Duroy ei vastannut, vaan heittäytyi halveksuvan näköiseksi, aivan kuin
haluten olla puuttumatta moisen naisen asioihin.
Rachel purskahti nauruun, kiukkuiseen nauruun, ja sanoi:
"Vai niin, oletko mykkä? Onko rouvasi purrut kielesi poikki?"
Duroy liikahti vihaisesti ja vastasi raivoissaan:
"Millä oikeudella puhuttelette minua? Menkää matkoihinne, muuten haen
poliisin."
Silloin Rachel parkaisi silmät säihkyen ja ääni kähisten: "Vai sillä
tavalla! Mokomakin rähjä! Kun on maannut naisen kanssa, voi häntä
ainakin tervehtiä. Vaikka oletkin täällä toisen kanssa, niin se ei ole
mikään syy olla minua tuntematta. Jos olisit edes tehnyt minulle jonkin
merkin, kun äsken kuljin ohitse, olisin antanut sinun olla rauhassa.
Mutta sinä tahdoit näytellä ylpeää, keljuilija! Odota, kyllä saat tämän
takaisin! Vai niin, sinä et edes tervehdi minua, kun kohtaan sinut..."
Hän olisi huutanut kauemminkin, mutta rouva de Marelle avasi aition
oven ja lähti juoksemaan tungoksen lävitse etsien epätoivoissaan
uloskäytävää.
Duroy syöksyi hänen jälkeensä ja koetti tavoittaa häntä. Kun Rachel
näki heidän juoksevan, hän alkoi voitokkaasti kirkua: "Pysäyttäkää
hänet! Pysäyttäkää! Hän on varastanut rakastajani!"
Ihmiset alkoivat nauraa. Kaksi iloista herraa tarttui pakenijan
olkapäihin koettaen pysähdyttää hänet ja suudella häntä. Mutta Duroy
oli ennättänyt paikalle. Hän vapautti Clotilden väkisin herrojen
käsistä ja laahasi hänet kadulle.
Rouva de Marelle hyppäsi tyhjiin ajurinvaunuihin, jotka olivat
pysähtyneet katuvierelle. Duroy syöksyi hänen perässään vaunuihin, ja
kun ajuri kysyi: "Minne ajetaan, herra?" hän vastasi: "Minne tahansa."
Vaunut lähtivät hitaasti ja täristen liikkeelle. Clotilde, joka oli
saanut hysteerisen kohtauksen, piti käsiä kasvoillaan ollen vähällä
tukehtua nyyhkytyksiin. Duroy ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt
sanoa tai tehdä. Vihdoin, kuullessaan Clotilden itkevän, hän änkytti:
"Kuule, pikku Clo! Pikku Clo... anna minun selittää! Se ei ollut minun
syyni... Tunsin tämän naisen aikoinani... ennen vanhaan..."
Clotilde paljasti äkkiä kasvonsa, rakastuneen naisen raivon,
mielettömän raivon valtaamana, joka antoi hänelle puhekyvyn takaisin,
ja läähätti sekavasti, lyhyin, katkonaisin lausein: "Oh... sinä
lurjus... sinä konna... sinä kurja roisto!... Onko se mahdollista?...
mikä häpeä?... Oh, Jumalani!... mikä häpeä!..."
Hän kiihtyi yhä enemmän, sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa selvenivät:
"Minun rahoillaniko sinä olet hänelle maksanut, mitä? Ja minä kun olen
antanut tuolle miehelle rahaa... tuota kokottia varten... Oh, senkin
roisto!"
Hän näytti hetken ajan etsivän jotakin vielä voimakkaampaa sanaa,
joka ei heti tullut hänen mieleensä. Sitten hän väänsi suutaan aivan
kuin sylkeäkseen ja huusi: "Oh!... sika... sika... Sinä olet maksanut
hänelle minun rahoillani... sika... sika!..."