Hän katseli rakastajatartaan ja huomasi hänen vähän hämillään
punastuvan, aivan kuin tämä äkillinen kysymys olisi tuonut hänen
mieleensä arkaluontoisen muiston. Oltuaan vaiti lyhyen hetken, naisten
tavoin niin lyhyen, että sen huomasi vain arvaamalla, Clotilde vastasi:
"Erään ystävän kanssa..." Uuden vaitiolon jälkeen hän sitten lisäsi:
"...joka on kuollut." Ja hän loi silmänsä alas, kasvoillaan hyvin
luonnollinen surun ilme.
Ja ensimmäisen kerran Duroy tuli ajatelleeksi kaikkea sitä, mikä
hänelle tämän naisen menneisyydestä oli tuntematonta, ja hän tuli
miettiväiseksi. Varmasti Clotildella oli ollut rakastajia ennenkin,
mutta minkälaisia, mistä piireistä? Hänessä nousi rakastajatartaan
kohtaan pieni mustasukkaisuus, jonkinlainen vastenmielisyys. Samalla
hän tunsi vihamielisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ei tietänyt,
kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen omaansa tämän naisen
sydämessä ja ruumiissa. Hän katseli Clotildea, ja häntä kiusasi
salaisuus, joka kätkeytyi tuohon kauniiseen, mykkään päähän, joka
ehkä juuri tällä hetkellä kaivaten muisteli luota toista, noita
toisia. Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut päästä selville tästä
menneisyydestä, saada tietää kaikki, tuntea kaikki!...
Clotilde toisti: "Ota minut mukaasi _La Reine Blancheen_. Ilta olisi
silloin täydellinen!"
Duroy ajatteli: "Äh, mitä minuun kuuluu hänen menneisyytensä! Olen
hölmö, kun sellaista viitsin miettiä."