Kaikki siirtyivät ruokasaliin.
Duroy sijoitettiin rouva de Marellen ja hänen tyttärensä väliin.
Häntä alkoi jälleen vaivata pelko, tällä kertaa siksi, ettei hän
ollut varma siitä, osaisiko hän oikealla tavalla käyttää haarukkaa,
lusikkaa ja laseja. Viimeksimainittuja oli neljää lajia, joista yksi
vaaleansininen. Mitähän siitä oli juotava?
Liemiruokaa syötäessä ei puhuttu mitään, mutta sen jälkeen Norbert
de Varenne kysyi: "Oletteko lukeneet Gauthier’n oikeudenkäynnistä?
Merkillinen juttu!"
Ja nyt ruvettiin keskustelemaan tästä merkillisestä tapauksesta,
johon liittyi avioliittorikoksia ja kiristyksiä. Siitä ei puhuttu
niinkuin perhepiirissä on tapana puhua sanomalehtiuutisista, vaan
kaikki puhuivat kuin lääkärit, jotka omassa piirissään keskustelevat
jostakin sairaustapauksesta, tai kuin vihanneskauppiaat, jotka puhuvat
vihanneksista. Kukaan ei osoittanut tapauksen johdosta suuttumusta tai
edes hämmästystä, vaan jokainen koetti keksiä sen syvempiä salaisia
vaikuttimia ammattimaisen uteliaana ja täydellisesti välinpitämättömänä
itse rikoksen suhteen. Koetettiin selvästi valaista tekojen syitä,
määritellä niitä psykologisia edellytyksiä, joista rikos oli versonut
jonkin erikoisen sieluntilan tieteellisenä tuloksena. Naisetkin ottivat
innokkaasti osaa tähän penkomistyöhön, tähän syiden arvailemiseen.
Myös muita päiväntapahtumia pohdittiin, tarkasteltiin ja selviteltiin
joka puolelta, punnittiin ja arvioitiin suhtautumalla asioihin sillä
käytännöllisellä ja erikoisella tavalla, joka on ominainen uutisten
kauppiaille, joiden ammattina on myyskennellä ihmiskunnan komediaa
rivimaksua vastaan. Ja todella he muistuttivat kauppiaita, jotka
punnitsevat ja tarkastavat myytäviksi tarkoitettuja esineitä.
Sen jälkeen tuli puheeksi eräs kaksintaistelu, ja nyt otti puheenvuoron
Jacques Rival, sillä tämä oli hänen alaansa, eikä kukaan muu ymmärtänyt
sitä niinkuin hän.
Duroy ei uskaltanut puuttua sanallakaan keskusteluun. Hän vilkuili
toisinaan naapuriaan, jonka pyöreä kaula ärsytti ja viekoitteli
häntä. Nuoren naisen korvasta riippui kultaketjussa timantti; se
oli kuin vesipisara, joka oli valahtanut pehmeälle iholle. Silloin
tällöin nainen teki jonkin huomautuksen, joka aina loihti hymyn hänen
huulilleen. Hän oli leikillinen, rakastettava ja vilkas ja muistutti
kokenutta tylönletukkaa, joka suhtautuu yliolkaisesti kaikkiin asioihin
ja arvostelee niitä kevyesti ja hyväntahtoisesti epäillen.
Duroy koetti turhaan keksiä kohteliaisuutta naapurittarelleen, ja
kun hän ei mitään keksinyt, hän kiinnitti huomionsa tämän tyttäreen,
täytti hänen lasinsa, tarjosi hänelle ruokalajeja ja pani niitä hänen
lautaselleen. Lapsi, joka oli jäykempi kuin äiti, kiitti vakavasti:
"Teillä on minusta aivan liiaksi vaivaa", ja kuunteli aikuisten puheita
miettiväisen näköisenä.
