Päivälliset olivat tuollaiset jokapäiväiset ja iloiset syömingit,
joiden aikana puhutaan kaikesta sanomatta kuitenkaan mitään. Duroy
istui johtajan vanhemman tyttären, ruman neiti Rosen, ja rouva de
Marellen välissä. Tämä viimeksimainittu naapuruus häiritsi hieman,
vaikka rouva de Marelle hyvin näyttikin sopeutuvan tilanteeseen ja
käytti tavallista kevyttä puhetapaansa. Duroy oli ensin hämmentynyt,
epäröivä, epävarma, kuin soittaja, joka on unohtanut kappaleensa.
Mutta vähitellen hän tuli varmemmaksi, ja heidän taukoamatta toisiaan
tähyilevät silmänsä alkoivat vaihtaa tutkivia katseita tuttavallisesti,
melkeinpä aistillisesti, aivan kuten ennenkin.
Äkkiä Duroy luuli tuntevansa, että jokin kosketti hänen sääriään pöydän
alla. Hän työnsi hitaasti jalkansa eteenpäin ja kohtasi naapurittarensa
jalan, joka ei väistänyt hänen kosketustaan. Sillä hetkellä ei puhuttu
mitään, molemmat istuivat kääntyneinä toisiin naapureihinsa päin.
Duroy työnsi sykkivin sydämin eteenpäin vähän polveansakin. Heikko
puristus oli vastauksena. Silloin hän ymmärsi, että heidän rakkautensa
alkoi uudelleen.
Mitä sanottavaa heillä vielä oli toisilleen? Ei juuri mitään; mutta
heidän huulensa vavahtivat joka kerta, kun he katsahtivat toisiinsa.
Nuori mies tahtoi kuitenkin olla kohtelias päällikkönsä tytärtä kohtaan
ja lausui hänelle silloin tällöin jonkin kohteliaisuuden. Tämä vastasi
hänelle samoin kuin äitinsäkin olisi vastannut, toisin sanoen suoraan
ja epäröimättä.
Johtaja Walterin oikealla puolella istui varakreivitär de Percemur,
joka elehti kuin prinsessa. Ja Duroy, joka tuskin saattoi pidättää
nauruaan, kysyi rouva de Marellelta:
"Tunnetteko sen toisen myös, nimimerkki 'Punaisen Dominan'?"
"Tietysti: paronitar de Livarin?"
"Painaako hänkin yhtä paljon?"
"Ei, mutta hän on yhtä naurettava. Hän on pitkä, kuiva olento, iältään
noin kuusikymmenvuotias, hänellä on irtotukka, irtohampaat, hänen
mielipiteensä ovat Restauraation aikakaudelta ja pukunsa samoilta
ajoilta."
"Mistä, Herran nimessä, moiset elukat on löydetty?"
"Nousukasporvaristo pyydystää aina verkkoihinsa ylhäisön hylyt."
"Siinäkö kaikki?"
"Niin."
Johtajan, molempien edustajakamarin jäsenten sekä Norbert de Varennen
ja Jacques Rivalin välillä sukeutui poliittinen mielipiteidenvaihto,
jota riitti jälkiruokaan asti.
Kun oli jälleen palattu saliin, Duroy lähestyi taas rouva de Marellea
ja katsoi häntä syvälle silmiin: "Sallitteko minun saattaa teidät
kotiin tänä iltana?"
"En."
"Miksi ette?"
"Siksi, että herra Laroche-Mathieu, joka asuu aivan lähellä, aina
saattaa minut kotiin silloin, kun olen täällä päivällisellä."
"Milloin saan tavata teidät?"
"Tulkaa huomenna syömään kanssani aamiaista."
Ja he erosivat sanomatta toisilleen enää mitään.
Duroyn mielestä ilta oli ikävä, eikä hän viipynyt kauan. Mennessään
portaita alas hän tapasi Norbert de Varennen, joka myös oli juuri
lähtenyt talosta. Vanha runoilija pisti kätensä Duroyn kainaloon. Kun
hänen ei enää tarvinnut pelätä Duroyta kilpailijana, koska heillä oli
lehdessä kummallakin oma alansa, hän osoitti nyt nuorta miestä kohtaan
isällistä hyväntahtoisuutta.
"No, haluatteko saattaa minua kappaleen matkaa?" hän sanoi.