pyytää kunnioittavimmin Rouva Walteria ottamaan vastaan nämä muutamat
päärynät, jotka tänä aamuna ovat saapuneet Normandiasta.
Seuraavana päivänä hänen toimituksessa olevassa kirjelaatikossaan oli
kirjekuori, jossa oli rouva Walterin lähettämä kortti: "_Lähettäen
kiitolliset terveiseni ilmoitan, että olen kotona joka lauantai_."
Seuraavana lauantaina Duroy meni rouva Walterin vastaanottoon.
Johtaja Walter asui boulevard Malesherbes’in varrella, omassa
kaksiosaisessa talossaan, josta hän, säästäväisenä kuin ainakin
käytännön mies, oli vuokrannut toisille puolet. Portinvartija,
jonka asunto oli molempien porttien välissä, palveli sekä isäntää
että vuokralaisia ja antoi molemmille sisäänkäytäville komean ja
vakavaraisen leiman, sillä hänellä oli korea univormu, johon kuuluivat
voimakkaita pohkeita peittävät valkoiset sukat sekä kultanappinen ja
tulipunaisin taittein varustettu takki.
Salongit olivat ensimmäisessä kerroksessa erään etuhuoneen takana,
jonka seiniä verhosivat gobeliinit ja jonka ovia peittivät raskaat
verhot. Kaksi palvelijaa torkkui tuoleillaan. Toinen otti Duroyn
päällystakin, toinen hänen keppinsä. Sen jälkeen toinen heistä avasi
erään oven, astui muutaman askelen vieraan edellä, kääntyi sitten
syrjään ja antoi vieraan mennä ohitseen, samalla kun hän huusi hänen
nimensä tyhjään huoneistoon.
Nuori mies katseli hämillään ympärilleen, kunnes hän eräästä peilistä
huomasi ihmisiä, jotka näyttivät istuvan hyvin kaukana. Hän erehtyi
ensin suunnasta peilin harhauttamana ja marssi sitten kahden tyhjän
salongin lävitse jonkinlaiseen pieneen, sinisin ja kultakoristeisin
silkkitapetein somistettuun naistenhuoneeseen. Siellä istui puoliääneen
jutellen neljä naista pyöreän pöydän ääressä, jolla oli teekuppeja.
Huolimatta siitä esiintymisvarmuudesta, jonka hän oli saavuttanut
ottaessaan osaa Pariisin elämään ja jota varsinkin oli kehittänyt
hänen reportteritoimensa, se kun alituiseen saattoi hänet kosketuksiin
huomattavien henkilöiden kanssa, Duroy tunsi hiukan hämmennystä
juhlallisen kävelynsä jälkeen läpi tyhjien salonkien.
Etsien silmillään emäntää hän änkytti: "Hyvä rouva, minulla on
kunnia..."
Rouva Walter ojensi hänelle kätensä, johon hän tarttui kumartuen, ja
sanoi pyytäessään vierastaan istumaan: "Olette hyvin rakastettava,
herra, kun tulitte minua tervehtimään." Duroy istuutui tai oikeammin
putosi istualleen, sillä hän oli luullut tuolia paljon korkeammaksi.
Kaikki vaikenivat. Eräs naisista alkoi puhua. Keskustelu kosketteli
pakkasta, joka alkoi kiristyä, mutta joka kuitenkaan ei ollut kyllin
kova hillitäkseen kaupungissa raivoavaa kuumetautia tai jäädyttämään
järviä, niin että olisi voitu luistella. Ja jokainen lausui
mielipiteensä talven tulosta Pariisiin. Sitten vaihdettiin mielipiteitä
siitä, mikä vuodenaika on kaikkein parhain, ja keskustelun apuna
käytettiin kaikkia niitä typeriä ajatuksia, jotka keräytyvät tuhrimaan
aivokomeroita kuin tomu huonekaluja.
