Duroy vastasi: "Kyllä, olen viettänyt siellä kaksikymmentäkahdeksan
kuukautta ja oleskellut kolmessa maakunnassa."
Ja äkkiä unohtaen Morelin jutun Norbert de Varenne kysyi häneltä erästä
pikkuseikkaa, josta hän oli kuullut joltakulta upseerilta. Hän halusi
tietää mzab-heimon tavoista, tuosta kaukaisesta pienestä tasavallasta,
joka oli syntynyt keskelle Saharaa, tämän auringon korventaman maan
näivettyneimpään osaan.
Duroy oli kaksi kertaa käynyt Mzabissa, ja hän alkoi nyt kertoa tämän
merkillisen seudun tavoista, seudun, jossa jokainen vesipisara oli
kullan arvoinen, jossa jokainen asukas on velvollinen palvelemaan
yhteiskuntaa ja jossa kaupallinen kunniantunto on paljon korkeammalle
kehittynyt kuin sivistyneiden kansojen keskuudessa.
Hän puhui hieman liioitellun vuolaasti, viinin ja miellyttämishalun
kiihottamana. Hän kertoi kaskuja rykmentistä, piirteitä arabialaisten
elämästä, seikkailuja sotaretkiltä. Pystyipä hän keksimään muutamia
värikkäitä sanojakin kuvatessaan keltaisia ja alastomia aavikoita,
joita auringon kuluttavat säteet polttavat.
Kaikkien naisten katseet olivat kohdistuneet häneen. Rouva Walter
lausui veltolla äänellään: "Te varmaankin osaisille kirjoittaa
ihastuttavan artikkelisarjan muistoistanne."
Silloin Walter alkoi katsella nuorta miestä silmälasiensa ylitse, kuten
hän aina teki halutessaan paremmin nähdä jonkun kasvot. Ruokalajeja hän
tarkasti silmälasiensa alitse.
Forestier käytti tilaisuutta hyväkseen: "Rakas johtaja, olen
juuri puhunut teidän kanssanne herra Duroysta, jonka haluaisin
käytettäväkseni poliittisia uutisia varten. Marambot’n lähdettyä
lehdestä minulla ei ole ketään, joka voisi hankkia tärkeitä salaisia
tietoja, ja lehti alkaa siitä kärsiä."
Vanha Walter tuli vakavaksi ja otti silmälasit kokonaan pois nenältään
voidakseen katsoa Duroyta suoraan kasvoihin. Sitten hän sanoi: "On
ilmeistä, että herra Duroy kykenee omintakeisesti arvostelemaan
asioita. Jos hän haluaa pistäytyä luonani huomenna kello kolmelta,
niin järjestämme asian." — Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen
herra Walter kääntyi kokonaan nuorta miestä kohden ja sanoi: "Mutta
kirjoittakaa nyt heti pieni pakinasarja Algeriasta. Voitte siinä kertoa
muistoistanne ja pujotella joukkoon mietteitä asutuskysymyksestä,
niinkuin äskenkin teitte. Se on päivänpolttava kysymys tällä hetkellä,
erittäin päivänpolttava, ja minä olen varma siitä, että se kiinnostaa
lukijakuntaa. Mutta kiirehtikää! Minun on saatava ensimmäinen
kirjoituksenne huomenna tai ylihuomenna, jotta se kiinnittäisi yleisön
mieltä, sillä asia on nyt käsiteltävänä edustajakamarissa."
Ja rouva Walter lisäsi vakavan ystävällisesti, kuten hän aina puhui
kaikesta, tavalla, joka antoi hänen sanoilleen suosionosoituksen
vivahduksen: "Ja teillähän on niin mainio otsakekin: _Afrikkalaisen
sotilaan muistelmia_. Vai mitä, herra Norbert?"
Vanha runoilija oli saavuttanut maineensa myöhään. Hän inhosi ja
pelkäsi nousukkaita, ja hän vastasi kuivasti:
"Kyllä, aivan erinomainen, edellyttäen, että jatko käy samaan tyyliin;
sillä vaikeinta on saada esiin juuri oikea tunnelma, se, jota
musiikissa voisimme nimittää sävellajiksi."
Rouva Forestier verhosi Duroyn suojelevalla ja hymyilevällä katseella,
tuntijan katseella, joka näytti sanovan: "Sinä kyllä pääset eteenpäin."
Rouva de Marelle oli useita kertoja kääntynyt katsomaan Duroyta,
ja timantti hänen korvassaan värisi lakkaamatta aivan kuin hieno
putoamaisillaan oleva vesipisara.
Hänen pieni tyttärensä tuijotti jäykkänä ja vakavana lautaseensa.
