Vahtimestari vastasi: "Herra johtaja on tällä hetkellä eräässä
neuvottelussa. Olkaa hyvä ja istukaa hetkiseksi!" Ja hän osoitti
odotushuonetta, joka jo oli täynnä väkeä.
Siellä oli vakavia, ritarimerkkinauhoin koristautuneita herroja,
kasvoillaan juhlallinen ilme, ja raiteiltaan suistuneita miehiä,
paidat näkymättömissä ja takit napitettuina aina kaulaan asti, lakit,
joiden etupuolella oli isoja, likaisen näköisiä, maailmankartan
meriä ja mantereita muistuttavia tahroja. Joukossa oli myös kolme
naista. Yksi heistä oli nuori, hymyilevä ja jalokivin koristeltu;
hän vaikutti kokotilta. Hänen vierustoverillaan oli traagillinen
ilme, hän oli ryppyinen ja myös jalokiviä säihkyvä. Hän kantoi niitä
kuitenkin vähän vakavampaan tapaan. Hänessä oli jotakin kulunutta,
jotakin keinotekoista, jotakin sellaista, jota tapaa vanhoissa
näyttelijättärissä, jonkinlaista väärää nuoruutta, laimistunutta kuin
pilautunut lemmenhajuvesi.
Kolmas nainen oli surupukuinen. Hän oli piiloutunut huoneen nurkkaan,
ja hänen kasvoillaan oli lohduttoman lesken ilme. Duroy arveli hänen
tulleen pyytämään almua.
Kuitenkaan ei ketään päästetty sisään, ja yli kaksikymmentä minuuttia
oli jo kulunut.
Vihdoin Duroy keksi keinon ja meni vahtimestarin luokse: "Herra Walter
on pyytänyt minua tulemaan tänne kello kolmelta", hän sanoi. "Ja
katsokaa joka tapauksessa, olkaa hyvä, onko ystäväni herra Forestier
täällä!"
Silloin hänen annettiin mennä läpi pitkän käytävän, joka vei erääseen
isoon saliin. Siellä istui neljä herraa kirjoittamassa ison, vihreän
pöydän ympärillä.
Forestier seisoi uunin edessä ja poltti savuketta leikitellen samalla
bilboquet’lla. Hän oli hyvin taitava tässä pelissä ja sai joka kerralla
ison keltaisen puksipuupallon putoamaan lelun puuvarren kärkeen. Hän
laski: "Kaksikymmentäkaksi — kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä —
kaksikymmentäviisi."
"Kaksikymmentäkuusi", Duroy huudahti, ja hänen ystävänsä kohotti
katsettaan pysähdyttämättä silti käsivartensa säännöllistä liikettä.
"Sinäkö siinä", hän sanoi. "Eilen sain kaksikymmentäseitsemän osumaa
yhteen menoon. Ainoastaan Saint-Potin on täällä minua taitavampi.
Oletko tavannut johtajaa? Ei ole mitään hullunkurisempaa kuin nähdä
sen vanhan Norbert-huuhkajan pelaavan bilboquet’ta. Hänen suunsa on
ammollaan, aivan kuin hän tahtoisi nielaista koko pallon."
Eräs toimittajista kääntyi häntä kohden:
"Kuule Forestier, minä tiedän erään ainoalaatuisen bilboquet’n, joka on
myytävänä; se on ilex-puuta. Kerrotaan, että Espanjan kuningatar on sen
omistanut. Siitä pyydetään kuuttakymmentä frangia. Se ei ole paljon."
Forestier kysyi: "Missä se on?" Ja kun hänen kolmaskymmenesseitsemäs
heittonsa oli epäonnistunut, hän avasi kaapin, jossa Duroy näki tusinan
mainioita bilboquet’ita, jotka oli järjestetty ja numeroitu kuin
museoesineet. Pantuaan lelunsa sen tavalliselle paikalle Forestier
kysyi uudelleen: "Missä se on saatavissa?"
Sanomalehtimies vastasi: "Se on eräällä Vaudevillen lipunmyyjällä. Tuon
sen tänne huomenna, jos tahdot."