Avautuvan oven heikko narina sai Duroyn kääntämään päätään, ja hän näki
kahden lasiruudun läpi lihavan naisen, joka oli tulossa huoneeseen.
Hänen saavuttuaan eräs naisista nousi, hyvästeli ja poistui. Ja nuoren
miehen katse seurasi hänen mustaa selkäänsä, jossa gagaattihelmet
kiilsivät ja joka lopuksi katosi näkyvistä.
Kun henkilövaihdoksesta aiheutunut liikehtiminen oli asettunut,
keskustelu siirtyi koneellisesti ja ilman ylimenoa koskettelemaan
Marokon kysymystä ja sotaa idässä sekä englantilaisten vaikeuksia
Afrikassa.
Naiset keskustelivat näistä asioista ulkomuistista, aivan kuin he
olisivat esittäneet vakavaa seuranäytelmää, jota he moneen kertaan
olivat harjoitelleet.
Saapui jälleen uusi vieras, pieni vaaleakiharainen rouva, joka aiheutti
uuden poistumisen. Tällä kertaa lähti eräs pitkä ja kuiva keski-ikäinen
nainen.
Nyt puhuttiin herra Linet’in toiveista päästä Akatemian jäseneksi.
Vastatullut nainen oli varmasti vakuuttunut siitä, että herra
Linet’n löisi laudalta herra Gabanon-Lebas, _Don Quijoten_ kauniin
runomittaisen näytelmämuodostelman tekijä.
"Se tulee, niinkuin tiedätte, esitettäväksi Odéonissa."
"Todellako! Sinne täytyy ehdottomasti mennä katsomaan tätä erittäin
mielenkiintoista kirjallista koetta."
Rouva Walter puhui rauhallisesti ja siron välinpitämättömästi, koskaan
miettimättä, mitä hänen tulisi sanoa, sillä hänen mielipiteensä olivat
aina etukäteen valmiit.
Mutta hän huomasi päivän alkavan hämärtyä ja soitti palvelijaa tuomaan
lamppuja. Samalla hän kuunteli metsäpurona solisevaa keskustelua ja
ajatteli, että hän oli unohtanut tilata kirjapainosta seuraavien
päivällistensä kutsukortit.
Hän oli vähän liian lihava, mutta silti vielä kaunis, siinä
vaarallisessa iässä, jolloin kuihtumista ei enää voi välttää. Hän
oli säilynyt hyvin huolellisen hoidon, kohtuullisuuden ja ihovoiteen
avulla. Hän näytti suhtautuvan ymmärtäväisesti kaikkeen, olevan
maltillinen ja järkevä. Hän oli niitä naisia, joiden sielu muistuttaa
ranskalaista puutarhaa. Siellä käyskennellessään ei kohtaa mitään
yllätyksiä, mutta tuntee kuitenkin jonkinlaista viihtymystä. Hänessä
oli sitä hienoa, hienotunteista ja varmaa viisautta, joka korvaa
mielikuvituksen, herkkyyden ja intohimon, ja lisäksi rauhallista
hyvänsuopaisuutta, joka kohdistui kaikkiin ja kaikkeen.
Hän huomasi, ettei Duroy ollut koko aikana sanonut mitään, ettei kukaan
ollut häntä edes puhutellut ja että hän näytti vähän vaivautuneelta.
Ja koska naiset eivät olleet päässeet eroon Akatemiasta, tuosta jo
kauan vatkaamastaan mieliaiheestaan, rouva Walter kysyi: "Entä te,
herra Duroy, jonka parhaiten pitäisi tuntea asia, kenelle te annatte
etusijan?"
