Rouva de Marelle tahtoi mennä jalkaisin kotiin sanoen haluavansa
ihailla kuutamoa, ja koko ajan hän katseli haltioituneena rakastettuaan.
Oli kylmä ja kirkas yö, joka ennusti talven tuloa. Hevoset ja
jalankulkijat kiiruhtivat kulkuaan purevan pakkasen ajamina. Korot
kajahtelivat katukäytävillä.
Hyvästi sanoessaan Clolilde kysyi: "Haluatko, että kohtaamme
ylihuomennakin?"
"Tietysti, kultaseni."
"Samaan aikaan?"
"Samaan aikaan."
"Hyvästi, rakkaani."
Ja he suutelivat toisiaan hellästi.
Duroy alkoi pitkin askelin harppoa kotiaan kohti. Hän mietti, miten
hän huomenna selviytyisi pulastaan. Mutta avattuaan huoneensa oven ja
kaivaessaan tulitikkuja liivintaskustaan hän pysähtyi hämmästyneenä.
Hän oli tuntenut taskussaan rahan, joka pyöri hänen sormiensa välissä.
Sytytettyään valon hän poimi rahan esiin ja tarkasti sen. Se oli
louisdori, kaksikymmentä frangia.
Hän luuli tulleensa sekapäiseksi.
Hän käänsi ja väänsi rahaa ja koetti miettiä, millä salaperäisellä
tavalla se oli hänelle joutunut. Ei kai se ainakaan taivaasta ollut
voinut hänen taskuunsa tipahtaa!
Multa äkkiä asia hänelle selvisi, ja hän harmistui.
Olihan hänen rakastajattarensa maininnut rahoista, jotka liukuvat
vuorin väliin ja löytyvät rahapulan aikana. Clotilde siis oli antanut
hänelle tämän almun. Mikä häpeä!
Hän vannoi: "Hyvä! Ylihuomenna puhun hänelle suuni puhtaaksi. Tuleepa
siitä hänelle hauska hetki!"
Ja hän meni vuoteeseen, sielu kapinassa kiukusta ja häpeästä.
Hän heräsi myöhään. Hänen oli nälkä. Hän koetti nukahtaa uudelleen,
jottei hänen olisi tarvinnut nousta ennen kello kahta. Sitten hän
ajatteli: "Tästä ei ole mitään hyötyä. Täytyyhän minun joka tapauksessa
hankkia rahaa." Hän lähti ulos toivoen kadulla keksivänsä jonkin keinon.
Mutta hän ei keksinyt mitään, ja joka kerta kun hän meni jonkin
ravintolan ohi, hänet valtasi kauhea halu saada syödä, ja vesi nousi
hänen kielelleen. Kello tuli kaksitoista, ja kun hän vielä silloinkaan
ei ollut keksinyt mitään, hän teki nopeasti päätöksensä: "No niin, syön
aamiaista Clotilden rahoilla. Eihän se estä minua maksamasta niitä
huomenna hänelle takaisin."
Hän siis söi eräässä oluttuvassa aamiaisen, joka maksoi kaksi ja
puoli frangia. Kun hän tuli toimitukseen, hän antoi vahtimestarille
takaisin tällä lainaamansa kolme frangia: "Kas tässä, Foucart, kiitos
lainastanne, jonka eilen illalla sain ajuria varten."
Hän työskenteli kello seitsemään asti. Sitten hän meni syömään
päivällistä ja otti taas kolme frangia samoista rahoista. Illan kaksi
olutlasia nosti päivän menot yhdeksään frangiin ja kolmeenkymmeneen
centimeen.
Mutta kun hän ei voinut saada uutta luottoa eikä kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa keksinyt muitakaan keinoja, hän lainasi seuraavana
päivänä vielä kuusi frangia Clotilden rahoista, jotka hänen olisi
pitänyt maksaa takaisin jo samana iltana. Näin ollen, kun hän tuli
sovittuun kohtaukseen, hänellä oli taskussaan neljä frangia ja
kaksikymmentä centimeä.