"Olkoon menneeksi. Jos se todella on hyvä, niin otan sen. Sellaisia ei
ole koskaan liiaksi."
Sitten hän kääntyi Duroyn puoleen: "Tule mukaan, niin vien sinut
johtajan luo, niin että pääset lahoamasta täällä kello seitsemään
illalla."
He menivät odotushuoneen läpi, jossa samat ihmiset istuivat samassa
järjestyksessä. Niin pian kuin Forestier astui huoneeseen, sekä nuori
nainen että vanha näyttelijätär nousivat nopeasti ja kiirehtivät hänen
luokseen.
Hän johdatti heidät vuorotellen syrjäiseen ikkunakomeroon, ja vaikka he
koettivat puhua hiljaa, Duroy kuuli, että hän sinutteli heitä molempia.
Työnnettyään paljoitetut ovet auki Forestier ja Duroy sitten astuivat
johtajan huoneeseen.
Neuvottelun, jota oli kestänyt tunnin verran, muodosti écarté-peli.
Johtaja Walterin peliseurana olivat eräät niiden leveälieristen
hattujen omistajista, jotka Duroy oli nähnyt edellisenä iltana.
Herra Walter oli jakajana. Hän pelasi hyvin tarkkaavaisesti ja
lystillisin elein. Hänen vastapelaajansa pani pöydälle ja otti taas
käteensä kirjavia, kevyitä kortteja, joita hän käsitteli taitavasti,
nopeasti ja hienosti kuin ainakin harjautunut pelaaja. Norbert
de Varenne istui johtajan pöydän ääressä kirjoittamassa jotakin
artikkelia, ja Jacques Rival makasi silmät ummessa sohvalla ja poltti
sikaria.
Huoneessa oli tunkkautunut ilma, joka johtui nahkakaluston, vanhan
tupakansavun ja kirjapainon kaikille sanomalehtimiehille tutusta
hajusta.
Mustalla, kuparireunaisella kirjoituspöydällä oli suunnaton kasa
papereita: kirjeitä, kortteja, sanomalehtiä, aikakauskirjoja, laskuja
ja kaikenlaisia painotuotteita.
Forestier puristi pelaajien takana istuvien vedonlyöjien käsiä ja alkoi
sanaakaan sanomatta katsella peliä. Mutta heti kun johtaja Walter oli
saanut voiton, hän kiiruhti esittelemään:
"Tässä on ystäväni."
Johtaja katsahti Duroyta silmälasiensa takaa ja kysyi:
"Onko teillä kirjoitus mukananne? Se sopisi mainiosti huomiseen lehteen
Morelia koskevan kamarikeskustelun yhteyteen."
Duroy otti esiin taskustaan paperiliuskat, jotka oli taitettu neljään
osaan: "Olkaa hyvä, herra johtaja!"
Johtaja ihastui, ja hymy väikähti hänen kasvoilleen: "Hyvä, erittäin
hyvä. Te pidätte sananne." Ja Forestier’n puoleen kääntyen hän jatkoi:
"Onko minun luettava se lävitse?"
Forestier kiiruhti vastaamaan:
"Ei ole tarvis, herra Walter. Olen tehnyt artikkelin yhdessä hänen
kanssaan perehdyttääkseni hänet ammattiin. Se on erittäin hyvä."
Ja johtaja, jolle nyt jakoi kortteja eräs pitkä, laiha herra,
kansanedustaja ja keskustan vasemman siiven jäsen, lisäsi
välinpitämättömästi: "Mainiota!" Forestier ei päästänyt häntä
jatkamaan uutta pelierää, ennen kuin oli kuiskannut hänen korvaansa:
"Muistattehan, että lupasitte ottaa Duroyn Marambol’n paikalle?
Sallitteko, että otan hänet samoin ehdoin?"
"Tehkää niin."
Ja sanomalehtimies tarttui ystävänsä käsivarteen ja veti hänet mukanaan
johtajan jatkaessa peliään.