Duroy vastasi epäröimättä: "Tällaisesta asiasta puheen ollen, hyvä
rouva, en välitä ehdokkaiden ansioista, jotka muuten aina voivat olla
vähän epäilyttävät, vaan heidän iästään ja terveydestään. En kysy,
mitä arvonimiä heillä on, vaan mitkä ovat heidän tautinsa. En ota
selkoa siitä, ovatko he runomittaisesti kääntäneet Lope de Vegaa, mutta
sen sijaan olen hyvin halukas hankkimaan tietoja heidän maksastaan,
sydämestään, munuaisistaan ja selkäytimestään. Minun mielipiteeni on,
että rasvoittunut sydän ja varsinkin epäsäännöllinen valtimo ovat sata
kertaa arvokkaammat kuin neljäkymmentä nidosta väitöskirjoja jonkun
berberirunoilijan isänmaallisista aatteista."
Hämmästynyt hiljaisuus seurasi tätä selitystä.
Rouva Walter kysyi hymyillen: "Mistä tällainen mielipide?" Duroy
vastasi: "Koska en milloinkaan välitä muusta kuin siitä, mikä tuottaa
naisille huvia. Ja totuus on, hyvä rouva, että Akatemia kiinnostaa
teitä naisia vain silloin, kun joku sen jäsenistä kuolee. Ja mitä
useampia kuolemantapauksia, sitä enemmän ilon aiheita teille. Mutta
jotta he kuolisivat pian, Akatemiaan on valittava vanhuksia ja
sairaita."
Kun naiset yhä näyttivät vähän hämmästyneiltä, hän lisäsi: "Olen muuten
aivan samaa mieltä kuin tekin ja luen mielelläni Pariisin lehdistä
Akatemiassa sattuneista kuolemantapauksista. Kysyn heti itseltäni:
'Kenestä tulee hänen seuraajansa?' Ja sitten laadin luetteloni. Se
on hyvin hauska leikki, jota leikitään Pariisin kaikissa salongeissa
jonkun kuolemattoman kuollessa, ja sille voisi antaa nimeksi. 'Kuolema
ja neljäkymmentä ukkoa'."
Naiset, jotka vieläkään eivät olleet päässeet aivan omiin oloihinsa,
alkoivat kuitenkin hymyillä, sillä hänen sanoissaan oli jonkinlaista
perää.
Hän lopetti, samalla kun hän nousi: "Te, hyvät naiset valitsette
heidät, ja te valitsette heidät ainoastaan nähdäksenne heidän kuolevan.
Valitkaa siis vanhoja, oikein vanhoja, niin vanhoja kuin suinkin,
älkääkä välittäkö muusta."
Sitten hän poistui ylväästi kumartaen.
Hänen lähdettyään eräs naisista sanoi: "Sepä vasta hauska mies. Kuka
hän oli?" Rouva Walter vastasi: "Eräs toimittajamme, jolla tosin vielä
on sangen mitätön asema toimituksessamme, mutta joka epäilemättä pääsee
vielä pitkälle."
Duroy kulki boulevard Malesherbes’iä pitkin tanssiaskelin. Hän oli
loistavalla tuulella ja hyvin tyytyväinen äskeiseen vierailuunsa. Hän
mutisi: "Olipa tämä onnistunut päivä!"
Samana iltana hän teki sovinnon Rachelin kanssa.
Seuraavalla viikolla hänelle sattui kaksi suurta tapahtumaa. Hänet
nimitettiin lehden "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi ja
kutsuttiin päivälliselle rouva Walterin luokse.
_La Vie Française_ oli ennen kaikkea liikeyritys. Sen johtaja oli
rahamies, jolle sanomalehti ja puoluepolitiikka olivat vain vipuja.
Hän oli tehnyt hyväntahtoisuudestaan vaakunakilven ja kätkeytyi kelpo
miehen naamion taakse, mutta käytti kaikkiin tehtäviinsä, olivatpa ne
mitä lajia tahansa, ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka hän oli
tarkoin tutkinut, koetellut ja punninnut ja joiden hän tiesi olevan
liukkaita, hioutuneita ja rohkeita. Vastanimitettyä Duroyta hän piti
suuressa arvossa.