Mutta palvelija kierteli pöytää ja kaatoi johannisbergiä sinertäviin
laseihin. Ja Forestier kohotti maljan kumartaen herra Walterille: _"La
Vie Françaisen_ onneksi ja menestykseksi!"
Kaikki kumarsivat johtajalle, joka hymyili, ja Duroy joi voittonsa
huumaamana lasinsa pohjaan. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut
tyhjentää kokonaisen tynnyrin, syödä kokonaisen härän, kuristaa
leijonan. Hän tunsi yliluonnollisen voiman jäsenissään, voittamattoman
tarmokkuuden ja loppumattoman toivon sielussaan. Nyt hän oli päässyt
näiden ihmisten joukkoon, hankkinut itselleen aseman, vallannut oikean
paikkansa. Hän silmäsi noita kasvoja uuden varmuuden täyttämänä, ja
ensimmäisen kerran hän uskalsi puhutella naapuriansa:
"Teillä on, rouva, kauneimmat korvarenkaat, mitä koskaan olen nähnyt."
Nainen kääntyi hymyillen häntä kohti: "Olen itse keksinyt tavan
ripustaa timantit yksinomaan kultalankaan. Ne ovat kuin kastehelmiä,
eikö teistäkin?"
Duroy sanoi hiljaa, oman rohkeutensa hämmentämänä ja peläten
esiintyvänsä tyhmästi:
"Ne ovat ihastuttavat... mutta niinpä ovat korvatkin niiden mukaiset."
Nainen kiitti häntä katseella, naisen valoisalla katseella, joka voi
tunkeutua sydämeen asti.
Ja kun Duroy kääntyi katsomaan toisaalle, hän kohtasi jälleen rouva
Forestier’n silmät, jotka edelleenkin olivat yhtä ystävälliset. Mutta
hän oli huomaavinaan niissä myös suurempaa iloisuutta, ilkamointia,
rohkaisua.
Kaikki herrat puhuivat nyt yht'aikaa säestäen kovaäänistä jutteluaan
vilkkailla liikkeillä. Keskustelun alaisena oli suuri suunnitelma:
maanalaisen rautatieverkoston rakentaminen Pariisiin. Asia saatiin
loppuun käsitellyksi vasta jälkiruokaa syötäessä. Jokaisella oli ollut
paljon sanottavaa kaupungin kulkuneuvojen hitaudesta, raitiotievaunujen
epämukavuudesta, omnibussien haitoista ja ajurien hävyttömyydestä.
Sitten noustiin pöydästä ja siirryttiin juomaan kahvia. Duroy tarjosi
leikillisesti käsivartensa pikkutytölle, joka kiitti häntä vakavasti ja
nousi varpailleen ulottuakseen naapurinsa käsikoukkuun.
Tullessaan saliin Duroysta tuntui jälleen siltä, kuin hän saapuisi
kasvihuoneeseen. Isot palmut levittelivät hienoja lehtiään huoneen
kaikissa neljässä nurkassa, kohottivat ne aina kattoon asti, missä ne
avautuivat aivan kuin vesisateiksi.
Kaakeliuunin molemmin puolin levitteli kaksi kumipuuta, sileinä kuin
pilarit, tummanvihreitä lehtiään toistensa ylitse, ja pianon päällä
oli kaksi tuntematonta ruukkukasvia, jotka olivat täydessä kukassa
ja vaikuttivat pyöreiltä; toinen kasvi oli aivan punainen, toinen
valkoinen, ja molemmat näyttivät kovin epätodellisilta, sillä ollakseen
oikeita ne olivat aivan liian kauniita.
Ilma oli viileä, ja huoneen täytti vieno, miellyttävä tuoksu, jota ei
voi kuvailla tai nimetä.
Nuori mies, joka jo oli päässyt kokonaan hermojensa herraksi,
tarkasteli huonetta huolellisesti. Se ei ollut iso, ja kasvit olivat
ainoat, jotka vetosivat katseeseen; räikeät värit eivät missään
häirinneet silmiä, ja siellä tunsi olonsa viihtyisäksi, levolliseksi ja
rauhalliseksi. Huone kietoutui ihmisen ympärille hiljaa ja suloisesti.
Se hiipi ruumiiseen hyväilyn tavoin.
Seiniä verhosivat vanhanaikaiset, kudotut, himmeän sinipunaiset
tapetit, joihin oli siroteltu keltaisia silkkikukkia. Ne olivat kuin
kultakärpäsiä.
Oviverhot olivat sinivihreää verkaa, ja niihin oli punaisella silkillä
kirjailtu muutamia neilikoita; tuolit, joita oli siellä täällä vailla
tiettyä järjestystä, olivat monenmuotoisia ja erikoisia, leposohvat,
mahtavat nojatuolit ja pienoissohvat, pielukset ja jakkarat oli
verhottu Ludvig XVI:n aikaa jäljittelevällä silkillä tai Utrechtin
sametilla, jossa oli granaatinpunaisia kirjailuja kellertävällä
pohjalla.