Norbert de Varenne ei koko aikana ollut nostanut päätään; näytti
sillä, kuin hän ei aikaisemmin olisi nähnyt Duroyta tai tuntenut
häntä. Jacques Rival sen sijaan puristi hänen kättään huomattavan ja
tarkoituksellisen lämpimästi, kuten hyvä ja varma toveri, johon voi
luottaa kunnia-asioissa.
He menivät jälleen odotushuoneen lävitse, ja kun kaikki siellä
olevat kohottivat päätään. Forestier sanoi nuorimmalle naisista niin
äänekkäästi, että muutkin odottajat sen kuulivat: "Johtaja on kyllä
kohta vapaa. Tällä hetkellä hän neuvottelee parin finanssivaliokunnan
jäsenen kanssa."
Sitten hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja kasvoillaan kiirehtivä,
tärkeä ilme, aivan kuin hänen juuri olisi mentävä laatimaan jotakin
erittäin tärkeää sähkösanomaa.
Heti kun he olivat tulleet toimitussaliin, Forestier otti esille
bilboquet’nsa ja alkoi pelata, selittäen Duroylle ja samalla laskien
osumiaan: "Siis selvä. Sinä tulet tänne joka päivä kello kolme, jolloin
minä annan sinulle tehtävät ja mainitsen ne käynnit, jotka sinun on
suoritettava päivällä, illalla tai aamulla. — Yksi —, annan sinulle
ensin suosituskirjeen poliisilaitoksen ensimmäiselle osastolle — kaksi
—, jonka kautta pääset yhteyteen erään poliisivirkailijan kanssa.
Hänen kanssaan sinun on sovittava kaikista tärkeistä poliisiuutisista
— kolme —, virallisista uutisista ja tietysti myös epävirallisista.
Yksityiskohdat selittää sinulle Saint-Potin, joka on perillä kaikista
asioista — neljä —, ja jonka tapaat huomenna. Sinun on opittava taito
saada ihmiset, joiden luokse sinut lähetän — viisi —, puhumaan ja taito
kulkea suljettujen ovien lävitse — kuusi —. Kiinteää palkkaa saat
kaksisataaviisikymmentä frangia ja lisäksi kymmenen centimea riviltä
mielenkiintoisista omatekoisista jutuista — seitsemän —, edelleen
kymmenen centimea riviltä kaikista artikkeleista, joita eri aloilta
saat kirjoittaa — kahdeksan."
Sitten hän kohdisti huomionsa yksinomaan peliin ja jatkoi hitaasti
laskemistaan: "Yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista —
kolmetoista." Neljästoista heitto epäonnistui, ja Forestier kirosi:
"Pahuksen kolmetoista! Se aiheuttaa aina vastoinkäymisiä. Jumaliste,
varmasti vielä kuolenkin kolmantenatoista päivänä!"
Myös eräs toimittajista, joka oli lopettanut työnsä, otti nyt
bilboquet’nsa esiin kaapista. Hän oli pienikasvuinen mies, aivan
lapsen näköinen, vaikka jo oli kolmenkymmenenviiden. Ja joukko muita
huoneeseen tulleita toimittajia kävi myös vuoronsa perään noutamassa
kaapista lelunsa. Pian heitä oli kuusi. He seisoivat vieretysten
seinänvierellä ja heittivät säännöllisin, samanlaisin liikkein palloja
ilmaan, punaisia, keltaisia ja mustia palloja. Heidän keskensä syntyi
kilpailu, jolloin nekin kaksi toimittajaa, jotka vielä istuivat työssä,
nousivat arvostelemaan peliä.
Forestier voitti yksitoista pistettä, ja pioni, lapsellisen näköinen
toimittaja, joka oli hävinnyt, soitti juoksupoikaa ja tilasi: "Yhdeksän
olutta!" Ja virvokkeita odotellessaan he alkoivat uudelleen pelata.
Duroy joi lasin olutta uusien tovereittensa kanssa ja kysyi sitten
ystävältään:
"Mitä minun on tehtävä?" Toinen vastasi: "Tänään minulla ei ole mitään
sinua varten. Voit mennä, jos haluat."