"Nähtyä ja kuultua"-osaston päällikkönä oli tähän asti ollut
toimitussihteeri herra Boisrenard, vanha tunnontarkka journalisti,
joka oli säännöllinen ja täsmällinen kuin virkamies. Kolmentoista
vuoden aikana oli hän ollut toimitussihteerinä yhdessätoista
eri sanomalehdessä eikä ollut tänä aamuna missään suhteessa
tinkinyt tavastaan katsella ja kuunnella asioita. Hän vaihtoi
toimitushuoneistoja niinkuin vaihdetaan ravintoloita — tuskin
huomaamatta, ettei ruoka maistukaan samanlaiselta joka paikassa.
Poliittiset ja uskonnolliset mielipiteet olivat hänelle vieraat. Hän
oli uskollinen lehdelleen, olipa lehti mikä tahansa. Häneltä kyseltiin
työtä koskevia neuvoja, ja häntä pidettiin arvossa hänen kokemuksensa
takia. Hän työskenteli kuin sokea, joka ei näe mitään, kuin kuuro,
joka ei kuule mitään ja kuin mykkä, joka ei koskaan puhu sanaakaan.
Hänessä oli kuitenkin hyvä annos ammattiylpeyttä, eikä hän milloinkaan
alentunut mihinkään, mitä hän ei erikoiselta ammattinäkökannaltaan
pitänyt kunniallisena, lojaalina ja suorana.
Johtaja Walter piti häntä kyllä arvossa, mutta oli usein toivonut
saavansa uskoa jonkun toisen miehen huostaan lehden "Nähtyä ja
kuultua"-osaston, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli lehden
selkäranka. Sen kautta lingotaan uutiset maailmalle, sen kautta
levitetään huhuja, sen kautta harjoitetaan painostusta lukijakuntaan
ja pörssinoteerauksiin. Tässä osastossa työnnetään kahden
seuraelämäuutisen väliin aivan viattomasti jokin tärkeä seikka, joka
pikemminkin voidaan vihjaista kuin sanoa. Kaksimielisin lausein tämä
osasto tyrkyttää yleisölle kaiken haluamansa peruutellen huhuja siten,
että ne vain lujittuvat, ja vakuutellen niitä tosiksi siten, ettei
kukaan usko niistä sanaakaan. Tästä osastosta täytyy jokaisen joka
päivä löytää jotakin, mikä häntä kiinnostaa, jotta vain kaikki sitä
lukisivat. Sitä toimitettaessa täytyy ajatella kaikkia ja kaikkea,
kaikkia piirejä, kaikkia ammatteja, Pariisia ja maaseutua, upseereja ja
taiteilijoita, kirkkoa ja yliopistomaailmaa, virkamiehiä ja ilotyttöjä.
Miehen, joka sitä hoitaa ja jonka komennossa on sen reportterilauma,
tulee aina olla varuillaan, aina valmiina taisteluun. Hänen tulee
olla epäluuloinen, viekas nopea, joustava, kaikin keinoin aseistettu.
Hänellä tulee olla pettämätön vainu, joka oitis opastaa hänet
huomaamaan valheellisen uutisen, joka auttaa hänet oivaltamaan mitä
sopii sanoa, mitä ei, joka opettaa hänet arvaamaan, mikä tekee
vaikutuksen lukijakuntaan, ja jonka avulla hän kykenee esittämään asian
niin, että tämä vaikutus kasvaa moninkertaiseksi.
Herra Boisrenard’illa tosin oli takanaan pitkä ammattikokemus,
mutta hänestä ei ollut käskijäksi, ja varsinkin häneltä puuttui se
synnynnäinen vaisto, jota joka päivä tarvittiin johtajan syvimpien
ajatusten arvaamiseen.
Duroyn arveltiin pystyvän tähän toimeen ihanteellisesti ja hän
täyttikin mainiosti paikkansa tässä lehdessä, joka "eli valtion
salaisten ja lukijakunnan julkisten apurahojen turvin", kuten Norbert
de Varenne sanoi.
