Kun he olivat tulleet kadulle, Clotilde sanoi matalalla, salaperäisellä
äänellä, jollaisella on tapana paljastaa salaisuuksia. "En ole
uskaltanut sitä sinulta pyytää, mutta et voi uskoa, kuinka minä pidän
tällaisista retkistä näihin paikkoihin, joihin naiset tavallisesti
eivät uskalla tulla. Karnevaalin aikana pukeudun kymnasistiksi.
Koulupojan puvussa näytän hyvin hauskalta."
Kun he tulivat tanssisaliin, Clotilde painautui peloissaan ja
mielissään Duroyta vasten ja katseli ihastunein silmin ilotyttöjä
ja heidän rakastajiaan. Silloin tällöin, aivan kuin rauhoittaakseen
mieltään mahdollisen vaaran varalta, hän kuiskasi nähdessään vakavan,
liikkumattoman poliisikonstaapelin: "Tuo poliisi näyttää varmalta."
Neljännestunnin kuluttua hän oli nähnyt kylliksi, ja Duroy vei hänet
ajurilla hänen asuntoonsa.
Sen jälkeen alkoi kokonainen sarja käyntejä kaikenlaisissa
huonomaineisissa paikoissa, joissa rahvas huvittelee, ja Duroy huomasi
rakastajattarensa intohimoisesti rakastavan tällaista kuljeskelemista
syrjäkaupungin pikkukapakoissa.
Rouva de Marelle tuli heidän tavallisiin kohtauksiinsa pukeutuneena
pumpulileninkiin ja päässään teatterimainen palvelijattarenmyssy.
Mutta huolimatta pukunsa hienosta, aistikkaasta yksinkertaisuudesta
hän ei suostunut, vaikka Duroy sitä pyysi, luopumaan sormuksistaan,
rannerenkaistaan ja jalokivillä koristetuista korvarenkaistaan,
ilmoittaen syykseen: "Mitä turhia, ihmiset tietysti vain luulevat, että
ne ovat väärennettyjä kiviä."
Hän luuli näin olevansa mainiosti naamioitu, ja vaikka hän ainoastaan
oli suojassa samalla tapaa kuin päänsä pensaaseen pistänyt jänis, hän
meni näin pukeutuneena mitä pahamaineisimpiin paikkoihin.
Hän oli tahtonut, että Duroy olisi pukeutunut työmieheksi, mutta
tämä oli jyrkästi kieltäytynyt, pitäen edelleenkin kaikilla näillä
retkillä mallikelpoista bulevardipukuaan ja vaihtamatta edes korkeata
silkkihattuaan pehmeään huopahattuun.
Clotildea tämä itsepäisyys vähän harmitti, mutta sitten hän
lohduttautui tuumimalla: "Ihmiset luulevat, että minä olen
kamarineitsyt, jonka on onnistunut saada rakastajakseen hieno herra."
Ja häntä huvitti tämä ilveily äärettömästi.
He kävivät siis rahvaankahviloissa ja istuskelivat savuttuneissa
huonerähjissä vanhojen puupöytien ääressä ja ontuvilla tuoleilla.
Kitkerä savupilvi, jossa vielä tuntui päivälliseksi paistetun kalan
käry, täytti salin. Puseropukuiset miehet metelöivät ja joivat pienistä
laseista, ja tarjoilija, joka ihmeissään tuijotti tätä omituista paria,
toi kaksi lasillista kirsikkaviinaa heidän pöytäänsä.
Pelosta ja ihastuksesta väristen Clotilde alkoi juoda tuota punaista
viinaa luoden levottomia ja ilakoivia katseita ympärilleen. Jokainen
lasi, jonka hän joi, oli sopimaton teko, jokainen pisara, jonka hän
tätä polttavaa, maustettua juomaa lähetti kurkustaan alas, antoi
hänelle mieluisan nautinnon tunteen, rikollisen ja kielletyn riemun
tunteen.
Sitten hän sanoi puoliääneen: "Nyt mennään." Ja he poistuivat. Clotilde
kulki juopuneiden lomitse, jotka kyynärpäät pöydällä silmäilivät häntä
vihaisin ja epäluuloisin katsein. Hän asteli pienin nopein askelin
kuin näyttelijätär, joka poistuu näyttämöllä. Ja tultuaan kadulle
hän huokasi syvään, aivan kuin hän juuri olisi pelastunut kauheasta
vaarasta.
Väliin hän väristen kysyi Duroylta: "Jos minua jossakin noista
paikoista loukattaisiin, niin mitä tekisit?"