"Haluatteko kahvia, herra Duroy?"
Rouva Forestier tarjosi hänelle täyttä kahvikuppia hymyillen
ystävällistä hymyään, joka aina oli hänen huulillaan.
"Kiitos, rouva."
Hän otti vastaan kupin, ja kun hän varovasti kumartui ottamaan
hopeapihdeillä sokeripalaa pienen tytön ojentamasta rasiasta, emäntä
sanoi puoliääneen:
"Käyttäkää nyt tilaisuutta hyväksenne ja lausukaa rouva Walterille
jokin kohteliaisuus!"
Hän poistui, ennen kuin Duroy ennätti vastata.
Duroy joi ensin kahvinsa peläten läikyttävänsä sitä matolle;
keventynein mielin hän sitten mietti miten hän voisi lähestyä uuden
isäntänsä rouvaa ja ryhtyä hänen kanssaan puheisiin.
Äkkiä hän huomasi tyhjän kahvikupin, jota rouva piti kädessään. Pöytä
oli kaukana, eikä rouva tietänyt, mihin olisi kuppinsa laskenut. Duroy
ryntäsi esiin.
"Sallitteko minun auttaa?"
"Kiitos!"
Duroy vei kupin pois ja palasi takaisin: "Kunpa tietäisitte,
miten hauskoja hetkiä _La Vie Française_ on minulle valmistanut
erämaa-aikoinani. Se on todella ainoa sanomalehti, jota voi lukea
Ranskan ulkopuolella; se on paremmin toimitettu, hauskempi ja
vilkkaampi kuin kaikki muut. Se sisältää kaiken."
Rouva hymyili ystävällisen välinpitämättömänä ja vastasi vakavasti:
"Niin, miehelläni on todella ollut paljon työtä, ennen kuin hänen
onnistui luoda sanomalehti, joka täytti kaikki uudet vaatimukset."
Ja he alkoivat puhella. Duroylla oli liukas ja lipeä kieli, lämmin
äänenväri, lumousvoimaa katseessaan ja vastustamattoman viekoittelevissa
viiksissään. Ne varjostivat ylähuulta kauniina vaaleanruskeina
kiharoina, joiden ylöspäin kierretyissä kärjissä oli vielä vaaleampi
vivahdus.
He keskustelivat Pariisista, sen ympäristöstä, Seinen rannoista,
kylpylaitoksista, kesäajan huvituksista, kaikista tuollaisista
pikkuasioista, joista voi puhella loppumattomasti aivojen siitä
väsymättä.
Sitten lähestyi herra Norbert de Varenne liköörilasi kädessä, ja
silloin Duroy väistyi huomaamatta syrjään.
Rouva de Marelle, joka oli istunut juttelemassa rouva Forestier’n
kanssa, huusi hänelle: "Aiotteko siis koettaa sanomalehtialaa?"
Duroy alkoi epämääräisin sanoin puhua suunnitelmistaan ja palasi
sitten samoihin asioihin, joista hän äsken oli puhellut rouva Walterin
kanssa. Mutta koska hän nyt hallitsi aiheensa paremmin, hän saattoi
vaikuttaa ylimieliseltä ja toistella ominaan asioita, joita juuri oli
saanut kuulla. Ja hän katseli lakkaamatta naapuriaan silmiin aivan kuin
antaakseen sanoilleen jonkin syvemmän merkityksen.
Rouva de Marelle vuorostaan kertoi hänelle kaikenlaista vapaaseen ja
vaivattomaan tapaan, kuten nainen, joka tietää olevansa henkevä ja joka
aina tahtoo olla huvittava; hän tuli tuttavalliseksi, laski kätensä
Duroyn käsivarrelle ja hiljensi ääntään sanoakseen vähäpätöisyyksiä
siten, että ne kuulostivat salaisuuksilta. Duroy kuumeni sisäisesti
toisen ulkonaisesta kosketuksesta. Hän olisi heti tahtonut omistaa
elämänsä tuolle naiselle, puolustaa häntä, näyttää hänelle, mihin hän
kykeni. Hänen hitaat vastauksensa osoittivat hänen ajatustensa olevan
toiminnassa.
Mutta äkkiä rouva de Marelle huusi ilman erikoista syytä: "Laurine!" ja
hänen pikku tyttärensä tuli esiin. "Istu tänne, lapseni, sinä vilustut
siellä ikkunan luona."
Ja Duroyn valtasi mieletön halu suudella tyttöä, aivan kuin osa hänen
suudelmastaan olisi voinut siirtyä äidille.