"Ja... meidän... artikkelimme... tuleeko se lehteen huomenna?"
"Kyllä, mutta älä ole huolissasi sen asian takia. Minä pidän huolta
oikoluvusta. Kirjoita jatko huomiseksi ja tule tänne täsmälleen kello
kolmelta niinkuin tänäänkin."
Ja Duroy puristi käsiä, tietämättä edes niiden omistajain nimiä, ja
laskeutui kadulle pitkin komeita portaita, sydän riemuiten ja mieli
keveänä.
4
Georges Duroy nukkui huonosti, sillä hänet teki levottomaksi halu
saada nähdä kirjoituksensa painettuna. Heti päivän koittaessa hän oli
jalkeilla ja harhaili kaduilla jo aikoja ennen kuin sanomalehdenmyyjät
aloittivat juoksunsa kioskista kioskiin.
Hän meni Saint-Lazaren asemalle, koska hän tiesi, että _La Vie
Française_ tulisi sinne aikaisemmin kuin hänen omaan kaupunginosaansa.
Oli vielä liian aikaista, ja hänen täytyi kävellä edestakaisin ja
odottaa.
Hän näki sanomalehdenmyyjättären tulevan ja avaavan lasikojunsa.
Sitten saapui eräs mies kantaen päänsä päällä suuria, kokoontaitettuja
papereita. Duroy hyökkäsi esiin. Siinä oli _Le Figaro, Le Gil-Blas, Le
Gaulois, L’Evénement_ ja pari kolme muuta aamulehteä. Mutta _La Vie
Française_ puuttui.
Hänet valtasi säikähdys. Ehkä _Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_ oli
lykätty seuraavaksi päiväksi tai ehkei se viime hetkessä ollutkaan
miellyttänyt johtaja Walteria!
Kun hän tuli takaisin kioskin luo, hän näki lehteään jo myytävän,
vaikk’ei hän ollut huomannut, milloin se oli tullut. Hän kiiruhti
paikalle, sieppasi lehden heitettyään myyjättärelle kolme souta ja
silmäsi pikaisesti ensimmäisen sivun otsakkeet. — Ei mitään. — Hänen
sydämensä alkoi lyödä. Hän avasi lehden, ja ankara liikutus valtasi
hänet, kun hän erään palstan alapäästä sai lukea isoin kirjaimin
painetut sanat: "Georges Duroy". Siinä se oli! Mikä onni!
Hän alkoi mitään ajattelematta kävellä sanomalehti kädessä ja hattu
vinossa. Hänellä oli tavaton halu pysähdyttää ohikulkijat ja sanoa
heille: "Ostakaa tämä — ostakaa tämä! Siinä on minun kirjoittamani
artikkeli!" Hän olisi tahtonut huutaa keuhkojensa täydellä voimalla,
kuten sanomalehdenmyyjät iltaisin bulevardilla. "Lukekaa _La Vie
Française_, lukekaa Georges Duroyn kirjoitus: 'Afrikkalaisen sotilaan
muistelmia'." Ja äkkiä hän sai halun itse lukea kirjoituksensa, lukea
sen jossakin julkisessa paikassa, jossakin kahvilassa, kaikkien nähden.
Hän koetti etsiä paikkaa, jossa jo olisi vieraita. Hänen oli käveltävä
hitaasti, ja vihdoin hän poikkesi erääseen viinitupaan, jossa jo oli
useita henkilöitä. Hän tilasi rommia aivan kuin siihen aikaan päivästä
tavallisesti tilataan absinttia, lainkaan ajattelematta, että oli aamu.
Sitten hän komensi: "Viinuri, tuokaa minulle _La Vie Française!_"
Mies, jolla oli valkoinen esiliina, lähestyi:
"Meillä ei ole sitä lehteä. Meille on tilattu vain _Le Rappel, Le
Siècle, La Lanterne_ ja _Le Petit Parisien_."
Duroy puuskahti kiihkeällä ja suuttuneella äänellä: "Mokoma kapakka!
