Duroy hymyili vaivautuneena: "Voitko tyytyä kymmeneen frangiin? Sen
enempää minulla ei ole jäljellä."
Tyttö kuiskasi epäitsekkäänä kuin kurtisaani, joka tekee uhrauksen
jonkin oikkunsa lakia:
"Kuten tahdot, rakkaani. Minä en halua muuta kuin sinut."
Ja hän kohotti ihastuneet silmänsä nuoren miehen viiksiä kohti ja otti
hänen käsivartensa, johon hän rakastuneesti nojautui: "Nyt menemme
juomaan lasin mehua. Ja sitten lähdemme yhdessä vähän kävelemään.
Tahtoisin mennä kanssasi bulevardille voidakseni oikein näytellä sinua.
Mutta sitten menemme aikaisin kotiin, eikö niin?"
* * * * *
Duroy nukkui kauan tytön luona. Oli täysi päivä, kun hän tuli kadulle,
ja hän kiiruhti heti ostamaan _La Vie Françaisen_. Vapisevin käsin
hän avasi lehden. Siinä ei ollut hänen kirjoitustaan. Hän seisoi
katukäytävällä ja tarkasteli huolestuneena noita painettuja palstoja,
toivoen lopuksi löytävänsä sen, mitä etsi.
Jotakin raskasta laskeutui äkkiä hänen sydämelleen, sillä lemmenyön
rasitusten jälkeen vastoinkäyminen kouraisi hänen velttouttaan
todellisen onnettomuuden voimalla.
Hän meni asuntoonsa ja nukahti riisuutumatta vuoteelleen.
Muutamia tunteja myöhemmin hän tuli toimitukseen ja meni johtaja
Walterin puheille: "Hämmästyin tänä aamuna suuresti, kun en löytänyt
artikkeliani lehdestä."
Johtaja kohotti päätään ja vastasi kuivasti: "Olen antanut sen
ystävällenne Forestier’lle tarkastettavaksi. Hän ei pitänyt sitä
tyydyttävänä. Teidän täytyy kirjoittaa se uudelleen."
Duroy poistui huoneesta sanaakaan sanomatta ja syöksyi raivostuneena
ystävänsä luokse: "Miksi et ole pannut kirjoitustani lehteen?"
Forestier istui savuke suussa syvällä nojatuolissaan ja jalat
pöydällä, tuhrien koroillaan aloittamaansa kirjoitusta. Hän vastasi
rauhallisesti, ikävystyneellä ja hajamielisellä äänellä: "Johtajan
mielestä se oli huono, ja hän pyysi minua antamaan sen sinulle
takaisin uudelleen kirjoitettavaksi. Tuossa se on." Ja hän osoitti
sormellaan muutamia papereita, jotka lepäsivät kokoon taitettuina
kirjeenpuristimen alla.
Duroy ällistyi eikä tietänyt, mitä sanoisi. Kun hän työnsi tekeleensä
taskuunsa, Forestier jatkoi: "Tänään sinun on ensiksi mentävä
poliisilaitokseen..."
Ja hän selosti erinäisiä tehtäviä ja mainitsi joukon hankittavia
uutisia. Duroy poistui keksimättä sitä purevaa sanaa, jonka hän olisi
tahtonut ystävälleen sanoa.
Seuraavana päivänä hän toi artikkelinsa taas toimitukseen. Se hylättiin
jälleen. Hän kirjoitti sen kolmannen kerran uudelleen, ja kun se vielä
kerran hylättiin, hän ymmärsi, että hän oli ollut käänteissään liian
nopea ja että vain Forestier’n käsi saattoi häntä auttaa.
Hän ei siis enää puhunut _Afrikkalaisen sotilaan muistelmista_,
vaan lupasi sen sijaan itselleen, että hän rupeaisi liukkaaksi ja
viekkaaksi, koska se kerran oli välttämätöntä, ja että hän sillä välin
ahkerasti suorittaisi tehtävänsä.
Hän oppi tuntemaan teatterin ja politiikan kulissit, valtiomiesten ja
kansanedustajain eteiset ja odotushuoneet, yksityissihteerien tärkeät
persoonat ja uneliaiden vahtimestarien vihaiset katseet.
Hän kohtasi alinomaa ministereitä, portinvartijoita, kenraaleja,
etsiviä, ruhtinaita, ilotyttöjä, välittäjiä, kurtisaaneja,
suurlähettiläitä, piispoja, parittajia, ulkomaalaisia, nousukkaita,
maailmanmiehiä, pelihelvettien isäntiä, ajureita, tarjoilijoita
ja monia muuta. Hän oli kaikkien näiden sekä kiinnostunut että
välinpitämätön ystävä. Hän arvioi heitä kaikkia saman mittapuun
mukaan, katseli heitä kaikkia samoin silmin, koska hänen täytyi tavata
heitä joka päivä kaikkina aikoina ja aina puhua heidän kanssaan
ammattinsa vaatimista asioista. Hän vertasi itseään mieheen, jonka on
maisteltava kaikenlaisia viinejä ja joka sen vuoksi ei voi erottaa
château-Margaux’ta argenteuil’stä.
Pian hän tuli mainioksi reportteriksi, joka varmasti vainuten löysi
uutisensa. Hän oli taitava, nopea, kohtelias, arvokas voima lehdessä,
kuten johtaja Walter, joka osasi arvioida sanomalehtimiehiä, monesti
lausui.
Mutta koska hän sai vain kymmenen centimea riviltä ja
kaksisataaviisikymmentä frangia vakinaista palkkaa ja koska
bulevardielämä, kahvilaelämä ja ravintolaelämä on kallista, hän oli
aina ilman rahaa ja valitteli alituiseen huonoja raha-asioitaan.
