Ruoka-astioista tyhjennetyllä pöydällä istui takalistollaan kissanpoika
tarkastellen uteliaana ja hämmästyneenä kärpästä, joka oli tipahtanut
vesilasiin. Kissan toinen käpälä oli pystyssä valmiina nopeasti
iskemään kärpästä. Mutta se ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Se
epäröi. Mitähän se päättäisi?
Sitten johtaja näytti erästä Detaille’ta. "Oppitunti" esitti sotilasta,
joka opetti kasarmissa pientä villakoiraa lyömään rumpua. Johtaja
Walter selitti: "Tuossa on paljon sukkeluutta."
Duroy naurahti hyväksyvästi ja heittäytyi innostuneeksi: "Kylläpä se on
ihastuttava, todella ihastuttava, ihast..." Äkkiä hän keskeytti. Hän
oli tuntenut rouva de Marellen äänen. Clotilde oli juuri saapunut.
Johtaja Walter valaisi ja selitti taulujaan.
Nyt hän näytti Maurice Leloirin akvarellia: "Este". Kuvassa näkyi
kantotuoli, joka ei päässyt eteenpäin, koska kadun sulki kaksi miestä,
kaksi lurjusta, jotka tappelivat kuin kaksi herkulesta. Ja kantotuolin
ikkunasta pilkistivät ihastuttavat naiskasvot, jotka katselivat noiden
kahden tappelupukarin kahakkaa, katselivat sitä kärsivällisinä,
rohkeina, tavallaan ihaillen...
Johtaja Walter jatkoi yhä: "Minulla on näitä lisää seuraavissa
huoneissa, mutta ne eivät ole niin tunnettujen taiteilijain maalaamia.
Tämä on taidesalonki. Nykyisin osteskelen nuorten taiteilijain
maalauksia, aivan nuorten, ja pidän ne varastossa sisähuoneissa
odottamassa aikaa, jolloin heistä tulee kuuluisia nimiä." Sitten lisäsi
hän hiljaa: "Sanon teille, että nyt on sopiva aika ostaa tauluja.
Maalarit ovat nälkään kuolemaisillaan. Heillä ei ole ainoatakaan souta,
ei niin ainoatakaan..."
Mutta Duroy ei nähnyt mitään, ja hän kuunteli tajuamatta mitään. Rouva
de Marelle oli tulossa, seisoi hänen takanaan. Mitä hän tekisi? Jos
Duroy tervehtisi, kääntäisikö hän selkänsä tai heittäisikö ehkä jonkin
solvauksen vasten kasvoja? Jollei Duroy menisi hänen luokseen, mitä
ihmiset siitä ajattelisivat?
Hän sanoi itsekseen: "Nyt on vain voitettava aikaa." Hän oli niin
jännittynyt, että hän silmänräpäyksen ajan ajatteli vedota äkilliseen
pahoinvointikohtaukseen saadakseen vain tekosyyn kadota.
Taulujen tarkastelu oli päättynyt. Johtaja Walter vei lampun
paikoilleen ja meni tervehtimään uutta tulokasta. Duroy jatkoi sillä
välin yksinään taulujen tarkastelua, aivan kuin hän ei olisi koskaan
väsynyt niiden ihailemiseen.
Hänen päänsä oli aivan sekaisin. Mitä hänen piti tehdä. Hän kuuli
keskustelun, erotti äänet. Rouva Forestier huusi hänelle. "Kuulkaa,
herra Duroy." Hän riensi rouva Forestier’n luo. Tämä suositteli erästä
ystävätärtään, jonka piti järjestää jokin tilaisuus ja joka mielellään
tahtoi tulla mainituksi "Nähtyä ja kuultua"-osastossa.
Duroy änkytti: "Suurimmalla mielihyvällä, rouva, suurimmalla
mielihyvällä..."
Rouva de Marelle seisoi nyt aivan hänen vieressään. Duroy ei uskaltanut
kääntyä, jottei hänen olisi tarvinnut siirtyä muualle.
Äkkiä Duroy luuli menettävänsä järkensä. Rouva de Marelle sanoi
äänekkäästi: "Hyvää päivää, Bel-Ami. Ettekö enää tunne minua?"
Duroy pyörähti äkkiä ympäri. Rouva de Marelle seisoi hänen edessään
hymyillen ja silmät täynnä ystävällistä iloa. Ja hän ojensi Duroylle
kätensä.
Duroy tarttui siihen. Hän vapisi, sillä hän pelkäsi petosta. Rouva de
Marelle lisäsi kirkkaalla äänellä:
"Mikä teihin on mennyt? Eihän teitä enää näe koskaan."
Duroy änkytti onnistumatta pääsemään tasapainoon: "Minulla on ollut
niin paljon työtä, rouva, niin paljon työtä. Johtaja Walter on uskonut
hoidettavakseni uuden toimen, joka vie kaiken aikani."
Rouva de Marelle vastasi katsoen häntä suoraan kasvoihin, ja Duroy näki
hänen katseessaan pelkkää hyväntahtoisuutta: "Tiedän sen. Mutta eihän
sellaisen syyn takia saa unohtaa ystäviään."
Heidät erotti toisistaan eräs tanakka, isokokoinen, avokaulainen
nainen, joka juuri tuli sisään. Hänellä oli punaiset käsivarret ja
punaiset posket, hän oli pukeutunut ja kammattu silmiinpistävällä
tavalla, ja hänen käyntinsä oli niin vaivalloinen, että jo hänet
nähdessään tunsi hänen sääriensä painon ja tukevuuden.
Kun Duroy näki häntä kohdeltavan erikoisen kunnioittavasti, hän kysyi
rouva Forestier’lta:
"Kuka tuo on?"
"Varakreivitär de Percemur, nimimerkki 'Valkoinen käpälä’."
Duroy hämmästyi ja purskahti nauruun: "Valkoinen käpälä! Valkoinen
käpälä! Hänkö! ja minä kun olin ajatuksissani kuvitellut hänet teidän
kaltaiseksenne nuoreksi naiseksi. Vai niin, hän siis on Valkoinen
käpälä! Eipä ole hullumpi!"