Hän kysyi kohteliaalla, mutta isällisellä äänellä: "Suvaitsetteko,
pikku neiti, että suutelen teitä?"
Lapsi katsahti häneen hämmästyneenä. Rouva de Marelle sanoi nauraen:
"Vastaa nyt: Olkoon menneeksi tänään, mutta se ei saa muuttua tavaksi
vastaisuudessa!"
Duroy, joka oli istuutunut, otti Laurinen polvilleen ja kosketti
huulillaan tyttösen hienoja, aaltoilevia hiuksia.
Äiti hämmästyi: "Katsokaa, hän ei juoksekaan tiehensä. Muuten hän
sallii vain tätien suudella itseään. Mutta te olette vastustamaton,
herra Duroy."
Duroy punastui eikä vastannut mitään. Sitten hän alkoi hiljalleen
keinuttaa tyttöä polvellaan.
Rouva Forestier lähestyi ja päästi pienen hämmästyneen huudahduksen:
"Mutta katsokaas, Laurine on kesytetty, mikä ihme!"
Jacques Rival tuli myöskin paikalle tupruttaen sikanaan, ja Duroy nousi
lähteäkseen, jottei tulisi jollakin typerällä sanalla hävittäneeksi
sitä, minkä hän juuri oli pannut alulle, nimittäin valloitustyötään.
Hän meni sanomaan hyvästi, puristi varovasti naisten pieniä kätösiä ja
ravisti sen jälkeen lujasti herrojen käsiä. Hän huomasi, että Jacques
Rivalin käsi oli kuiva ja lämmin ja että hän vastasi sydämellisesti
kädenpuristukseen. Norbert de Varennen käsi oli kylmä ja kostea ja
luisui poispäin sormien kohdalta, johtaja Walterin käsi oli kylmä ja
veltto, vailla voimaa, vailla ilmettä, Forestier'n käsi taas lihava ja
haalea. Ystävä sanoi puoliääneen:
"Älä unohda: huomenna kello kolmelta."
"En unohda, älä pelkää!"
Kun Duroy tuli porraskäytävään, valtasi hänet halu juosta, sillä hänen
ilonsa oli ääretön. Hän syöksyi alas hypäten kaksi porrasta kerrallaan.
Mutta äkkiä hän näki toisen kerroksen isosta peilistä juoksujalkaa
rientävän herran ja hän pysähtyi häpeissään, aivan kuin hänet olisi
tavattu pahanteosta.
Multa sitten hän tarkasteli huolellisesti omaa kuvaansa ja ihmetteli,
että hän todella oli niin komea mies. Hän hymyili ystävällisesti
ja sanoi hyvästi kuvalleen kumartaen sille kohteliaasti kuin
arvohenkilölle ainakin.
3
Tultuaan kadulle hän alkoi miettiä, mihin hän nyt ryhtyisi. Hän olisi
mielellään antautunut haaveittensa valtaan, käyskennellyt kaduilla
unelmiinsa vaipuneena, hengittäen yön lempeää viileyttä. Mutta ajatus
siitä kirjoitelmasarjasta, jonka johtaja Walter oli häneltä tilannut,
ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän päätti heti lähteä kotiin ja ryhtyä
työhön.
Hän kulki pitkin askelin, tuli ulkobulevardille, jota hän kulki rue
Boursault’ille asti. Sen varrella oli hänen asuntonsa. Talossa,
joka oli kuusikerroksinen, asui noin parikymmentä työläis- ja
käsityöläisperhettä. Hän kiipesi portaat valaisten vahatulitikuilla
likaisia askelmia, joilla oli paperinpalasia, savukkeenpätkiä ja
kaikenlaisia ruoanjätteitä. Kuvottava inhon tunne valtasi hänet ja
samalla halu heti muuttaa asumaan rikkaiden ihmisten joukkoon hienoihin
matoilla varustettuihin taloihin. Raskas ilma, joka johtui ruoan,
mukavuuslaitosten ja ihmisten hajusta, kaalin ja vanhojen sienien
aiheuttama tunkkautunut ilma, jota mikään tuuletus ei koskaan voinut
puhdistaa, täytti talon yltä päältä.
Nuoren miehen huone oli viidennessä kerroksessa, ja ikkunasta oli
näköala syvään kuiluun. Sen pohjalla olivat läntisen rautatien
lukemattomat kiskot, jotka tulivat esiin Batignollen tunnelista. Duroy
avasi ikkunan ja kumartui ruostuneen rauta-aitauksen ylitse.