Jokin keino tässä on keksittävä, hän ajatteli nähdessään toverinsa
kulkevan tyttöjen kanssa ja sirottelevan kultaa ympärilleen. Hän
ei tuntenut niitä salaperäisiä keinoja, joita hänen virkaveljensä
käyttivät näin vauraiksi päästäkseen. Ja hän epäili kateellisena,
että he käyttivät joitakin outoja, epäilyttäviä menettelytapoja, että
he ottivat maksun palveluksistaan, että kysymyksessä oli todellinen
salakuljetusjärjestelmä, jolle ihmiset antoivat hyväksymisensä tai jota
he katselivat sormiensa lävitse. Hänen täytyi päästä tämän salaisuuden
perille, päästä jäseneksi tähän vaiteliaaseen reportteriyhtymään ja
tunkeutua niiden toveriensa seuraan, jotka jakelivat rahoja keskenään
hänen pääsemättä niistä osalliseksi.
Ja usein iltaisin, kun hän katseli junia ikkunastaan, hän uneksi niistä
keinoista, joita hän tulisi käyttämään.
5
Kaksi kuukautta oli kulunut, ja syyskuu lähestyi. Se nopea onni,
jota Duroy oli toivonut, näytti sangen hitaalta. Häntä huolestutti
erittäinkin se keskinkertainen asema, jossa hän oli. Eikä hän
keksinyt mitään keinoa, jonka avulla hän olisi voinut kavuta niille
kukkuloille, missä ihminen saa arvonantoa ja rahaa. Hän tunsi olevansa
suljettu yksinkertaisen reportterinammatin rajojen sisälle, olevansa
umpeen muurattu tähän ammattiin, ilman ulospääsyn toivoa. Hänestä
pidettiin, mutta häntä arvioitiin vain hänen toimensa mukaisesti.
Forestier’kaan, jolle hän teki tuhansia palveluksia, ei enää kutsunut
häntä päivällisille, vaan kohteli häntä aivan kuin alaistansa, vaikka
sinuttelikin häntä kuten ystävää.
Silloin tällöin Duroy tosin otti tilaisuudesta vaarin, kirjoitti
artikkelin ja sai sen julkaistuksi. Uutistensa avulla hän oli oppinut
sujuvan tyylin ja sen tahdikkuuden, joka häneltä vielä puuttui hänen
kirjoittaessaan toista Algerian-juttuansa, eikä nyt enää tarvinnut
pelätä, että hänen artikkelejaan hylättäisiin. Mutta tästä oli vielä
pitkä matka täysin omintakeisten artikkelien kirjoittamiseen tai
oikeuteen saada arvostellen käsitellä poliittisia kysymyksiä, yhtä
pitkä matka ja yhtä suuri askel kuin siitä, että saa ajella Bois de
Boulognessa kuskina, siihen, että saa ajella siellä omana herranaan.
Varsinkin häntä nöyryytti se, että hän huomasi olevansa seuraelämän
ulkopuolella, ettei hänellä ollut tuttavuuksia, joita hän olisi voinut
kohdella vertaisinaan, ettei hän voinut päästä naisten kammioihin,
vaikka monet hänen tuntemansa näyttelijättäret olivat ottaneet hänet
vastaan kiinnostuneen tuttavallisesti.
Kokemuksestaan hän sitä paitsi tiesi, että he kaikki, sekä
maailmannaiset että näyttelijättäret, tunsivat häntä kohtaan
merkillistä vetovoimaa, ensi hetkestä ilmi leimahtavaa ystävyyttä, ja
hän oli kärsimätön kuin liekaan pantu hevonen siitä, ettei hän saanut
tutustua sellaisiin naisiin, jotka olisivat voineet vaikuttaa hänen
kohtaloonsa.
Hyvin usein häntä oli houkutellut halu käydä tervehtimässä rouva
Forestier’tä, mutta ajatus heidän viimeisestä tapaamisestaan pidätti
ja nöyryytti häntä, ja sitä paitsi hän odotti kutsua hänen mieheltään.
Silloin hänen mieleensä muistui rouva de Marelle. Hän muisti, että
tämä oli kehottanut häntä käymään luonaan. Hän meni sinne eräänä
iltapäivänä, kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.
"Olen aina kotona puoli kolmeen asti", rouva oli sanonut.
Duroy soitti hänen ovikelloaan puoli kolmelta.
Bouva de Marelle asui rue Varneuil’n varrella viidennessä kerroksessa.
Kellon kilahtaessa palvelijatar tuli avaamaan, kampaamaton pieni
palvelustyttö, joka sitoi kiinni myssyään, vastatessaan: "Rouva on
kyllä kotona, mutta en tiedä, onko hän jo noussut."
Ja hän avasi oven salonkiin.
Duroy astui sisään. Huone oli pienenlainen, harvaan kalustettu ja vähän
sekaisen näköinen. Vanhat ja kuluneet nojatuolit seisoivat pitkin
seiniä siinä järjestyksessä kuin palvelija oli ne siihen asettanut,
eikä missään huomannut jälkiä siitä hienosta huolenpidosta, jota naiset
osoittavat, kun he rakastavat kotiaan. Neljä vaatimatonta taulua,
jotka esittivät veneitä joella, laivaa merellä, myllyä tasangolla ja
puunhakkaajaa metsässä, riippui vinossa seinillä. Saattoi arvata, että
ne olivat jo kauan riippuneet siinä siten välinpitämättömien silmien
katseltavina.
Duroy istuutui odottamaan. Hän sai odottaa kauan. Sitten ovi avautui,
ja rouva de Marelle tuli juosten sisään, yllään japanilainen
punasilkkinen aamupuku, johon oli kirjailtu kultaisia maisemia, sinisiä
kukkia ja valkoisia lintuja. Hän huudahti:
"Voitteko ajatella, että minä vielä olin makuulla! Teittepä kiltisti
tullessanne minua tervehtimään! Olin jo varma siitä, että olitte minut
unohtanut."
Hän ojensi molemmat kätensä ihastuneella liikkeellä, ja Duroy, jolle
huoneen huolimaton asu antoi rohkeutta käyttäytyä vapaasti, tarttui
niihin ja suuteli niitä molempia, kuten hän oli nähnyt Norbert de
Varennen tekevän.
