Rachel pyörähti ympäri kantapäillään: "En tahdo olla missään
tekemisissä tuollaisen huorapukin kanssa."
Hän oli singonnut karkeimman loukkaussanansa. Duroy tunsi kasvojensa
lehahtavan tulipunaisiksi ja meni yksinään kotiin.
Forestier, joka oli heikko ja sairas ja yski alituiseen, teki hänen
elämänsä sanomalehdessä happamaksi ja näytti oikein keksimällä keksivän
hänelle vaikeita ja ikäviä tehtäviä. Ja eräänä päivänä, ollessaan
pitkän yskänkohtauksen jälkeen hyvin hermostunut ja kun Duroy ei ollut
voinut hankkia pyydettyä uutista, Forestier tuli hävyttömäksi: "Sinä
olet, piru vieköön, tyhmempi kuin luulinkaan."
Duroy oli vähällä antaa takaisin, mutta hillitsi itsensä ja meni
tiehensä mumisten: "Sen vielä saat takaisin." Eräs ajatus juolahti
hänen mieleensä, ja hän sanoi itsekseen: "Niin, niin, ukkoparka, teenpä
sinusta aisankannattajan." Ja sitten hän meni tiehensä hieroen käsiään
tyytyväisenä suunnitelmaansa.
Jo seuraavana päivänä hän päätti panna sen alulle ja lähti
valmistavalle vierailulle rouva Forestier’n luokse.
Duroyn saapuessa rouva Forestier makasi leposohvallaan lukien romaania.
Viitsimättä nousta hän ojensi Duroylle kätensä ja sanoi, vain hieman
taivuttaen päätään: "Päivää, Bel-Ami." Duroy ällistyi: "Mistä sellainen
nimi?"
Nainen vastasi hymyillen: "Tapasin viime viikolla rouva de Marellen ja
kuulin häneltä, millä tavalla olette sen nimen saanut."
Duroy rauhoittui nähdessään rouva Forestier’n rakastettavan ilmeen.
Mitäpä hänen sitä paitsi olisi tarvinnut pelätä!
Rouva Forestier jatkoi: "Te hemmottelette hänet piloille. Minun
luokseni te sitä vastoin tulette vain silloin, kun sattumalta tulette
minua muistaneeksi, esimerkiksi kuukauden kuudentenaneljättä päivänä
tai jonakin muuna samantapaisena ajankohtana."
Duroy oli istuutunut hänen viereensä ja tarkasteli häntä aivan uusin
silmin, kuten asiaan perehtynyt kokoilija tarkastelee haluamaansa
esinettä. Rouva Forestier oli ihastuttava. Hän oli vaaleaverinen, ja
hänen vaaleutensa oli kuin hyväilyjä varten luotu. Ja Duroy ajatteli:
"Hän on ehdottomasti parempi kuin Clotilde." Nuori mies ei epäillyt
menestystään. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi tarvinnut vain ojentaa
kätensä ja ottaa tuo nainen niinkuin otetaan hedelmä puusta.
Päättäväisesti hän sanoi: "Minusta tuntuu varmimmalta olla teitä
näkemättä."
Ymmärtämättä näitä sanoja rouva Forestier kysyi: "Mitä? Mitä
tarkoitatte?"
"Mitäkö? Ettekö arvaa?"
"En".
"Koska olen teihin rakastunut... oh! vain vähän, aivan vähän... enkä
ole tahtonut rakastua korviani myöten..."
Rouva ei näyttänyt hämmästyvän enempää kuin loukkaantuvankaan tai
olevan mielissään. Hän hymyili tavallista epämääräistä hymyään ja
vastasi rauhallisesti:
"Oh, olisitte siitä huolimatta voinut tulla. Minua ei kukaan ole kauan
rakastanut."
Duroy hämmästyi enemmän hänen sävystään kuin hänen lausumistaan
sanoista ja kysyi: "Kuinka niin?"
"Koska se on aivan turhaa ja koska minä heti sanon sen suoraan. Jos
olisitte kertonut asianne aikaisemmin, olisin heti rauhoittanut teidät
ja kehottanut teitä käymään täällä mahdollisimman usein."
Duroy huudahti juhlallisesti: "Luuletteko, että kukaan voi hallita
tunteitaan?"
Nainen kääntyi hänen puoleensa: "Rakas ystävä, minusta rakastunut
mies ei enää kuulu elollisten joukkoon. Hän käy typeräksi, eikä
vain typeräksi, vaan vieläpä vaaralliseksikin. Ihmisiin, jotka
rakastavat minua rakkaudesta tai väittävät rakastavansa, rikon
kaikki läheiset suhteeni, koska he ensinnäkin ikävystyttävät minua
ja koska heitä toiseksi täytyy epäillä kuin vesikauhuisia koiria,
jotka äkkiä voivat saada taudinkohtauksen. Minä siis panen heidät
moraaliseen karanteeniin, kunnes tauti on mennyt ohitse. Älkää
unohtako sitä. Tiedän varsin hyvin, että teidän rakkautenne on vain
jonkinlaista ruokahalua, kun se sitä vastoin minulle saattaa muodostua
jonkinlaiseksi... jonkinlaiseksi sielun sakramentiksi, joka kokonaan
puuttuu miesten uskonnosta. Te ymmärrätte kirjaimen, minä hengen.
Mutta... katsokaa minua oikein silmiin..."
Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kylmät,
ja korostaen joka sanaa hän jatkoi: "Minä en koskaan rupea teidän
rakastajattareksenne, ymmärrättekö? On sen tähden aivan turhaa, vieläpä
tyhmää, että pidätte kiinni toivomuksestanne... Ja nyt... kun leikkaus
on tehty... haluatteko, että olemme ystäviä, hyviä ystäviä, mutta,
kuten ainakin oikeat ystävät, täysin vilpittömään tapaan?"
Duroy ymmärsi, että tämän tuomion jälkeen kaikki vetoaminen
tai valittaminen oli täysin turhaa. Hän teki heti päätöksensä
ja ihastuksissaan tästä uudesta liittolaisestaan ojensi rouva
Forestier’lle molemmat kätensä:
"Olen teidän, rouva, aivan kuten haluatte."
Rouva Forestier tunsi, että Duroyn ääni huokui rehellisyyttä. Niinpä
hänkin ojensi molemmat kätensä.
Duroy suuteli niitä, toista toisensa jälkeen, ja sanoi koruttomasti
kohottaessaan päätään: "Hitto, jos olisin kohdannut teidän kaltaisenne
naisen, olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut mennä naimisiin
hänen kanssaan."
Rouva Forestier heltyi hänen sanoistaan. Ne hyväilivät häntä niinkuin
naista aina hyväilevät kohteliaisuudet, jotka löytävät tien hänen
sydämeensä. Hän loi Duroyhon nopean kiitollisen katseen, sellaisen,
joka on omansa tekemään miehestä naisen orjan.
Kun Duroy ei sen jälkeen keksinyt, kuinka hän olisi jälleen solminut
keskustelun katkenneet langat, rouva Forestier sanoi pehmeästi, samalla
kun hän kosketti hänen käsivarttaan:
"Tahdon heti käydä toimeen ystävänänne. Te olette hyvin saamaton, rakas
ystävä..."