_La Vie Françaisen_ poliittisina johtajina ja todellisina
julkaisijoina oli puolikymmentä edustajakamarin jäsentä, joilla oli
etuja valvottavana kaikissa johtaja Walterin keinotteluyrityksissä.
Heitä nimitettiin edustajakamarissa "Walterin koplaksi", ja heitä
kadehdittiin, koska he arvatenkin ansaitsivat paljon rahaa yhdessä
hänen kanssaan ja hänen kauttaan.
Forestier, lehden poliittinen toimittaja, oli vain näiden liikeherrojen
puskuri, ja hän pani paperille ne ajatukset, joita he olivat keksineet.
He antoivat aiheet hänen johtaviin kirjoituksiinsa, jotka hän aina
kyhäsi kotona saadakseen olla rauhassa, kuten hän väitti.
Jotta lehti saisi kirjallisen ja pariisilaisen leiman, siihen oli
kiinnitetty kaksi tunnettua, eri aloja edustavaa kirjailijaa, Jacques
Rival, päiväntapahtumien seuloja, ja Norbert de Varenne, runoilija ja
uuden koulun pakinoitsija.
Sitten oli hankittu halvalla teatteri-, taide- ja musiikkiarvostelijat,
poliisiasiain toimittaja ja hevoskilpailujen toimittaja, jotka
oli otettu pikkukynäilijäin laajasta palkkalaumasta. Kaksi
hienoston naista, "Punainen domino" ja "Valkoinen käpälä", lähetti
seurapiiriuutisia, käsitteli muoti-, pukeutumis-, etiketti- ja
elämänohjekysymyksiä sekä julkaisi tyhmyyksiä tunnetuista naisista.
Ja _La Vie Française_ eleli apurahoistaan kaikkien näiden eri käsien
hoitaessa lankoja.
Juuri riemuillessaan nimityksestään "Nähtyä ja kuultua" osaston
päälliköksi Duroy sai pienen painelun koriin, josta hän luki:
"Herra ja rouva Walter pyytävät herra Georges Duroyta läsnäolollaan
kunnioittamaan heidän päivällisiään torstaina tammikuun 20. päivänä."
Tämä uusi suosionosoitus, jonka hän sai osakseen heti ensimmäisen
jälkeen, täytti hänet sellaisella ilolla, että hän suuteli
kutsukorttia, aivan kuin se olisi ollut rakkauskirje. Sitten hän meni
kassanhoitajan luo neuvottelemaan suuresta rahakysymyksestä.
Pariisilaisen lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston päälliköllä on
tavallisesti oma tilinsä, jolla hän maksaa reportterinsa ja uutisensa
sitä mukaa kuin he ovat hyviä tai huonoja. Toinen toisensa jälkeen
reportterit tuovat hänelle uutisiaan, samalla tapaa kuin puutarhurit
vievät tuotteitaan vihanneskauppiaalle.
Duroyn käytettäväksi osoitettiin aluksi tuhatkaksisataa frangia kuussa,
ja hän päätti pidättää siitä itseään varten huomattavan osan.
Kassanhoitaja oli hänen innokkaista pyynnöistään lopuksi suostunut
antamaan hänelle etukäteen neljäsataa frangia. Ensin hän oli aikonut
hävyn vuoksi lähettää rouva de Marellelle takaisin häneltä lainaksi
saamansa kaksisataakahdeksankymmentä frangia, mutta hän ajatteli
melkein heti, että hänelle silloin jäisi vain satakaksikymmentä
frangia, joka olisi ollut aivan liian pieni summa uuden viran
asianmukaista hoitamista varten. Hän siis lykkäsi tämän takaisinmaksun
kaukaisempiin aikoihin.
Kahden päivän ajan hän puuhaili uuden toimensa järjestelytöissä,
sillä hän oli saanut haltuunsa erikoisen pöydän ja joukon hyllyjä
koko toimituksen isossa yhteisessä salissa. Hän sai erään pöydän
toisen puolen, ja toisella puolella istui Boisrenard, jonka musta
norsunluutukka hänen iästään huolimatta aina riippui jonkin paperiarkin
päällä.