Rouva de Marelle pyysi häntä istuutumaan ja tarkasti hänet sitten
kiireestä kantapäähän, sanoen: "Olettepa te muuttunut! Näytätte
terveeltä. Pariisi on tehnyt teille hyvää. No, kertokaahan nyt jotakin
uutta!"
Ja he alkoivat heti molemmat pakista, aivan kuin olisivat olleet
vanhoja tuttavia. Ensi hetkestä alkaen he tunsivat toisiaan kohtaan
keskinäistä luottamusta, tunsivat välilleen syntyvän suoran, läheisen
ja tuttavallisen suhteen, joka viidessä minuutissa teki kaksi
samanluontoista ja -rotuista olentoa ystäviksi.
Äkkiä nuori nainen sanoi hämmästyneenä: "Kummallista, miten
tuttavallisesti me juttelemme. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut
teidät kymmenen vuotta. Meistä tulee varmasti hyvät toverit.
Toivoisitteko sitä?"
"Se on harras toivomukseni", Duroy vastasi hymyillen hymyä, joka sanoi
enemmänkin.
Duroyn mielestä rouva de Marelle oli kovin viekoitteleva istuessaan
siinä kiiltävässä, pehmeässä aamupuvussaan. Hän ei ollut niin hieno
kuin valkoiseen aamunuttuun verhoutunut rouva Forestier, hän oli
vähemmän hauras, vähemmän herkullinen, mutta toisaalta kiihottavampi,
maukkaampi.
Kun Duroy oli rouva Forestier’n läheisyydessä tämän hymyillessä
liikkumatonta, siroa hymyään, joka yhtäaikaa sekä kutsui luokseen että
työnsi pois aivan kuin sanoakseen: "Te miellytätte minua" tai: "Varokaa
itseänne!" ja jonka todellisesta merkityksestä ei voinut koskaan päästä
selville, hän tunsi aina halua syöksyä tuon nuoren naisen jalkoihin
tai suudella hänen kaulaansa ympäröivää ohutta pitsiä ja hitaasti
hengittää sisäänsä sitä lämmintä, tuoksuavaa ilmaa, joka virtasi hänen
puvustaan ja verhosi hänen rintojaan. Rouva de Marellen luona hän
tunsi väkivaltaisempaa ja kouraantuntuvampaa halua, joka pani hänen
kämmenensä kihelmöimään, kun hän katseli kevyen silkkikankaan alta
häämöttäviä nuoren naisruumiin ääriviivoja.
Rouva de Marelle puhui lakkaamatta, sirotellen lepertelyynsä
alituisesti sitä kevyttä leikinlaskua, joka oli muodostunut hänelle
tavaksi. Hän muistutti siinä suhteessa työmiestä, jolla oli tapana
käyttää työssään vähitellen oppimiaan liikkeitä, joita toiset pitävät
vaikeana ja ihmettelevät. Duroy kuunteli häntä ja ajatteli: "Saattaa
olla hyvä painaa kaikki mieleensä. Antamalla hänen jutella voi saada
aiheita Pariisin-kirjeisiin."
Mutta ovea, josta rouva oli tullut, koputettiin hiljaa, aivan hiljaa,
ja hän huudahti: "Tule sisään vain, tyttöseni!" Hänen pieni tyttärensä
tuli huoneeseen. Hän meni suoraan Duroyn luo ja ojensi hänelle kätensä.
Hämmästynyt äiti mutisi: "Mutta tämähän on suorastaan valloitus. Minä
en enää tunne häntä." Nuori mies suuteli tyttöä, antoi hänen istuutua
viereensä ja kyseli häneltä vakavan näköisenä, mitä hän oli tehnyt sen
jälkeen, kun he viimeksi olivat tavanneet. Lapsi vastasi kysymykseen
ohuella huiluäänellä ja kasvoillaan vakava, pikkuvanha ilme.
Pöytäkello löi kolme. Sanomalehtimies nousi.
"Tulkaa tervehtimään minua usein", rouva de Marelle pyysi. "Saamme
sitten jutella niinkuin tänäänkin. Teidän kanssanne minulla on aina
hauskaa. Mutta miksi käytte niin harvoin herrasväki Forestier’n luona?"
Duroy vastasi:
"Siihen ei ole mitään erikoista syytä. Mutta minulla on ollut niin
paljon työtä. Toivottavasti tapaamme heidän luonaan lähipäivinä."
Hän poistui, ja hänen sydämensä oli täynnä toivoa, vaikk’ei hän
tietänyt, miksi.
Forestier’lle hän ei maininnut sanaakaan vierailustaan.
Mutta seuraaviksi päiviksi hänelle jäi siitä muisto, enemmänkin kuin
muisto: jonkinlainen tunne, että tuo nainen oli alituisesti jollakin
epätodellisella tavalla hänen läheisyydessään. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi ottanut tuosta naisesta jotakin mukaansa, kuin hänen
vartalonsa kuva olisi tarttunut kiinni hänen silmäkalvoonsa, kuin hänen
olemuksensa tuoksu olisi jäänyt hänen sydämeensä. Hänen kuvansa seurasi
aina hänen mukanaan, kuten usein sattuu, kun olemme viettäneet ihania
hetkiä yhdessä jonkun kanssa. Silloin tuntuu siltä, kuin olisimme
jonkin kummallisen, läheisen, hämärän vaikutuksen alaisia, vaikutuksen,
joka johtuu jonkun ihmisen omistamisesta ja joka on hämmennyttävä ja
kiihottava, koska se on täynnä mystiikkaa.
Muutamien päivien kuluttua hän teki uuden vierailun.