Menkää heti ostamaan minulle _La Vie Française!_"
Viinuri kiiruhti kadulle ja toi tullessaan pyydetyn lehden.
Duroy alkoi lukea kirjoitustaan, mutisten itsekseen kerran toisensa
jälkeen: "Mainiota, mainiota!" Siten hän koetti herättää ympärillään
istuvien ihmisten huomiota ja synnyttää heissä halun saada tietää, mitä
lehdessä oli. Lähtiessään hän jätti sanomalehden pöydälle. Viinituvan
isäntä huomasi sen ja huusi hänelle:
"Herra, herra! Unohditte lehtenne!"
Mutta Duroy vastasi: "Pitäkää se, olen sen jo lukenut. Siinä sattuukin
tänään olemaan eräs hyvin mielenkiintoinen juttu."
Sitä juttua hän ei näyttänyt, mutta mennessään, hän näki erään vieraan
ottavan _La Vie Françaisen_ pöydällä, jolle hän oli sen jättänyt.
Hän alkoi miettiä, mitä hän nyt tekisi. Ja hän päätti mennä
konttoriinsa irtisanoutumaan. Hän värisi jo etukäteen ilosta
ajatellessaan, kuinka hänen päällikkönsä ja toverinsa tulisivat
ällistymään. Varsinkin häntä ilahdutti aavistus päällikkönsä
yllätyksestä.
Hän kulki hitaasti, jottei tulisi konttoriin ennen puolta kymmentä,
koska kassa avattiin vasta kello kymmeneltä.
Se osasto, johon hän kuului, oli sijoitettu isoon ja synkkään
huoneeseen, jossa kaasun täytyi talvisaikaan palaa melkein koko päivän.
Sen ikkunat olivat ahtaalle pihalle päin, ja niistä näki toisiin
konttoreihin. Huoneessa istuivat kaikki virkamiehet ja osastopäällikkö,
joka viimeksi mainittu oli kätketty verhon taakse erääseen nurkkaan.
Duroy meni ensin nostamaan palkkansa, satakahdeksantoista frangia ja
kaksikymmentäviisi centimea, jotka olivat keltaisessa kirjekuoressa
kassanhoitajan laatikossa. Sitten hän astui ryhdikkäästi kuin voittaja
siihen isoon työhuoneeseen, jossa hän jo oli viettänyt niin monta
päivää.
Heti kun hän astui sisään, hänelle huusi osastopäällikkö, herra Potel:
"Tekö siinä, herra Duroy? Johtaja on jo useita kertoja kysynyt teitä.
Tiedättehän, ettei saa olla sairaana kahta päivää peräkkäin ilman
lääkärintodistusta."
Duroy, joka oli pysähtynyt keskelle huonetta valmistaakseen
esiintymisensä tehoa, vastasi kovalla äänellä:
"Siitä minä vähät välitän!"
Virkamiesten keskuudesta kuului hämmästynyt kohahdus, ja herra Potelin
pää ilmestyi äkkiä verhon reunan yläpuolelle.
Hänellä oli tapana istua verhon takana vedon pelosta, sillä häntä
vaivasi luuvalo. Hän oli leikannut tähän verhoon kaksi reikää
voidakseen niiden lävitse valvoa virkailijoitaan.
Kuultiin kärpästen surisevan. Vihdoin osastopäällikkö kysyi epäröiden:
"Mitä sanoitte?"
"Minä sanoin, että vähät minä siitä. Tulin tänne vain sanoakseni itseni
irti. Olen ryhtynyt toimittajaksi _La Vie Françaiseen_, ja siellä saan
palkkaa viisisataa kuussa sekä lisäksi rivimaksun. Olen jo aloittanut:
lehdessä on tänään minun kirjoittamani artikkeli."
Hän tosin oli päättänyt koettaa pitkittää huviaan niin kauan kuin
mahdollista, mutta kiusaus lingota esiin kaikki yhdellä kertaa oli
ollut liian voimakas.
Vaikutus oli täydellinen. Kukaan ei liikahtanut.