Keskellä olevaa pitkää pöytää hallitsivat lentävät reportterit.
Yleensä sitä käytettiin lepopenkkinä: joko istuttiin sen reunalla
jalat riippuen tai turkkilaiseen tapaan sen päällä. Viisi tai kuusi
miestä, jotka muistuttivat kiinalaisukkoja, istui aina tällä pöydällä
pelaamassa bilboquet’ta lannistumattoman sitkeästi.
Myös Duroy oli vihdoin oppinut pitämään tästä pelistä, ja Saint-Potinin
johdolla ja hänen neuvojensa avulla hän alkoi tulla sangen taitavaksi.
Forestier, joka oli käynyt entistä huonommaksi, oli luovuttanut hänelle
Ilex-puisen bilboquet’nsa, jonka hän äskettäin oli ostanut ja jota hän
piti liian raskaana. Duroy lennätteli voimakkaalla kädellä langassa
riippuvaa isoa, mustaa kuulaa ja laski hiljaa itsekseen: "Yksi — kaksi
— kolme — neljä — viisi — kuusi."
Samana päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu päivällisille rouva Walterin
luo, Duroyn onnistui ensi kerran tavoittaa kuula kaksikymmentä kertaa
peräkkäin. "Onnellinen päivä", hän ajatteli. "Minulla on pelkkää
menestystä." Sillä taitavalla bilboquet’n pelaajalla oli todella
jonkinlaista arvoa _La Vie Françaisen_ toimituksessa.
Hän lähti aikaisin toimituksesta ennättääkseen pukeutua. Tultuaan
rue de Londres’ille hän huomasi solakan naisen, joka sipsutti hänen
edellään. Naisella oli rouva de Marellen käynti ja ryhti. Duroy tunsi
poskiensa kuumenevan, ja hänen sydämensä alkoi läpättää. Hän meni kadun
toiselle puolelle voidakseen tarkastaa naista sivulta päin. Myös nainen
pysähtyi mennäkseen kadun poikki. Duroy oli erehtynyt. Hän hengitti
jälleen.
Hän oli usein miettinyt, mitä hänen olisi tehtävä, jos hän sattuisi
tapaamaan rouva de Marellen. Olisiko tervehdittävä vai mentävä ohitse
muina miehinä.
"En olisi häntä näkevinänikään", hän ajatteli.
Oli kylmä, ja jäinen kuori peitti vesirännejä. Katukäytävät olivat
kuivat ja harmaat lyhtyjen valossa.
Tultuaan kotiinsa nuori mies ajatteli: "Minun täytyy muuttaa
asuntoa. Tämä ei enää sovi minulle." Hän tunsi olevansa iloinen
ja kiihdyksissään. Hän oli valmis vaikka juoksemaan katoilla, ja
kävellessään edestakaisin sängyn ja ikkunan väliä hän toisteli ääneen
itsekseen: "Onni tulee! Onni tulee! Minun täytyy kirjoittaa isäukolle."
Silloin tällöin hän kirjoitti kotiin isälleen. Ja hänen kirjeensä
tuottivat aina iloa tuossa pienessä normandialaisessa kapakassa, joka
sijaitsi tien varrella korkealla kukkulalla, mistä voi nähdä koko
Rouenin ja Seinen laajan laakson. Silloin tällöin hän puolestaan
sai kotoaan sinisen ison kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu
leveällä, vapisevalla käsialalla. Ja aina hän sai lukea tästä isän
kirjeestä samanlaisen johdannon:
"Rakas poikani, minä kirjoitan sinulle kertoakseni, että me voimme
hyvin, äiti ja minä. Eipä erikoisempaa uutta seudulta. Kuitenkin voin
mainita..."
Syvimmässään Duroy yhä tunsi harrastusta kotikylänsä asioita, uutisia,
naapureita ja saloa kohtaan.