Hän oli huonolla tuulella, ja hän oli luvannut itselleen
tekevänsä nopeasti lopun koko asiasta. Hän oli päättänyt sanoa
rakastajattarelleen: "Sinä tiedät, että olen löytänyt ne kaksikymmentä
frangia, jotka toissapäivänä panit taskuuni. En maksa niitä takaisin
tänään, koska tilanne ei ole muuttunut ja koska minulla ei ole ollut
aikaa ajatella raha-asioita. Mutta aion antaa ne sinulle takaisin, kun
ensi kerran tapaamme."
Clotilde saapui innokkaana ja hellänä, täynnä pelkoa siitä, miten
Duroy oltaisi hänet vastaan. Hän suuteli rakastajaansa lakkaamatta
välttääkseen selityksiä ainakin ensi hetkinä.
Duroy puolestaan ajatteli: "Onhan aikaa puhua asiasta myöhemminkin.
Keksin varmasti jonkin syyn, jonka nojalla voin ottaa sen puheeksi."
Mutta hän ei keksinyt mitään syytä ja häntä aristutti käydä
ensimmäisenä puhumaan tästä arkaluontoisesta asiasta.
Clotilde ei maininnut mitään kävelylle lähtiessään ja oli kaikin tavoin
suloinen.
He erosivat puoliyön aikaan määrättyään seuraavan kohtauksen vasta
tulevan viikon keskiviikoksi, sillä rouva de Marelle oli kutsuttu
päivällisille useiksi illoiksi peräkkäin.
Maksaessaan seuraavana päivänä aamiaistaan ja kaivaessaan taskustaan
niitä neljää hopearahaa, joiden siellä vielä piti olla, Duroy huomasi,
että rahoja oli viisi ja niistä yksi kultaraha.
Ensin hän luuli saaneensa edellisenä iltana erehdyksessä takaisin
kaksikymmentä frangia, mutta sitten hän ymmärsi, miten asia oli. Ja hän
sai sydämentykytyksen näiden itsepäisten almujen nöyryytyksestä.
Minkä tähden hän ei ollut tullut sanoneeksi mitään! Jos hän olisi
puhunut riittävän painokkaasti, niin tätä ei olisi tapahtunut.
Neljän päivän aikana hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja ja teki
yhtä lukuisia kuin hyödyttömiäkin ponnistuksia saadakseen lainatuksi
viisi louisdoria. Sillä välin hän kulutti loppuun Clotilden toisen
kultarahan.
Kun he taas tapasivat, Duroy ilmoitti vihaisen näköisenä
rakastajattarelleen: "Sanon sinulle vain, että älä yritä jatkaa viime
iltojen leikkiäsi, sillä tämä rupeaa minua suututtamaan." Mutta
Clotilden onnistui kuitenkin taas pistää kaksikymmentä frangia hänen
housuntaskuunsa.
Löytäessään ne hän kirosi: "Piru vieköön!" Sitten hän siirsi ne
liivintaskuunsa, jotteivät ne olisi pudonneet, sillä hän oli aivan
pennitön.
Hän rauhoitti omaatuntoaan ajatellen: "Maksan kaikki takaisin samalla
kertaa. Nämähän ovat oikeastaan vain lainoja."
Vihdoin lehden kassanhoitaja suostui hänen epätoivoisista pyynnöistään
antamaan hänelle viisi frangia päivässä. Se riitti hädin tuskin
ruokaan, mutta ei kuudenkymmenen frangin velan maksamiseen.
Ja kun Clotildeen jälleen tarttui hänen hullu halunsa tehdä yöllisiä
retkiä Pariisin kaikenlaisiin epäilyttäviin paikkoihin, ei Duroy enää
viitsinyt vihoitella siitä, että hän noiden matkojen jälkeen löysi
kultarahan jostakin taskustaan, eräänä päivänä jopa kengästäänkin ja
eräänä toisena päivänä kellonsa kansien välistä.