Palvelustyttö johdatti hänet saliin, ja heti sinne ilmestyi pikku
Laurine. Tyttö ei ojentanut vain kättään, vaan myös otsansa ja sanoi:
"Äiti pyysi sanomaan, että olisitte hyvä ja odottaisitte. Hän tulee
neljännestunnin kuluttua, sillä hän ei ole vielä pukeutunut. Minä pidän
teille seuraa."
Duroyta huvitti tytön juhlallinen käytös, ja hän vastasi: "Todellako,
hyvä neiti? Olen hyvin mielissäni saadessani viettää hetken
seurassanne. Mutta sanon jo etukäteen, etten ole lainkaan vakava. Minä
leikin päivät päästään. Leikitäänpä siis nyt kissaa ja hiiriä!"
Tyttö hämmästyi, mutta hymyili sitten kuin kypsä nainen, jolle tehdään
odottamaton ja yllättävä tarjous. Hän sanoi:
"Huoneet eivät ole leikkimistä varten."
Mutta Duroy ei välittänyt vastaväitteistä: "Se on samantekevää. Minä
leikin joka paikassa. Siis, ottakaa nyt kiinni minut." Ja hän alkoi
juosta pöydän ympäri ja sai tytön houkutelluksi ajamaan häntä takaa.
Tyttö tuli hänen perässään, yhä vain hymyillen jonkinlaista kohteliaan
anteeksiantavaa hymyä ja väliin ojentaen kättään koskettaakseen nuorta
miestä. Mutta juoksuksi hän ei vahingossakaan pistänyt.
Duroy pysähtyi ja kumartui. Kun tyttö lähestyi pienin epäröivin
askelin, hän hyppäsi ilmaan kuin vieteriukko ja juoksi sitten salin
toiseen päähän. Tyttö piti leikkiä hauskana, purskahti nauruun,
innostui ja alkoi jo juostakin Duroyn jäljessä, kirkaisten iloisesti ja
pelokkaasti luullessaan saavansa hänet kiinni. Duroy siirteli tuoleja,
kokosi esteitä, pakotti tytön pitkän aikaa pyörimään saman tuolin
ympärillä ja hyppäsi sitten toisen tuolin taakse. Laurine juoksi nyt
innostuneena ja antautui kokonaan uuden leikin iloille. Hänen kasvonsa
punertuivat, ja hänet valtasi oikea lapsen riemu joka kerta, kun hänen
leikkitoverinsa pakeni tai keksi uusia kujeita.
Äkkiä ja samassa hetkessä, kun tyttö luuli saaneensa Duroyn kiinni,
tämä tarttui häntä käsivarsiin ja nosti hänet korkealle ilmaan
huudahtaen: "Kissa on kiinni!"
Ihastunut tyttö sätkytteli jalkojaan ja kirkui riemastuneen sydämensä
koko voimalla.
Rouva de Marelle tuli hämmästyneenä huoneeseen: "Mutta Laurine,
Laurine, sinähän leikit... Te olette oikea taikuri, herra Duroy."
Duroy laski tytön lattialle ja suuteli äitiä kädelle. Sitten he
sijoittivat lapsen istumaan väliinsä. He tahtoivat jutella, mutta
muuten niin hiljainen Laurine oli nyt innoissaan ja puhui koko ajan,
niin että hänet täytyi lähettää pois.
Hän totteli vastustelematta, mutta kyyneleet silmissä.
Kun he olivat yksin, rouva de Marelle alensi ääntään: "Tiedättekö,
minulla on eräs suuri suunnitelma, joka koskee teitäkin. Asia on
tämä: Koska kerran viikossa käyn päivällisellä herrasväki Forestier’n
luona, tarjoan silloin tällöin omasta puolestani päivällisen
ravintolassa. En ota mielelläni vieraita vastaan kotonani, en ole
sellaiseen varustautunut enkä muuten ymmärrä mitään talouspuuhista tai
ruoanlaitosta, en yhtään mitään, en vähintäkään. Haluan elää vapaana.
Minä siis järjestän silloin tällöin päivälliset johonkin ravintolaan,
mutta ne eivät ole lainkaan hauskoja tilaisuuksia, kun meitä on vain
kolme eivätkä omat tuttavani oikein mielellään seurustele heidän
kanssaan. Tämän sanon selittääkseni teille aikomukseni teihin nähden.
Ymmärrättehän? Tahtoisin siis teidät mukaan lauantaina kello puoli
kahdeksalta Cafe Richeen. Tunnettehan sen paikan?"
Duroy suostui onnellisena. Rouva jatkoi: "Me olemme vain nelisin, oikea
neliapila! Tuollaiset pienet juhlat ovat usein hyvin hauskoja meille
naisille, jotka emme ole niihin niin tottuneita."
Hänellä oli yllään tummanruskea leninki, joka kohottavasti ja
keimailevasti mukautui hänen vartalonsa, lanteillensa, kaulansa ja
käsivarsiensa ympärille, ja Duroy tunsi hämärää hämmästystä, melkein
painoa, jonka syytä hän ei oikein ymmärtänyt, mutta joka aiheutui
naisen oman huolitellun hienouden ja hänen asuntonsa silmäänpistävän
huolimattoman asun välisestä ristiriidasta.
Kaikki, mikä verhosi hänen vartaloaan, kaikki, mikä välittömästi ja
läheisesti kosketti hänen ihoaan, oli herkullista ja hienoa, mutta
kaikki, mikä häntä ympäröi, oli aivan merkityksetöntä.
Duroy lähti hänen luotaan vieden nytkin mukanaan jonkinlaisen
eroottisen harha-aistimuksen hänen alituisesta läsnäolostaan. Ja
reportteri odotti päivällisiltaa hyvin kärsimättömästi.
Vuokrattuaan toisen kerran hännystakin, koska hänen tulonsa eivät
olleet sallineet hänen ostaa juhlapukua, hän saapui sovittuun
ravintolaan ensimmäisenä, muutamia minuutteja ennen määräaikaa.