Päivällinen oli erittäin hyvä, ja kaikki olivat ihastuksissaan. Johtaja
Walter söi kuin jättiläinen ja puhui vähän. Silmälasiensa takaa hän
vilkuili salavihkaa jokaista ruokalajia, joka tuotiin pöytään. Norbert
de Varenne oli syömisessä hänen veroisensa ja tiputteli silloin tällöin
kastiketta paitansa rintamukselle.
Forestier valvoi kaikkea hymyilevänä ja vakavana ja vaihtoi toisinaan
yhteisymmärryksestä kielivän katseen rouvansa kanssa. He olivat kuin
kaksi salaliittolaista, jotka yhdessä suorittavat vaikeaa tehtävää,
joka sujuu heidän toiveittensa mukaan.
Kasvot punertuivat, äänet kovenivat. Kerran toisensa jälkeen palvelija
kuiskasi vieraiden korvaan: "Cortonia vai chateau-Larozea?"
Duroy oli havainnut cortonin makunsa mukaiseksi ja antoi palvelijan
joka kerralla täyttää lasinsa. Miellyttävä ilon tunne täytti hänet; se
nousi vatsasta päähän, virtasi läpi suonien ja tunkeutui koko hänen
olemukseensa. Hän tunsi olonsa täysin hyväksi, ja tämä tunne valtasi
hänen elämänsä ja ajatuksensa, hänen ruumiinsa ja sielunsa.
Hän olisi tahtonut puhua, tehdä itsensä huomatuksi ja arvossapidetyksi,
tulla samanlaiseksi kuin nämä hänen ympärillään olevat ihmiset, joiden
pienimmätkin huomautukset nieltiin herkkupaloina.
Puheensorina yltyi taukoamatta, eri ajatuskantoja risteili sinne tänne,
vähäpätöisinkin sana aiheutti syrjähyppyjä kulloinkin puheena olevasta
asiasta. Kun päivänkysymykset oli käsitelty loppuun ja sillä välin
kosketeltu tuhansia muita aiheita, palattiin taas Morelin kyselyyn
siirtomaiden asuttamisesta Algeriassa.
Johtaja Waller teki ruokalajien välissä joitakin leikillisiä
huomautuksia, sillä hän oli suorasukainen ja epäileväinen luonne.
Forestier selosti huomisen artikkelinsa sisällystä. Jacques Rival vaati
sotilashallitusta ja ilmaista viljelysmaata kaikille upseereille, jotka
olivat palvelleet kolmekymmentä vuotta siirtomaissa.
"Siten", hän sanoi, "luodaan vahva kansanluokka, joka pitkän ajan
kuluessa on oppinut tuntemaan tämän maan ja joka sitä rakastaa ja osaa
sen kieltä. He myös tuntevat tärkeät paikalliset asiat, jotka aina ovat
hankalia kaikille tulokkaille."
Norbert de Varenne keskeytti hänet:
"Niin... He tulevat osaamaan kaikkea muuta paitsi maanviljelystä.
He tulevat puhumaan arabiaa ja jäämään tietämättömiksi siitä, miten
istutetaan juurikkaita tai kylvetään viljaa. He tulevat olemaan hyvin
kyvykkäitä miekkailussa, mutta heikkoja lannoittamisessa. Sen sijaan
tämä uusi maa on avattava selkosen selälleen jokaiselle. Siellä tulevat
menestymään älykkäät, muut saavat sortua. Se on elämän laki."
Seurasi kevyt hiljaisuus. Hymyiltiin. Georges Duroy avasi suunsa ja
selitti, hämmästyen oman äänensä kaikua, aivan kuin hän ei koskaan
olisi kuullut itsensä puhuvan: "Algeriassa on pahin puute hyvästä
maasta. Todella kannattavat maatilat maksavat siellä yhtä paljon kuin
Ranskassa, ja niitä ostavat rikkaat pariisilaiset, jotka haluavat
sijoituspaikkaa rahoilleen. Todelliset asuttajat, varaton väestö, joka
matkustaa sinne leivän puutteen takia, ajetaan erämaahan, missä ei
kasva mitään, koska siellä ei ole vettä."
Kaikki tuijottivat häneen. Hän tunsi punastuvansa.