Clotilde pysähtyi ja katsoi häntä silmiin: "Sinä valehtelet... Mikä
syy?"
Kun Duroy punastui eikä keksinyt vastausta, hän jatkoi suuttuneena:
"Enkös sitä sanonut! Sinä valehtelet, hölmö!" Ja raivostunein elein ja
kyynelet silmissä hän torjui Duroyn käsivarret.
Duroy tarttui häntä vielä kerran olkapäihin. Epätoivoisena ja
valmiina tunnustamaan kaikki estääkseen välien särkymisen hän selitti
murtuneella äänellä: "Seikka on se, ettei minulla ole ainoatakaan
souta..."
Clotilde pysähtyi äkkiä ja katsoi häntä syvälle silmiin saadakseen
selville totuuden: "Mitä sinä sanot?"
Duroy oli punastunut hiusmartoaan myöten: "Minä sanon, ettei minulla
ole ainoatakaan souta. Ymmärrätkö? Ei kahtakymmentä souta eikä
kymmentä, ei edes niin paljon, että voisin maksaa liköörin kahvilassa,
jonne menemme. Sinä pakotat minut tunnustamaan asian, jota häpeän.
Olisi ollut mahdotonta lähteä mukaasi ja sitten kahvilan pöydän ääressä
aivan yksinkertaisesti ilmoittaa, etten voi maksaa tilaustamme..."