Rouva Forestier kohautti hitaasti olkapäitään ja nosti silmäkulmiaan,
ja tähän yht’aikaiseen eleeseen näytti sisältyvän joukoittain
epämääräisiä selityksiä.
"Oh — hän on liikennetarkastaja Pohjoisrautateillä. Hän on
kuukauden aikana vain viikon Pariisissa. Hänen rouvansa nimittää
sitä 'pakolliseksi palvelukseksi' tai 'viikkopäivätyöksi' tai myös
'hiljaiseksi viikoksi'. Kun olette tutustunut ystävättäreeni paremmin,
huomaatte, miten hieno ja kiltti hän on. Menkää tervehtimään häntä
jonakin päivänä."
Duroy ei ajatellutkaan poistumista. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi
pitänyt jäädä tänne ainiaaksi, kuin hän olisi ollut siellä kotonaan.
Mutta ovi avautui hiljaa, ja eräs pitkä herrasmies astui ilmoittamatta
sisään.
Hän pysähtyi huomatessaan, että huoneessa oli ennen häntä toinen
vieras. Rouva Forestier näytti hetkeksi tulevan hämilleen, mutta sanoi
sitten luonnollisella äänellään, kevyen punerruksen kuitenkin kohotessa
kaulalta kasvoille:
"Käykää toki peremmälle, rakkaani. Saanko esitellä teille Charlesin
hyvän ystävän, herra Georges Duroyn, tulevan sanomalehtimiehen."
Sitten, vaihtaen äänensävyä, hän ilmoitti: "Kreivi de Vaudrec, paras ja
läheisin ystävämme."
Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja katsoivat toisiaan syvälle
silmiin. Heti sen jälkeen Duroy rupesi tekemään lähtöä.
Häntä ei pyydetty jäämään. Hän sopersi joitakin kiitoksia, puristi
nuoren naisen ojennettua kättä, kumarsi uudelleen vastatulleelle
herrasmiehelle, joka koko ajan säilytti; kylmän, vakavan
maailmanmiehenilmeensä, ja poistui huoneesta hyvin hämmentyneenä, aivan
kuin hän olisi tehnyt jonkin suuren tyhmyyden.
Kadulla hän tunsi mielensä alakuloiseksi ja haluttomaksi, ja häntä,
alkoi painaa salaisen levottomuuden raskas tunne. Hän kulki suoraan
eteenpäin ihmetellen, mistä tämä äkillinen raskasmielisyys oli
ilmestynyt. Hän ei kyennyt keksimään sen todellista syytä, mutta kreivi
de Vaudrecin vakavat kasvot, jotka jo olivat vähän vanhentuneet ja
harmaiden hiuksien ympäröimät, sekä hänen jäykkä, ylhäinen ilmeensä,
joka osoitti hyvin rikasta ja itsetietoista miestä, palautuivat
alituisesti hänen mieleensä.
Ja hän huomasi, että tämä vieras herrasmies, joka oli keskeyttänyt
sen ihastuttavan kahdenkeskisen kohtauksen, johon hänen sydämensä
jo oli ennättänyt mukautua, oli kietonut hänen ympärilleen jäätävän
epätoivon tunteen, sellaisen, jonka jokin sattumalta kuultu sana, jokin
onnettomuuden aavistus tai jotkut aivan pienet seikat joskus riittävät
meissä herättämään.
Ja hänestä tuntui myös, että tämä herrasmies oli jostakin
käsittämättömästä syystä ollut tyytyväinen tavatessaan hänet rouva
Forestier’n luona.
Hänellä ei ollut mitään tekemistä kello kolmeen mennessä, eikä kello
ollut vielä kahtakaantoista. Hänellä oli vielä taskussaan kuusi frangia
viisikymmentä centimea. Hän meni syömään aamiaista erääseen Duvalin
ravintolaan, harhaili sen jälkeen bulevardilla, ja kun kello löi kolme,
hän kapusi _La Vie Françaisen_ toimitukseen.
Juoksupojat istuivat penkillä käsivarret ristissä ja odottivat, ja
jonkinlaisen kateederin takana eräs vahtimestari järjesteli äsken
saapunutta postia. "Näyttämöllepano" oli täydellinen ja omiaan tekemään
vieraisiin suurenmoisen vaikutuksen. Kaikelle antoi leimansa ryhti,
vakavaraisuus, arvokkuus ja tyylikkyys, kuten asiaan kuuluu suuren
lehden hallissa.