Solmiossaan valkoista solmiotaan peilin edessä hän toisti: "Täytyy
kirjoittaa ukolle jo huomenna. Näkisipä hän minut tänä iltana, niin
kylläpä hän ällistyisi, ukkeli. Hitto vieköön, pian olen päivällisillä,
jollaisia hän ei ole ikinä nähnyt!" Ja sielunsa silmien edessä hän
jälleen äkkiä näki tyhjän krouvinsalin takana olevan likaisen keittiön,
kasarit, joista lankesi seinille keltainen kajastus, kissan, joka
kyyrötti hellalla kuono tulta kohden aivan kuin lukien siitä tulevia
tapahtumia, puupöydän, jonka aika ja sille tipahtaneet juomat olivat
kuluttaneet kiiltäväksi, liemimaljan, joka oli keskellä pöytää, ja
talikynttilän, joka törrötti kahden lautasen välissä. Ja hän näki
myös heidät, ukon ja eukon, isän ja äidin, nuo kaksi talonpoikaista
ihmistä, jotka raskain liikkein lusikoivat suuhunsa lientä ja nielivät
sitä pienin annoksin. Hän tunsi pienimmätkin rypyt heidän vanhoissa
kasvoissaan, heidän käsiensä ja päänsä pienimmätkin eleet. Vieläpä
hän tiesi, mitä he keskenään puhuivatkin siinä joka ilta istuessaan
toisiaan vastapäätä lientään hörppien.
Hän ajatteli: "Minun kai täytyy joskus käydä heitä tervehtimässä."
Mutta pukeuduttuaan valmiiksi hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti
ulos.
Ulkobulevardilla häntä ahdistelivat katutytöt, mutta hän riuhtaisi
käsivartensa vapaaksi ja käski heidän mennä hiiteen, singoten sanansa
ankaran halveksivasti, aivan kuin he olisivat häntä loukanneet,
erehtyneet henkilöstä... Keneksi he häntä luulivatkaan? Eivätkö nuo
lutkat osanneet erottaa ihmistä ihmisestä? Iltapuku ja tietoisuus
siitä, että hän oli menossa päivälliselle hyvin rikkaiden, hyvin
tunnettujen ja hyvin tärkeiden ihmisten luo, saivat aikaan, että hän
tunsi muuttuneensa aivan kuin toiseksi mieheksi, maailmanmieheksi,
oikeaksi maailmanmieheksi.
Varmoin askelin hän astui eteishalliin, jota valaisi kaksi korkeaa
pronssista kynttilänjalkaa, ja luovutti tottuneesti ja luontevasti
keppinsä ja päällystakkinsa kahdelle hänen luokseen kiiruhtavalle
palvelijalle.
Kaikki salongit olivat valaistut. Rouva Walter otti vastaan vieraat
toisessa, isommassa salissa. Hän hymyili kohteliaasti Duroylle, joka
tervehti kädestä pitäen kahta ennen häntä saapunutta herraa, herra
Firminiä ja herra Laroche-Mathieutä. Nämä herrat olivat molemmat
edustajakamarin jäseniä ja _La Vie Françaisen_ salaisia toimittajia.
Herra Laroche-Mathieullä oli lehdessä aivan erikoinen arvoasema, joka
aiheutui hänen suuresta vaikutusvallastaan edustajakamarissa. Kukaan ei
epäillyt hänen vielä joskus pääsevän ministeriksi.
Sitten saapuivat Forestier’t, rouva kukoistavana ja viehättävänä. Duroy
hämmästyi huomatessaan hänen hyvin tuntevan molemmat kansanedustajat.
Hän jutteli uuninnurkassa yli viiden minuutin ajan matalalla äänellä
herra Laroche-Mathieun kanssa. Charles oli kärsivän näköinen. Hän oli
kovin laihtunut kuukauden kuluessa, ja alituisesti yskien hän sanoi:
"Minun täytyisi välttämättä matkustaa talveksi etelään."