Hänen alapuolellaan loisti mustan reiän pohjalta isojen häränsilmien
kaltaisina kolme punaista signaalilyhtyä, vähän kauempana näkyi niitä
useampia ja vielä kauempana vielä useampia. Joka hetki kajahteli läpi
yön lyhyitä ja pitkiä vihellyksiä, muutamia aivan läheltä, toisia niin
kaukaa, että niitä tuskin kuuli. Niissä oli ihmisääntä muistuttavia
vivahduksia. Yksi niistä lähestyi, lakkaamatta päästellen valittavia
vinkaisuja, jotka kasvoivat sekunti sekunnilta, ja äkkiä tuli näkyviin
voimakas keltainen valo, joka kiiti eteenpäin suunnattoman jyrinän
saattamana; ja Duroy näki tunnelin nielaisevan vaunujen pitkän jonon.
Hän sanoi itsekseen: "Ryhdytään työhön!" Hän pani kynttilän pöydälle,
mutta kun hänen piti aloittaa, hän huomasi, ettei hänellä ollut kotona
muuta kuin kirjepaperia.
Välipä sillä, se kyllä kelpaa, jos avaa kirjearkin ja kirjoittaa vain
toiselle puolelle. Hän kastoi kynän musteeseen ja kirjoitti arkin
yläreunaan kauneimmalla käsialallaan:
"_Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_."
Sitten hän alkoi miettiä, miten aloittaisi ensimmäisen lauseen.
Hän istui pää käden varassa ja silmät tuijottaen valkoista
paperiarkkia, joka oli levällään hänen edessään.
Mitä hän kirjoittaisi? Nyt hän ei muistanut sanaakaan kaikesta
siitä, mitä äsken oli kertonut, ei ainoaakaan kaskua, ei ainoaakaan
tapahtumaa, ei yhtään mitään. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus,
että kirjoituksen voisi alottaa saapumisesta Afrikkaan. Ja hän
kirjoitti:
"Oltiin suunnilleen toukokuun puolivälissä vuonna 1874, jolloin Ranska,
väsyneenä kauhean vuoden hirveistä koettelemuksista, jälleen alkoi
toipua..."
Ja hän pysähtyi epätietoisena siitä, kuinka hän nyt pääsisi seuraaviin
asioihin, laivain lastaukseen, matkaan ja ensimmäisiin vaikutelmiin.
Kymmenen minuuttia mietittyään hän päätti lykätä johdannon seuraavaksi
päiväksi ja ryhtyä heti kuvailemaan Alger’ta.
Ja hän piirsi paperille: "Alger on aivan valkoinen kaupunki..." Mutta
enempää hänen ei onnistunut keksiä. Hän näki ajatuksissaan tuon
kauniin, kimmeltävän kaupungin, joka laskeutui vuorensa huipulta alas
mereen matalien valkoisten talojen muodostamana vaahtona, mutta hän ei
voinut keksiä useampia sanoja kaiken sen ilmaisemiseksi, mitä hän oli
nähnyt ja tuntenut.
Ankaran aivojen ponnistuksen jälkeen hän lisäsi: "Osaksi siellä asuu
arabialaisia." Sitten hän heitti kynän pöydälle ja nousi.
Kapean rautasängyn päällä, jossa hänen ruumiinsa paikkaa osoitti
kuoppa, hän keksi arkipukunsa. Hän oli heittänyt sen siihen, ja siinä
se nyt lojui tyhjänä, väsyneenä, velttona ja kurjana kuin paarihuoneen
unohdettu käärinliina. Ja eräällä olkituolilla törrötti hänen
silkkihattunsa, hänen ainoa hattunsa, ja ammotti kuin almua anoen.
Seinissä, joita peittivät sinikukkaiset, harmaat tapetit, oli yhtä
paljon likatahroja kuin kukkia, vanhoja, epäiltävän näköisiä ja
alkuperältään erilaisia tahroja, joiden syntyä ei enää voinut tietää,
kuoliaaksi litistettyjä luteita ja öljyläiskiä, rasvaisia sormenjälkiä
ja saippuanvaahtoa, jota oli sinkoillut ympäri pesuvadista aamupesujen
aikana. Kaikki maistui häpeälliseltä kurjuudelta, pariisilaisten
kalustettujen vuokrahuoneiden rappiolta. Ja hänet täytti katkeruus
tätä hänen oman elämänsä kurjuutta kohtaan. Hän ajatteli, että hänen
täytyi muuttaa täällä pois, heti paikalla. Jo huomenna täytyi tämän
alennustilan loppua.
Äkkiä hänet jälleen valtasi palava työinto. Hän istuutui uudelleen
pöydän ääreen ja alkoi miettiä sattuvia lauseparsia, jotka olisivat
kelvanneet kuvailemaan Alger’ta tuota syvän ja salaperäisen Afrikan
harvinaista ja hurmaavaa esikartanoa — ja tuota arabialaisten
paimentolaisheimojen ja tuntemattomien neekerien Afrikkaa, jonka
ihmeellisiä eläimiä eläintieteelliset puutarhat olivat täynnään.
