Ja Duroy tarjosi emännälleen arvokkaasti käsivartensa.
He istuivat toisiaan vastapäätä, katsellen toisiaan ja hymyillen
toisilleen lakkaamatta, ajatellen vain itseään sen suloisen lumouksen
vallassa, jonka tuottaa äsken puhjennut lempi. He eivät tietäneet, mitä
he söivät. Duroy tunsi jalan, pienen jalan liikahtelevan etsivästi
pöydän alla. Hän tavoitti sen omien jalkojensa väliin ja puristi sitä
kaikin voimin.
Palvelijatar meni ja tuli, kantoi sisään ja ulos ruokalajeja,
kasvoillaan välinpitämätön ilme ja aivan kuin mitään huomaamatta.
Lopetettuaan syömisen he palasivat saliin ja istuutuivat vieretysten
leposohvalle.
Vähitellen Duroy alkoi siirtyä lähemmäksi nuorta naista ja koetti
syleillä häntä, mutta hänen yrityksensä torjuttiin rauhallisesti:
"Varokaa, joku voi tulla."
Duroy sammalsi: "Koska saan olla teidän kanssanne aivan yksin, niin
että voin sanoa, kuinka paljon rakastan teitä?"
Nainen kumartui häntä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa: "Lupaan tulla
luoksenne kotiinne lyhyeksi, aivan lyhyeksi hetkeksi jonakin päivänä."
Nuori mies tunsi punastuvansa: "Mutta... mutta minä... asun hyvin
vaatimattomasti."
Nainen hymyili: "Se ei tee mitään. Tulen katsomaan teitä enkä teidän
asuntoanne."
Silloin Duroy koetti kiristää häneltä tiedon päivästä, milloin hän
tulisi. Nainen määräsi erään päivän seuraavan viikon lopulla, ja Duroy
rukoili häntä siirtämään sen aikaisemmaksi, kieli sammaltaen ja silmät
hehkuen. Samalla hän puristeli ja hieroi naisen käsiä omissaan, kasvot
punaisina kuumeesta ja sielu palavana niistä haluista, jotka seuraavat
kahden kesken nautittuja aterioita.
Naista huvitti nähdä hänen rukoilevan niin tulisesti, ja hän alkoi
siirtää kohtausta aikaisemmaksi päivän kerrallaan. Mutta Duroy hoki:
"Huomenna... sanokaa... huomenna."