"Onko velka suurikin?"
"Viisisataa frangia."
Hän oli velkaa vain kaksisataakahdeksankymmentä.
Forestier kysyi epäilevänä:
"Kenelle olet ne velkaa?"
Duroy ei tietänyt, mitä olisi vastannut:
"Niin... eräälle... eräälle herra de Carlevillelle."
"Vai niin, missä hän asuu?"
"Hän asuu... hän asuu..."
Forestier purskahti nauruun: "Aamupäivänkadun varrella kello
neljätoista, eikö niin? Kyllä minä tunnen sen herran, poikaseni.
Mutta jos tyydyt kahteenkymmeneen frangiin, niin ne ovat heti
käytettävissäsi. Mutta penniäkään enempää et saa."
Duroy otti tarjotut kaksikymmentä.
Sitten hän kulki ovelta ovelle kaikkien tuttaviensa luona ja oli kello
viiteen mennessä onnistunut saamaan kokoon kahdeksankymmentä frangia.
Mutta koska hänen olisi pitänyt saada vielä kaksisataa frangia, hän
päätti pitää kokoamansa rahat itse, arvellen: "Enpä viitsi liiaksi
vaivautua tuon porton takia. Maksan rahat kun jaksan."
Neljäntoista päivän ajan hän vietti säästäväistä, säännöllistä ja
siveää elämää, mieli täynnä tarmokkaita päätöksiä. Mutta sitten hänet
valtasi suuri rakkauden kaipuu. Hänestä tuntui, kuin olisi kulunut
monta vuotta siitä, jolloin viimeksi oli syleillyt naista. Ja kuten
merimiehen, jonka maan näkeminen saattaa hurmioon, saattoi hänetkin
naisten hameiden kahina sellaiseen kiihkotilaan, että hän rupesi
vapisemaan.
Silloin hän meni eräänä iltana Folies-Bergères’iin toivoen siellä
tapaavansa Rachelin. Hän huomasikin tytön heti sisään astuessaan, sillä
Rachel vietti nykyään kaiken aikansa tässä paikassa.
Duroy meni tyttöä vastaan hymyillen ja käsi ojennettuna. Mutta tämä
katsoi häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: "Mitä haluatte?"