Hän etsi sanoja kuvaillakseen niitä jättiläisvuohia, joita sanotaan
gaselleiksi, Afrikan merkillisiä, oudon näköisiä kirahveja, juhlallisia
kameleja, kammottavia virtahevosta, rumia sarvikuonoja — ja gorilloja,
noita ihmisen pelottavia serkkuja.
Hän tunsi heikosti, miten ajatukset alkoivat tulla, ja ehkä hän
olisi osannut niitä lausuakin, mutta hänen oli mahdotonta muovailla
niitä kirjoitetuiksi sanoiksi. Tämä kykenemättömyys kiihotti häntä,
ja hän nousi uudelleen pöydän äärestä kädet hiestä märkinä ja veren
jyskyttäessä ohimoissa.
Hänen katseensa osui sattumalta pesulaskuun, jonka portinvartija
oli illalla tuonut hänen huoneeseensa. Hänet valtasi äkkiä ääretön
epätoivo, koko hänen ilonsa katosi ja sen mukana koko hänen
itseluottamuksensa, koko hänen tulevaisuudentoivonsa. Kaikki oli
lopussa, auttamattomasti lopussa, hän ei osannut mitään, hänestä ei
tulisi mitään, hän tunsi olevansa tyhjä, lahjaton, kelvoton, tuomittu.
Ja hän meni uudelleen ikkunan ääreen, ja samassa syöksyi tunnelista
rajusti kolisten juna. Se kiiti eteenpäin merta kohden läpi metsien ja
tasankojen. Ja Duroyn sydämessä heräsi muisto hänen vanhemmistaan.
Tuo juna sivuuttaisi hänen vanhempiensa talon muutamien kilometrien
päässä siitä. Hän näki ajatuksissaan tuon pienen asumuksen. Se sijaitsi
aivan Canteleun kylän laidassa, kukkulalla, jolla oli ihana näköala
Roueniin ja mahtavaan Seinen laaksoon.
Vanhemmilla oli pieni majatalo, pieni maalaiskapakka, jonne
vaatimattomilla kaupunkilaisilla oli tapana sunnuntaiaamuisin saapua
syömään aamiaista. Sen nimi oli Kauniin Näköalan Majatalo. He olivat
tahtoneet tehdä pojastaan herrasmiehen ja lähettäneet hänet kymnaasiin.
Lopetettuaan koulunkäyntinsä ja saatuaan reput ylioppilastutkinnossa
hän oli matkustanut suorittamaan asevelvollisuuttaan siinä vakaassa
tarkoituksessa, että hänestä tulee upseeri, eversti, kenraali. Mutta
koska hän kyllästyi sotilaselämään jo aikoja ennen viisivuotisen
palvelusaikansa päättymistä, hänen päähänsä pälkähti ruveta etsimään
onneaan Pariisista.
Hän saapui sinne asevelvollisuusaikansa päätyttyä ja huolimatta isänsä
ja äitinsä rukouksista. Hänen vanhempansa, joiden unelmat olivat
särkyneet, olisivat halunneet pitää hänet luonaan kotona. Mutta nyt hän
uskoi tulevaisuuteen, aavisti saavansa voiton tapahtumain avulla, jotka
hänen aivonsa vain sekavasti oivalsivat, mutta jotka varmasti osuisivat
hänen tielleen ja joita hän varmasti ymmärtäisi käyttää hyväkseen.
Rykmentissä hänellä oli ollut sotilaallista menestystä, tavallista
moukanonnea, mutta myös seikkailuja piireissä, jotka olivat häntä
ylempänä. Hän oli vietellyt erään veronkantajan tyttären, joka tahtoi
luopua kaikesta seuratakseen häntä, ja erään asianajajan vaimon, joka
yritti hukuttautua, kun hän jätti hänet.
Hänen toverinsa sanoivat hänestä: "Hän on hurjimus, vekkuli, joka aina
osaa selviytyä pulasta." Ja itse hän oli luvannut itselleen pysyä
hurjimuksena ja vekkulina, joka taitavasti osaa päästä pälkähästä.
Hänen synnynnäinen normandialainen älykkyytensä oli hioutunut
kasarmielämän jokapäiväisissä harjoituksissa. Sitä olivat kiihottaneet
ryöstöretket Afrikassa, luvattomat varkaudet, epäilyttävät kepposet.