Norbert de Varenne ja Jacques Rival saapuivat yhdessä. Sitten huoneen
perällä avautui ovi ja sisään astui herra Walter taluttaen kahta
täysikasvuista nuorta tytärtään, joista toinen oli kuusitoistavuotias
ja kaunis ja toinen kahdeksantoistavuotias ja ruma.
Duroy kyllä tiesi, että johtaja oli perheenisä, mutta sittenkin hän
hämmästyi. Hän oli aina ajatellut päällikkönsä tyttäriä suunnilleen
samaan tapaan kuin ajatellaan kaukaisia maita, joita ei koskaan päästä
näkemään. Hän oli kuvitellut heidät aivan pieniksi ja saikin nyt nähdä
kaksi neitoa. Hänet valtasi pieni sisäinen hämminki kuin ainakin
ihmisen, jonka täytyy luopua jostakin kuvitelmastaan.
Esiteltäessä he puristivat vuoronsa jälkeen hänen kättään. Sitten
he istuutuivat pienen pöydän ääreen, joka varmaankin oli heille
etukäteen osoitettu, ja alkoivat hypistellä pöydällä olevan korin
silkkilankarullia.
Odotettiin vielä jotakuta vierasta, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus,
tuollainen kiusallinen hiljaisuus, joka on niin tavallinen päivällisten
edellä ja ihmisten kesken, jotka päivän erilaisten puuhien jälkeen ovat
joutuneet toiseen ilmapiiriin.
Duroy oli paremman puutteessa ruvennut katselemaan seiniä. Herra Walter
huomasi sen ja kysyi häneltä kaukaa, ilmeisesti haluten ylvästellä
vauraudellaan: "Katseletteko taulujani?" Viimeisellä sanalla oli
erikoinen paino. "Minäpä näytän niitä teille." Ja hän otti lampun
käteensä jotta yksityiskohtia voisi paremmin tarkastella.
"Tässä on maisemia", hän selitti.
Keskellä seinää oli eräs iso Guillaumet’n teos, normandialainen
merenranta myrskyisen taivaan alla. Sen yläpuolella oli eräs
Harpignies’n metsämaisema sekä eräs Guillaumet’n maalaama algerialainen
tasanko. Tasangolla seisoi taivaanrantaa vasten kuvastuva kameli, iso
korkeajalkainen kameli, joka muistutti kummallista muistopatsasta.
Johtaja Walter siirtyi seuraavan seinän ääreen ja ilmoitti
juhlallisella äänellä kuin seremoniamestari: "Laatumaalauksia".
Niitä oli neljä: Gervexin "Eräs sairaskäynti", Bastien-Lepagen
"Elonleikkaajatar", Bouguereaun "Leskivaimo" ja Jean-Paul Laures’in
"Teloitus". Viimeksimainittu teos esitti erästä vendéelaista pappia,
jonka osasto Sinisiä [eräs Vendéessa toiminut tasavaltalainen ryhmä
Ranskan suuren vallankumouksen aikana. — Suom.] ampui hänen oman
kirkkonsa seinän vierellä.
Hymy väikähti johtajan vakavilla kasvoilla, kun hän osoitti seuraavaa
seinää. Ensimmäisenä oli pieni taulu, jonka oli maalannut Jean Béraud
ja jonka nimi oli: "Ylhäältä ja alhaalta". Kuva esitti pientä sievää
pariisitarta, joka kiipesi kiertoportaita omnibussin katolle. Hänen
päänsä oli vaunun katon tasalla, ja muutamat katolla istuvat herrat
tarkastelivat ahneen tyytyväisinä noita lähestyviä nuoria kasvoja, kun
taas alhaalla istuvat miehet katselivat nuoren naisen jalkoja toisten
ilmeiden ilmaistessa halua, toisten harmia.
Herra Walter piti lamppua käsivarsi ojossa ja sanoi rivosti naurahtaen:
"Mitä arvelette? Eikö olekin lystikäs?"