Hänet ohjattiin kolmanteen kerrokseen ja vietiin pieneen kabinettiin,
jonka seinät oli verhottu punaisella ja jonka ainoasta ikkunasta oli
näköala bulevardille.
Neliskulmainen pöytä, jonka valkoinen liina loisti kuin kiillotettuna,
sekä lasit, hopeat ja lautastenlämmittäjät kimaltelivat houkuttelevan
näköisinä kahden kynttilänjalan kannattaman kahdentoista kynttilän
valossa.
Ikkunasta näki ison vaaleanvihreän läikän. Se oli erään bulevardilla
kasvavan puun lehvistö, johon lankesi valo ravintolan yksityishuoneista.
Duroy istuutui matalalle leposohvalle, joka oli punainen kuten
seinätkin ja jonka kuluneet vieterit taipuivat hänen allaan, niin että
hänestä tuntui, kuin hän olisi vajonnut kuoppaan. Hän kuunteli sitä
epäselvää surinaa, sitä sekavaa hälyä, joka suurissa ravintoloissa
syntyy pöytäkaluston ja -hopean kilinästä, tarjoilijain nopeista
askelista, joiden ääntä käytävien matot hiljentävät, ovien kolinasta,
kun ne silmänräpäykseksi avataan, jolloin niiden kautta tulvahtaa
ilmoille puheensorinaa niistä ahtaista suojista, joihin ihmiset
sulkeutuvat aterioidakseen. Forestier tuli sisään ja tervehti Duroyta
tuttavallisen toverilliseen tapaan, jota hän ei koskaan osoittanut _La
Vie Françaisen_ toimituksessa.
Sitten hän katsahti pöytään, käski sammuttamaan erään kaasuliekin,
joka paloi kuin yölamppu, sulki ikkunan peläten vetoa ja valitsi
itselleen hyvin suojatun paikan sekä selitti: "Minun täytyy olla
hyvin varovainen. Terveyteni on ollut hyvä koko kuukauden, mutta pari
päivää takaperin on se alkanut taas huonontua. Luulen, että vilustuin
tiistaina tullessani teatterista."
Ovi avautui, ja molemmat nuoret naiset tulivat sisään hovimestarin
seuraamina. Harsojensa ja viittojensa verhoamina he vaikuttivat hyvin
salaperäisiltä. He huokuivat sitä ihastuttavaa mystiikkaa, joka
kietoutuu naisten ympärille paikoissa, missä ympäristö on epäilyttävä.
Duroy tervehti rouva Forestier’tä, joka torui häntä siitä, ettei hän
ollut käynyt heidän luonaan. Ystävättäreensä päin kääntyen hän sitten
hymyillen lisäsi: "Mutta luonnollisesti te mieluummin käytte rouva de
Marellen luona. Häntä varten teillä kyllä on aikaa."
Istuuduttiin pöytään. Kun hovimestari ojensi viinilistan Forestier’lle,
rouva de Marelle huudahti: "Antakaa herroille, mitä he haluavat. Me
naiset tahdomme kylmää samppanjaa, parasta mitä teillä on, makeaa
esimerkiksi, eikä mitään muuta." Ja kun mies oli poistunut, hän selitti
vallattomasti nauraen: "Tänä iltana tahdon päästä pieneen humalaan.
Meidän täytyy saada juhla, oikea juhla."
Forestier, joka nähtävästi ei ollut kuullut mitään, kysyi: "Onko teillä
mitään sitä vastaan, että suljen ikkunan? Minulla on ollut vähän
vaivoja rinnassa viime päivinä."
"Olkaa hyvä!"
Hän meni sulkemaan ikkunan, joka oli jäänyt vähän raolleen ja istuutui
sitten paikalleen hiukan hyväntuulisemman ja rauhallisemman näköisenä.
Hänen vaimonsa ei sanonut mitään. Hän näytti hajamieliseltä ja hymyili
pöytää tuijottaen kummallista hymyään, joka aina näytti lupaavan ja
aina pettävän.
Pöytään tuotiin Ostenden ostereita, pieniä ja lihavia, pienten korvien
näköisiä. Ne sulivat kielen ja kitalaen välissä kuin suolaiset
karamellit.
Liemiruoan jälkeen tarjottiin lohta, joka oli haurasta kuin nuoren
tytön liha, ja vieraat alkoivat jutella.
Ensin puhuttiin eräästä liikkeellä olevasta juorusta. Se koski
erästä seurapiirien naista, jonka joku hänen miehensä ystävä oli
yllättänyt ravintolan yksityishuoneessa hänen juuri illastaessaan erään
ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa.
Forestier nauroi jutulle makeasti, mutta molemmat naiset selittivät,
että jutun lörpöttelevä levittäjä oli suuri lurjus. Duroy oli heidän
kanssaan samaa mieltä ja julisti äänekkäästi, että sellaisissa
tapauksissa miehen velvollisuus oli vaieta kuin hauta, välittämättä
siitä, oliko hän jutussa itse päähenkilö tai vain joku uskottu tai
todistaja. Hän lisäsi: "Miten täynnä elämä olisikaan ihanuutta, jos
voisimme luottaa toistemme ehdottomaan vaiteliaisuuteen. Juuri pelko
salaisuuden pahastumisesta pidättää meitä usein, hyvin usein, ja naisia
melkein aina."
Sitten hän kysyi hymyillen: "Vai enkö ole oikeassa? Kuinka monet
antautuisivatkaan äkilliselle halulle, hetken kiihkeälle ja
väkivaltaiselle oikulle, rakkauden satuleikille, elleivät he pelkäisi,
että saavat maksaa hauraan ja lyhyen onnensa auttamattomalla
häväistysjutulla ja tuskallisilla kyynelillä!"
Hän puhui sytyttävän innostuneesti. Hän puhui kuin ainakin oman asiansa
puolesta, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minun seurassani teidän ei
tarvitse pelätä sellaisia vaaroja. Koettakaa, niin saatte nähdä!"