Mutta sitä olivat myös terästäneet armeijassa vallitsevat erikoiset
kunniakäsitteet, sotilaalliset urotyöt, isänmaalliset tunteet
ja kerskuvat jutut, joita aliupseerit ammattiinsa kuuluvassa
turhamaisuudessaan toisilleen kertoivat. Hänen älynsä oli muodostunut
jonkinlaiseksi kolminkertaisilla pohjilla varustetuksi laatikoksi,
jossa oli vähän yhtä ja toista.
Mutta suurin sija siinä oli hänen halullaan päästä eteenpäin.
Hän oli jälleen huomaamattaan vaipunut unelmiin, kuten hänen
tapanaan oli joka ilta. Mielikuvituksessaan hän oli päähenkilönä
suurenmoisessa rakkausseikkailussa, joka yhdellä iskulla johti hänet
kaikkien toiveiden päämäärään. Hän nai jonkun pankkiirin tai ylhäisen
miehen tyttären, jonka hän on tavannut kadulla ja valloittanut ensi
silmäyksellä...
Hänet herätti näistä unelmista veturin sihisevä ääni. Aivan yksinäinen
veturi syöksyi ulos tunnelista kuin iso jänis kolostaan ja kiiti
täydellä höyryllä pitkin kiskoja veturitallia kohden levätäkseen siellä
päivän vaivoista.
Sen innokkaan ja sekavan toivon rauhoittamana, joka aina täytti hänen
mielensä, hän heitti umpimähkään lentosuukon yöhön, kuvittelemansa
naisen kuvaa kohden, suukon, jonka aiheutti halu saavuttaa toivottu
onni. Sitten hän sulki ikkunan ja alkoi riisuutua mumisten itseksensä:
"No, olen huomenna paremmassa vireessä. Ajatukseni eivät ole selvät
tänä iltana, ja sitä paitsi olen juonutkin aika lailla. Sellaisissa
olosuhteissa ei tehdä hyvää työtä."
Hän meni vuoteeseen, sammutti kynttilän ja nukahti melkein heti.
Hän heräsi aikaisin, kuten ihminen niinä päivinä, jolloin hän
innokkaasti toivoo jotakin tai levottomana huolehtii jostakin, ja meni
heti avaamaan ikkunan saadakseen kupillisen tuoretta ilmaa, kuten hänen
oli tapana sanoa.
Vastapäätä olevat talot rue de Romen varrella rautatien leveän
vallihaudan toisella puolella loistivat nousevan auringon valossa
ja näyttivät kuin hopealla silatuilta. Kaukana oikealla näkyivät
Argentueil’n kukkulat, Sannois’n ylängöt ja Ogremont’in myllyt
verhoutuneina sinertävään, kevyeen autereeseen, joka muistutti ohutta,
häilyvää, läpinäkyvää harsoa, jonka joku oli heittänyt maiseman ylle.
Duroy seisoi hetken katsellen tätä laajaa näköalaa, sitten hän muisti:
"Tuolla ulkona olisi hiton ihanaa tällaisena päivänä." Mutta samassa
hän muisti, että hänen oli ruvettava työhön aivan heti, ja lähetti
portinvartijan pojan kymmenen soun palkkiosta viemään sanaa konttoriin,
että hän oli sairaana.
Hän istuutui pöydän ääreen, kastoi kynän mustetolppoon, painoi otsansa
käden varaan ja alkoi etsiä aiheitaan. Mutta turhaan. Ei syntynyt
mitään.
Hän ei kuitenkaan lannistunut. Hän ajatteli: "No, en ole vielä tottunut
tähän työhön. Se on ammatti, joka on opittava kuten kaikki muukin.
Jonkun täytyy neuvoa minua ensi kerroilla. Menen hakemaan käsiini
Forestier’n. Hän antaa kirjoitukselleni muodon kymmenessä minuutissa."
Ja hän pukeutui.
Kun hän oli tullut kadulle, hän huomasi, että oli vielä liian aikaista
mennä ystävän luo, joka varmaankin nousi myöhään. Hän siis lähti
rauhallisesti kävelemään ulkoboulevardin puiden alle.
Kello ei ollut vielä yhdeksää, kun hän tuli Parc Monceauhon, joka vielä
oli viileä ja kostea aamukastelun jäljiltä.
Hän istuutui penkille ja alkoi haaveilla. Eräs nuori mies asteli
edestakaisin hänen edessään; hänellä oli hieno puku, ja hän odotti
varmaan jotakin naista.
Nainen tuli kiirehtien ja hunnutettuna ja tarttui miehen käsivarteen
lyhyen kädenpuristuksen jälkeen; sitten he katosivat.
Ääretön halu saada osakseen rakkautta valtasi Duroyn — rakkautta, joka
olisi hienoa, hyvältä tuoksuvaa, tunteellista. Hän nousi ja lähti
kävelemään. Hänen ajatuksensa risteilivät Forestier’n ympärillä. Sillä
miehellä oli ollut onnea.
