Ja Clotilde painautui onnellisena hänen käsivarttaan vasten, ehkä
hämärästi toivoen, että häntä loukattaisiin, että häntä tarvitsisi
puolustaa, että hän saisi nähdä miesten, vieläpä tuollaisten miesten,
tappelevan hänen rakastettunsa kanssa hänen takiaan.
Mutta nämä retket, jotka uudistuivat kaksi tai kolme kertaa viikossa,
alkoivat väsyttää Duroyta, jonka sitä paitsi oli viime aikoina ollut
hyvin vaikea hankkia edes niitä frangeja, jotka tarvittiin ajurin ja
ruoan maksamiseen.
Nykyään hänen oli äärettömän vaikea tulla toimeen, paljon vaikeampi
kuin siihen aikaan, jolloin hän oli Pohjoisrautatien palveluksessa,
sillä hän oli ensimmäisinä sanomalehtimieskuukausinaan sirotellut
rahaa ympärilleen sitä laskematta, aina toivoen seuraavana päivänä
voivansa ansaita suuria summia. Tällä tavoin hän oli tyhjentänyt kaikki
apulähteensä ja mahdollisuutensa saada rahaa.
Hyvin yksinkertainen keino lainata lehden kassasta oli pian käytetty
loppuun, ja hän oli nyt velkaa lehdelle neljä kuukausipalkkaa sekä
kuusisataa frangia, jotka hän oli saanut etukäteen rivimaksuista.
Edelleen oli hän velkaa Forestier’lle sata frangia ja Jacques
Rivalille, jolla oli antelias kukkaro, kolmesataa frangia. Lisäksi
hänellä oli korviaan myöten kahdenkymmenen frangin ja sadan soun
pikkuvelkoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään.
Saint-Potin, jolta hän oli tiedustellut keinoja, joiden avulla olisi
vielä voinut hankkia sata frangia, ei ollut keksinyt mitään, vaikka
hän olikin hyvin neuvokas mies. Ja Duroy tunsi katkeruutta tätä
taloudellista kurjuutta kohtaan, joka oli entistä tuntuvampi nyt, kun
hänellä oli suuremmat tarpeet. Hänessä kiehui koko maailmaa vastaan
synkkä viha, yhä lisääntyvä ärtyisyys, joka purkautui ilmoille joka
hetki pienimpienkin pikkuseikkojen takia.
Väliin hän laski, kuinka hän oli menetellyt saadessaan kulumaan
keskimäärin tuhat frangia kuussa ilman mitään erikoista tuhlausta.
Laskelman tuloksena oli, että jos hän söi kahdeksan frangin aamiaisen
ja kahdentoista frangin päivällisen jossakin bulevardiravintolassa,
se teki yhden louisdorin. Kun tähän lisäsi kymmenkunta frangia pientä
rahaa, joka vieri kaikille suunnille, ties’ minne, niin päivän menoksi
tuli kolmekymmentä frangia. Ja kolmekymmentä frangia päivässä on
yhdeksänsataa frangia kuussa. Eikä laskelmassa ollut vielä silloin
mukana vaatteisiin, kenkiin, liinavaatteisiin, pesuun ym. tarvittavia
rahoja...
Joulukuun 14. päivänä hänellä siis ei ollut ainoaakaan souta
taskussaan, ja rahantekomahdollisuudet olivat olemattomat.
Hän teki niinkuin hän oli tehnyt usein ennenkin: jätti aamiaisensa
syömättä ja vietti iltapäivän toimituksessa raivokkaasti ja ahkerasti
työskennellen.
Kello neljän aikaan hän sai rakastajattareltaan "sinilinnun", joka
ilmoitti hänelle seuraavaa: "Haluatko syödä kanssani päivällisiä
tänään? Teemme sitten jälkeenpäin pienen retken."
Duroy kirjoitti heti vastaukseksi: "Mahdotonta tulla päivälliselle."
Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että olisi sangen tyhmää kieltäytyä
niistä miellyttävistä hetkistä, joita rouva de Marelle saattoi
hänelle valmistaa, ja lisäsi "Mutta odotan sinua kello yhdeksältä
kohtauspaikassamme."
Ja sitten hän lähetti erään toimituksen juoksupojista viemään
kirjelappua perille säästääkseen sähkekustannukset. Sen jälkeen hän
syventyi miettimään, mistä saisi päivällisen.
Kello tuli seitsemän, eikä hän vieläkään ollut päässyt mihinkään
tulokseen, ja pelottava nälkä kalvoi hänen sisuksiaan. Silloin hän
tarttui epätoivoiseen keinoon. Hän odotti, kunnes kaikki hänen
toverinsa olivat toinen toisensa jälkeen menneet, ja jäätyään yksin hän
soitti kiivaasti. Johtajan vahtimestari, joka oli jäänyt vartioimaan
toimitushuoneistoja, tuli sisään ja kumarsi.
Duroy, joka seisoi pöytänsä ääressä hermostuneesti sormeillen
taskujensa pohjia, sanoi mahtavalla äänellä: "Foucart, olen unohtanut
rahakukkaroni kotiin, ja minut on kutsuttu päivälliselle Luxembourg’in
palatsiin. [Ranskan senaatin talo. — Suom.] Lainatkaa minulle
viisikymmentä souta voidakseni maksaa ajurin."
Mies poimi liivintaskustaan kolme frangia ja kysyi:
"Eikö herra Duroy tarvitse enempää?"
"En, en, tämä riittää. Monet kiitokset!"
Saatuaan nuo kolme valkeaa rahaa hän juoksi kiireesti alas portaita
ja syöksyi erääseen pieneen kapakkaan, jossa hänellä oli ollut tapana
käydä aikaisempinakin pahoina päivinään.
Kello yhdeksältä hän istui heidän pienessä salissaan odottamassa
rakastajatartaan ja lämmitellen jalkojaan uunin edessä.
Clotilde tuli virkeänä ja iloisena, kylmän ulkoilman piristämänä: "Jos
tahdot, niin menemme ensin vähän kävelemään ja tulemme sitten tänne
takaisin yhdeltätoista. Nyt on ihana kävelyilma."