Molemmat naiset katselivat häntä hyväksyvästi. Heidän mielestään hän
puhui hyvin ja oikein, ja heidän ystävällinen vaitiolonsa ilmaisi,
ettei heidän taipumaton pariisilainen moraalinsa voisi kauankaan
vastustella, jos vain salaisuuden säilyminen taattaisiin.
Ja Forestier, joka puolittain makasi leposohvallaan, toinen jalka
toisen päällä ja lautasliina kaulassaan puvun suojaamiseksi,
selitti äkkiä vakaumuksellisen epäilijän ivalliseen tapaan: "Tuhat
tulimmaista, kylläpä tulisi kalliiksi, jos salaisuudet säilytettäisiin.
Aviomiesraukat!"
Keskustelu siirtyi rakkauteen. Korottamatta sitä ikuiseksi Duroy piti
sitä jonkinlaisena pysyvänä käsitteenä, joka muodosti siteen, hellän
ystävyyden, läheisen suhteen. Aistien yhtyminen oli vain sielujen
yhtymisen sinetti. Mutta hän ilmaisi suuttumuksensa sitä repivää
mustasukkaisuutta, niitä murhenäytelmiä ja kohtauksia, sitä kurjuutta
kohtaan, joka melkein aina on seurauksena välien särkymisestä.
Hänen vaiettuaan rouva de Marelle huokaili: "Niin, rakkaus on parasta,
mitä elämä tarjoaa, ja kuitenkin me usein turmelemme sen liiallisilla
vaatimuksilla."
Rouva Forestier leikitteli veitsellä ja lisäsi: "Niin... niin... on
ihanaa rakastaa..."
Ja hän näytti johtavan unelmansa kauemmaksikin, ajattelevan asioita,
joita ei uskalleta sanoa.
Odotellessaan seuraavaa ruokalajia he silloin tällöin maistoivat
samppanjaa, lohkaisivat palasia pienistä pyöreistä leivistä
ja pureskelivat niitä. Ja rakkauden ajatus hiipi hitaasti ja
vastustamattomasti heidän pariinsa ja humallutti vähitellen heidän
sielunsa, sitä mukaa kuin vaalea viini, joka pisara pisaralta valui
alas heidän kurkuistaan, kiihdytti heidän vertaan ja hämmensi heidän
mieltään.
Sisään tuotiin vasikankyljyksiä, jotka lepäsivät mureina ja kevyinä
pienillä tukevilla parsavuoteilla.
"Hitto, tuo näyttää herkulliselta", Forestier huudahti. Ja he söivät
hitaasti, nauttien hienosta lihasta ja parsasta, joka oli paksua kuin
kerma.
Duroy jatkoi: "Kun minä rakastan naista, koko se maailma häviää, joka
häntä ympäröi."
Hän sanoi tämän täynnä vakaumusta, ja lemmennautintojen ajatteleminen
kiihdytti häntä keskellä pöydän nautintoja, joiden kimpussa hän juuri
oli.
Rouva Forestier lausahti tavalliseen välinpitämättömään tapaansa: "Ei
mitään onnea voida verrata siihen, joka syntyy, kun kädet kohtaavat ja
toinen kysyy: 'Rakastatteko minua?' ja kun toinen vastaa: 'Kyllä, minä
rakastan sinua.'"
Rouva de Marelle, joka juuri oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt
samppanjalasinsa, laski sen kovakouraisesti pöydälle ja sanoi
iloisesti: "Minä puolestani olen vähemmän platoninen."
Ja kaikki alkoivat silmät loistaen laskea leikkiä hyväksyen täysin
hänen sanansa.
Forestier ojentautui pitkälleen leposohvalle, levitti käsivartensa,
nojasi ne tyynyjä vasten ja sanoi vakavalla äänellä: "Tämä suoruus on
teille kunniaksi ja osoittaa, että olette käytännöllinen nainen. Mutta
saisimmeko tietää, mitä herra de Marelle arvelee asiasta?"
Rouva de Marelle kohautti hitaasti olkapäitään ja vastasi selvällä
äänellä, joka ilmaisi loputonta, suunnatonta halveksuntaa: "Herra de
Marellelta ei ole tiedusteltu hänen mielipidettään tästä asiasta. Hänen
on vain... pidättäydyttävä."
Ja keskustelu laskeutui ylevien rakkausteoriojen tasolta alas hienojen
säädyttömyyksien kukoistavaan yrttitarhaan.
Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin. Oli päästy niihin huntuihin,
joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi
kohottelee hameita. Oli päästy kielen kärkevyyksiin, rohkeihin,
nokkelasti naamioituihin ajatuksiin, tekopyhiin, kauniin sananparren
verhoamiin törkeyksiin, joiden hunnutetut ilmaisut paljastavat
alastomia kuvia — kuvia sellaisia, jotka loihtivat silmien ja aistien
eteen kaiken, mitä ei voida sanoin sanoa ja mikä sivistyneelle
yläluokalle merkitsee jonkinlaista ylevää ja salaperäistä rakkautta,
sitä epäpuhdasta ajatusten kosketusta, joka liittyy kaikkiin
lemmensyleilyn aikana lumottuihin salaisiin ja häpeällisiin seikkoihin.
Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa
ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin
muotoisen maljakon. He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin
makua ja niitä ajattelematta. Koko heidän huomionsa oli kohdistunut
vain siihen, mitä he sanoivat. He olivat aivan hukkuneet rakkauden
mereen.
Molemmat naiset alkoivat nyt tehdä hyökkäyksiä, rouva de Marelle
luontevan rohkeasti, aivan kuin otteluun haastaen, rouva Forestier
hurmaavan pidättyvästi, olemuksessaan, äänessään ja hymyssään
häveliäisyyttä, joka vielä enemmän korosti hänen huuliltaan tulevia
rohkeita lauseita, vaikka hänen suunsa näyttikin tahtovan niitä
lieventää. Forestier, joka oli kokonaan heittäytynyt tyynyjen varaan,
nauroi, joi ja söi lakkaamatta ja sinkosi silloin tällöin jonkin
uskalletun sanan, joka välistä oli niin raaka, että naiset, sekä
vähän pelästyneinä että myös hävyn vuoksi, valitsivat kasvoilleen
hieman hämmästyneen ilmeen, joka viipyi parin kolmen sekunnin ajan.