Hän saapui Forestier’n portille juuri samalla hetkellä, jolloin tämä
oli lähdössä ulos.
"Sinä täällä näin aikaisin? Tahdotko jotakin?"
Duroy, joka oli hämmästynyt siitä, että tapasi hänet juuri hänen
lähtiessään kotoa, änkytti:
"Asianlaita on niin... sillä tavalla, että minä en osaa kirjoittaa
sitä artikkelia Algeriasta, sitä, tiedäthän, jota johtaja Walter pyysi
minulla. Eihän se niin vaikeaa ole, mutta minähän en ole kirjoittanut
mitään ennen. Siihenkin täytyy tottua niinkuin kaikkeen muuhunkin.
Minulla on kyllä näkökohtia, minulla on kaikkea, mutta en keksi oikeita
ilmaisuja."
Hän keskeytti. Forestier hymyili pisteliäästi:
"Kyllä ymmärrän!"
Duroy jatkoi: "Niin, voihan tällaista tapahtua kenelle tahansa näin
alkuaikoina. Kuitenkin, niin... tulin kuitenkin pyytämään sinulla
hyviä ohjeita... Kymmenessä minuutissa järjestät kaikki ja annat
jutulle asianmukaisen muodon. Minä tarvitsen hyödyllisen opetustunnin
kielenkäytössä. Ilman sinua en saa tätä asiaa toimeksi."
Toinen hymyili iloisesti koko ajan. Hän taputti vanhaa ystäväänsä
olalle ja sanoi:
"Mene puhumaan vaimoni kanssa, hän kyllä selvittää asiasi yhtä hyvin
kuin minä. Olen opettanut hänelle sen taidon. Minulla ei nyt ole aikaa,
muuten tekisin sen kyllä mielelläni itse."
Duroy lannistui äkkiä, epäröi eikä uskaltanut:
"Mutta enhän minä voi mennä vaimosi luokse näin aikaisin."
"Voit kyllä. Hän on jo noussut. Hän istuu parhaillaan työhuoneessani
järjestämässä muistiinpanojani."
Toinen kieltäytyi menemästä.
"Ei... ei... Se on mahdotonta."
Silloin Forestier tarttui häntä molempiin olkapäihin, pyöräytti hänet
ympäri ja työnsi hänet suopean väkivaltaisesti porttia kohti. "Ala
painua vain, aasi, kun minä kerran pyydän. Ethän kai halua pakottaa
minua kapuamaan kolmanteen kerrokseen vain siksi, että esittäisin sinut
uudelleen ja selittäisin asiasi."
Silloin Duroy teki päätöksensä: "Kiitos, minä menen. Mutta aion sanoa,
että sinä olet pakottanut minut, ehdottomasti pakottanut minut,
tekemään tämän vierailun."
"Sano mitä haluat. Voit olla levollinen, ei hän sinua syö. Mutta älä
unohda kello kolmea."
"Ole huoletta."
Ja Forestier meni matkoihinsa kiirehtivän näköisenä. Duroy sen sijaan
alkoi hitaasti nousta portaita, askelman askelmalta, miettien mitä
sanoisi ja levottomana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.
Palvelija tuli avaamaan. Hänellä oli esiliina edessään ja lattiaharja
kädessään.
"Herra on mennyt ulos", hän sanoi odottamatta kysymystä.
Duroy oli itsepäinen: "Kysykää rouva Forestier’lta, voiko hän ottaa
minut vastaan. Sanokaa hänelle, että tulen hänen miehensä luota, jonka
tapasin kadulla."
Sitten hän odotti. Mies tuli takaisin, avasi oikealla olevan oven ja
ilmoitti: "Rouva odottaa."
Rouva Forestier istui kirjoituspöydän ääressä pienessä huoneessa, jonka
seinät olivat täynnä mustille hyllyille järjestettyjä kirjoja. Niiden
eriväriset selät, keltaiset, punaiset, vihreät, violetit ja siniset,
antoivat väriä ja eloa kirjahyllyille.
Alituista hymyään hymyillen rouva kääntyi ja ojensi Duroylle kätensä,
paljastaen valkoisen pitsiaamunutun väljän hihan alta valkoisen
käsivartensa.
"Joko nyt?" hän sanoi ja jatkoi sitten: "Tämä ei ole mikään moite, vaan
vain pieni vaatimaton kysymys."
Duroy alkoi änkyttää: "Oh, hyvä rouva, en olisi tahtonut tulla, mutta
miehenne, jonka tapasin tuolla kadulla, pakotti minut. Olen niin
hämilläni, etten edes uskalla sanoa, mikä asia minut on tänne tuonut."