Koska kerran Clotilde halusi huveja, joiden kustannuksia hänen
rakastajansa ei nyt voinut suorittaa, niin mikä olikaan sen
luonnollisempaa kuin että hän maksoi ne itse?
Sitä paitsi Duroy pani tarkasti muistiin kaikki, minkä hän tällä tapaa
sai, voidakseen jonakin päivänä maksaa takaisin.
Eräänä iltana Clotilde sanoi: "Ajattelehan, minä en ole vielä koskaan
ollut Folies-Bergères’issä! Etkö veisi minua sinne?" Duroy epäröi,
sillä hän pelkäsi, että he tapaisivat Rachelin. Mutta sitten hän
ajatteli: "No, mitä siitä, enhän minä ole naimisissa. Jos tuo nainen
näkee minut, niin hän ymmärtää tilanteen eikä puhuttele minua.
Voimmehan sitä paitsi ottaa aition."
Hänen päätökseensä vaikutti myös eräs toinenkin seikka. Hän oli
näet hyvin mielissään saadessaan täten tilaisuuden tarjota rouva
de Marellelle teatteriaition tarvitsematta sitä maksaa. Se kävi
jonkinlaisesta korvauksesta.
Mennessään noutamaan pilettejä hän jätti Clotilden vaunuihin, jottei
tämä näkisi, että ne olivat vapaalippuja. Sitten hän kävi hänet
noutamassa, ja he astuivat sisään kontrollöörin syvään kumartaessa.
Valtava ihmisjoukko tungeskeli käytävässä. He pääsivät vaivoin
tyhjäntoimittaja- ja kokottilauman läpi aitioonsa, jonne heidät
suljettiin liikkumattoman permannon ja vilkkaan gallerian väliin.
Mutta rouva de Marelle ei lainkaan katsellut näyttämölle, vaan
tarkasteli yksinomaan ilotyttöjä, jotka parveilivat hänen selkänsä
takana. Hän kääntyi lakkaamatta luomaan heihin silmäyksiä, haluten
koskea heitä, sormeilla heidän pukujaan, heidän poskiaan, heidän
hiuksiaan saadakseen tietää, minkälaisia nämä olennot oikein olivat.
Äkkiä hän sanoi: "Eräs iso, tumma tyttö katselee meitä koko ajan.
Näyttää siltä, kuin hän tahtoisi puhutella meitä. Oletko huomannut
hänet?"
Duroy vastasi: "En. Sinä kai erehdyt." Mutta hän oli huomannut jo kauan
sitten. Se oli Rachel. Tyttö kierteli heidän ympärillään silmissään
viha ja huulillaan kiivaat sanat!
Duroy oli hipaissut häneen heidän tunkeutuessaan ihmisjoukon lävitse,
ja tyttö oli sanonut: "Päivää!" aivan hiljaa ja iskien silmää, mikä
merkitsi: "Kyllä ymmärrän." Mutta Duroy ei ollut vastannut tähän
kohteliaisuuteen peläten rakastajattarensa sen huomaavan, vaan mennyt
ohitse aivan kylmästi, pää pystyssä ja halveksiva hymy huulillaan.
Tyttö, jota jo itsetiedoton mustasukkaisuus kiusasi, kääntyi, kosketti
Duroyn hihaa uudelleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Päivää, Georges."
Duroy ei vastannut nytkään. Silloin tyttö päätti, että hänet oli
tunnettava ja häntä tervehdittävä, maksoi mitä maksoi, ja tuli
alituiseen aition viereen odottamaan sopivaa tilaisuutta.
Huomattuaan, että rouva de Marelle katseli häntä, hän nykäisi Duroyta
olkapäästä sanoen: "Päivää. Mitä kuuluu?"
Mutta Duroy ei kääntynyt vastaamaan.