Päästettyään ilmoille jonkin törkeän säädyttömyyden hän lisäsi:
"Jatkakaa vain, kyyhkyseni! Kun jatkatte tuolla tapaa, niin vielä
joskus lopetatte tyhmyyksien tekemisen."
Jälkiruoka tuli ja sen jälkeen kahvi. Ja liköörit alkoivat valaa
kiihottuneisiin mieliin raskaampaa ja kuumempaa kiihkoa.
Kuten hän päivällisten alussa oli ilmoittanut haluavansa, rouva de
Marelle tuli humalaan ja tunnusti sen iloisesti ja leikittelevän
suloisesti kuin ainakin nainen, joka vieraitaan huvittaakseen
tietoisesti lisää entistä humalaansa.
Rouva Forestier oli nyt vaiti, arvattavasti varovaisuudesta. Ja Duroy,
joka tunsi olevansa liian rakastunut voidakseen paljastaa itseään,
noudatti viekasta hiljaisuutta. Sikarit sytytettiin, ja Forestier sai
äkkiä yskänkohtauksen.
Se oli kauhea kohtaus, joka repi kurkkua ja jonka hän kasvot
tulipunaisina ja otsa hikisenä koetti tukahduttaa lautasliinaansa. Kun
yskä oli ohi, huusi hän raivostuneena: "Tällaisista tilaisuuksista ei
ole mihinkään. Ne ovat typeriä." Koko hänen hyvä tuulensa oli kadonnut.
Sen oli karkoittanut hänen pelkonsa sitä pahaa kohtaan, joka alati
vainosi hänen ajatuksiaan.
"Me menemme kotiin", hän ilmoitti.
Rouva de Marelle soitti tarjoilijaa ja pyysi laskun. Se tuotiin melkein
heti. Hän koetti lukea sitä, mutta numerot tanssivat hänen silmissään,
ja hän ojensi paperin Duroylle: "Maksakaa minun puolestani, minä en voi
nähdä, olen aivan sekaisin."
Ja hän heitti samalla Duroylle kukkaronsa.
Loppusumma oli satakolmekymmentä frangia. Duroy tarkisti laskun,
antoi tarjoilijalle kaksi seteliä ja sai takaisin loput. Samalla hän
puoliääneen kysyi: "Paljonko annan juomarahaa?"
"En tiedä. Antakaa mitä haluatte."
Duroy pani lautaselle viisi frangia, antoi rahakukkaron takaisin
nuorelle naiselle ja kysyi:
"Haluatteko, että saatan teidät ovellenne?"
"Luonnollisesti. Yksin en löytäisi kotiin."
He puristivat herra ja rouva Forestier’n kättä, ja hetken kuluttua
Duroy istui kahden rouva de Marellen kanssa eteenpäin kiitävissä
ajopeleissä.
Duroy tunsi naisen aivan lähellään istuessaan hänen kanssaan tuohon
mustaan laatikkoon suljettuna, jota silloin tällöin hetkeksi valaisivat
katukäytävien kaasulyhdyt. Hän tunsi hihansa lävitse naisen lämpimän
olkapään, mutta ei keksinyt mitään sanomista, ei ainoaakaan sanaa,
sillä voittamaton halu kietoa käsivartensa naisen ympärille oli
puuduttanut hänet.
"Jos uskaltaisin, niin mitähän hän tekisi?" hän ajatteli. Ja muisto
kaikista päivällisten aikana lausutuista säädyttömyyksistä teki hänet
rohkeaksi, mutta samalla häntä pidätti häväistysjutun pelko.
Nainenkaan ei sanonut mitään, vaan istua kyyhötti liikkumattomana
nurkassaan. Duroy olisi voinut luulla hänen nukkuvan, ellei hän olisi
nähnyt hänen silmiensä väikähtävän joka kerta, kun vaunuihin osui
valonsäde kadulta.
Duroy mietti, mitä nainen mahtoi ajatella. Hän tunsi, ettei nyt sopinut
puhua, sillä pieninkin sana olisi rikkonut hiljaisuuden ja hävittänyt
hänen toiveensa. Mutta häneltä puuttui rohkeutta, rohkeutta toimia
päättäväisesti ja häikäilemättä.
Äkkiä hän tunsi seuralaisensa jalan liikahtavan. Se oli äkillinen,
hermostunut, kärsimätön nytkähdys, joka ehkä oli tarkoitettu
kehotukseksi. Tämä melkein huomaamaton liikahdus aiheutti Duroyssa
kylmän väristyksen päästä jalkoihin, ja hän kääntyi nopeasti,
heittäytyi naisen kimppuun, etsi huulillaan hänen suutaan ja käsillään
hänen paljasta ihoaan.
Rouva de Marelle päästi kirkaisun, kevyen kirkaisun ja yritti
nousta, ponnistella vastaan ja vapautua. Mutta sitten hän lakkasi
vastustelemasta, aivan kuin hänen voimansa olisivat loppuneet kesken.
Mutta vaunut pysähtyivät pian rouva de Marellen asunnon edustalle,
eikä Duroylla, jonka tämä seikka yllätti, ollut aikaa lausua niitä
intohimoisia sanoja, joilla hän olisi tahtonut kiittää häntä, siunata
häntä ja ilmaista hänelle sanomattoman rakkautensa. Mutta nainen ei
noussut, ei liikahtanutkaan, aivan kuin lamautuneena äskeisestä.
Silloin Duroy alkoi pelätä, että ajuri huomaisi jotakin, ja hyppäsi
ensimmäisenä vaunuista ojentaen sitten kätensä nuorelle naiselle.