Sitten Duroy selitti: "Menen ilmoittamaan asian herra Perthuis’lle ja
tulen sitten tänne sanomaan hyvästi." Ja hän lähti tapaamaan johtajaa,
joka heti hänet nähtyään tiuskaisi:
"Ahaa, siinä te olette! Ettekö tiedä, etten minä salli..."
Duroy keskeytti hänet:
"Ei teidän sen takia tarvitse noin huutaa!"
Herra Perthuis, joka oli hyvin lihava ja lisäksi punainen kuin
kukonheltta, muuttui aivan hengettömäksi hämmästyksestä.
Duroy jatkoi: "Olen saanut aivan tarpeekseni teidän roskaisesta
virastostanne. Olen tästä aamusta alkaen sanomalehtimies, ja minulla on
jo erittäin hyvä paikka. Pyydän sulkeutua suosioonne."
Ja hän poistui. Hän oli suorittanut kostonsa.
Hän meni puristamaan entisten tovereittensa käsiä. He tuskin uskalsivat
puhutella häntä, jotteivät olisi paljastaneet itseään, sillä he olivat
kuulleet hänen keskustelunsa johtajan kanssa, ja ovi oli vielä auki.
Vihdoin hän seisoi kadulla, palkka taskussaan. Hän söi vahvan aamiaisen
eräässä hyvässä ravintolassa, jossa oli kohtuulliset hinnat ja jonka
hän ennestään tunsi. Ravintolassa hän jälleen osti _La Vie Françaisen_
ja jätti sen aamiaispöydälleen. Sitten hän kävi muutamissa puodeissa,
joista hän osti erinäisiä vähäpätöisiä tavaroita vain saadakseen ne
lähetetyiksi kotiinsa ja sanoakseen nimensä Georges Duroy, johon hän
lisäsi: "_La Vie Françaisen_ toimittaja".
Sitten hän mainitsi kadun ja numeron, mutta piti tärkeänä huomauttaa:
"Paketti on jätettävä portinvartijalle."
Kun hänellä vielä oli aikaa, hän etsi käsiinsä erään painajan, joka
valmisti yhdessä minuutissa, katuyleisön nähden nimikortteja. Hän
teetti heti sata korttia, joihin oli painettu hänen nimensä ja hänen
uusi yhteiskunnallinen asemansa.
Sitten hän lähti toimitukseen.
Forestier vastaanotti hänet kylmästi kuin ainakin käskynalaisen: "Jaha,
sinäkö siinä. Hyvä, minulla on juuri erinäisiä juttuja sinua varten.
Odota kymmenen minuuttia. Minä vain kirjoitan loppuun erään asian." Ja
hän jatkoi aloittamaansa kirjettä.
Pöydän toisessa päässä istui pieni, hyvin kalpea ja pöhökasvoinen mies,
lihava ja kaljupäinen, jonka päälaki oli aivan kiiltävä. Hän kirjoitti
nenä melkein paperissa kiinni, sillä hän oli kovin likinäköinen.
Forestier kysyi häneltä: "Kuulehan, Saint-Potin, koska aiot lähteä
haastatteluillesi?"
"Kello neljältä."
"Ota mukaasi tämä nuori mies ja paljasta hänelle ammatin salaisuudet."
"Hyvä."
Forestier kääntyi ystäväänsä päin ja jatkoi:
"Onko sinulla valmiina jatko Algerian juttuun? Tämänaamuinen alku on
herättänyt suurta huomiota."
Duroy änkytti hämillään: "Ei... luulin ennättäväni kirjoittaa sen
iltapäivällä... minulla on ollut joukko asioita toimitettavana... en
ole voinut..."
Toinen kohautti tyytymättömänä olkapäitään: "Ellet ole täsmällisempi,
niin pilaat tulevaisuutesi. Johtaja Walter on luottanut siihen, että
hän saisi käsikirjoituksesi. Minun täytyy sanoa hänelle, että hän saa
sen huomenna. Mutta jos luulet saavasi palkkaa tyhjäntoimittamisesta,
niin petyt."
Hetken vaiettuaan hän lisäsi: "Rauta on taottava kuumana, hitto
vieköön!"