Vihdoin rouva de Marelle laskeutui horjuen ja sanaakaan sanomatta
vaunuista. Duroy soitti, ja kun portti avattiin, hän kysyi vapisten:
"Koska saan nähdä teidät jälleen?"
Niin hiljaa, että sitä tuskin saattoi kuulla, nainen kuiskasi: "Tulkaa
huomenna syömään aamiaista kanssani." Ja hän katosi porttikäytävään,
minkä jälkeen portti sulkeutui, paukahtaen kuin tykki.
Duroy antoi ajurille viisi frangia ja lähti kulkemaan nopein,
voitokkain askelin ja sydän täynnä onnea.
Vihdoinkin hän oli saanut valtaansa naimisissa olevan naisen! Hienon
naisen, todella hienon naisen, Pariisittaren! Ja kaikki oli tapahtunut
niin helposti ja odottamatta!
Tähän asti hän oli kuvitellut, että näitä niin suuresti haluttuja
olentoja lähestyttäessä ja heitä valloitettaessa oli noudatettava
ääretöntä huolellisuutta, tyydyttävä loputtomaan odottamiseen,
harjoitettava taitavaa piirittämistä, johon kuuluvat tervehdyskäynnit,
lempivät sanat, huokaukset ja lahjat. Ja nyt antautui heti ensi
hyökkäyksestä ensimmäinen, jonka hän tapasi, vieläpä niin äkkiä, että
hän oli asiasta aivan ymmällä.
"Hän oli humalassa", Duroy ajatteli. "Huomenna on toinen ääni kellossa.
Silloin tulevat kyynelet." Tämä ajatus teki hänet levottomaksi, mutta
hän rohkaisi itseään: "Vähätpä siitä, hitto soikoon! Kun nyt kerran
olen hänet saanut, niin minun on vaan pidettävä hänet."
Ja siinä sekavassa kangastuksessa, jossa hänen toiveensa harhailivat,
kaikki hänen menestyksen, suuruuden, maineen, rahan ja rakkauden
toiveensa, hän näki äkkiä aivan kuin statistiryhmänä, jota käytetään
elävöittämään näytelmäapoteoosien loppukuvaelman taivasta, johon
hienoja, rikkaita, vaikutusvaltaisia naisia, jotka hymyillen astuivat
esiin kadotukseen toinen toisensa jälkeen siihen kultaiseen pilveen,
joka muodosti hänen tulevaisuudenunelmiensa taustan.
Ja hänen unensa olivat täynnä näkyjä.
Hän oli vähän kiihdyksissään, kun hän seuraavana päivänä nousi rouva
de Marellen portaita. Kuinka rouva de Marelle ottaisi hänet vastaan?
Tai entäpä, ellei hän lainkaan ottaisi häntä vastaan? Ehkä hän olikin
kieltänyt päästämästä häntä luokseen? Ehkä hän oli kertonut...?
Mahdotonta, hän ei olisi voinut sanoa mitään paljastamatta koko
totuutta. Duroy oli siis tilanteen herra.
Palvelijatar avasi oven. Hän oli entisensä näköinen. Duroy rauhoittui
aivan kuin hän olisi odottanut saavansa nähdä kiihtymystä jo
palvelijattarenkin kasvoissa.
"Voiko rouva hyvin?" Duroy tiedusteli.
"Kyllä, kuten tavallisesti", tyttö vastasi johdattaen Duroyn salonkiin.
Duroy meni suoraan uunin luokse katsoakseen peilistä, oliko hänen
tukkansa kunnossa ja pukunsa järjestyksessä. Sormeillessaan juuri
solmiotaan hän huomasi peilistä nuoren naisen, joka tarkasteli häntä
huoneen kynnykseltä.
Nuori mies ei ollut häntä huomaavinaankaan. He katselivat toisiaan
muutaman sekunnin peilistä, tarkastelivat ja vakoilivat toinen
toistaan, ennen kuin seisoivat silmä silmää vasten.
Duroy kääntyi. Nainen ei ollut liikahtanut, vaan näytti odottavan.
Duroy syöksyi hänen luokseen änkyttäen: "Minä rakastan teitä! Minä
rakastan teitä!" Nainen levitti käsivartensa ja vaipui hänen rintaansa
vasten. Sitten hän kohotti päätään ja he suutelivat kauan.
Duroy ajatteli: "Tämähän on helpompaa kuin luulinkaan. Kaikki käy
mainiosti." Ja kun heidän huulensa erosivat, hän hymyili sanaakaan
sanomatta, mutta koettaen sen sijaan ilmaista katseellaan rakkautensa
ääretöntä syvyyttä.
Myös rouva de Marelle hymyili. Hän hymyili sitä hymyä, jolla naiset
ilmaisevat kaipuutaan, suostumustaan, halua antautua. Hän sopersi: "Me
olemme yksin. Olen lähettänyt Laurinen pois, aamiaiselle erään hänen
toverinsa luokse."
Duroy huokasi ja suuteli hänen ranteitaan: "Kiitos, minä jumaloin
teitä."
Nainen otti hänen käsivartensa, aivan kuin Duroy olisi ollut hänen
miehensä ja johdatti hänet leposohvan luokse, jolle he vieretysten
istuutuivat.
Duroy halusi aloittaa keskustelun hienosti ja viettelevästi. Mutta kun
hän ei keksinyt mitään sopivaa, hän änkytti:
"Te ette siis ole minulle vihainen?"
Nainen laski kätensä hänen huulilleen:
"Ole vaiti!"
He istuivat hiljaa tuijottaen toisiaan ja pitäen kiinni toistensa
polttavista käsistä.
"Kuinka minä ikävöinkään sinua!"
Nainen toisti:
"Vaiti! Vaiti!"
Viereisessä ruokasalissa palvelijatar kolisteli lautasia.
Duroy nousi: "En voi istua niin lähellä teitä. Voisin menettää
malttini."