Hän piti parin sormen välissä kynää, jolla hän näppärästi leikitteli.
Hänen edessään pöydällä oli iso paperiarkki, jonka hän oli ennättänyt
täyttää puoliväliin, ennen kuin nuoren miehen tulo keskeytti hänet.
Hän näytti olevan tottunut kirjoituspöydän ääressä istumiseen. Huomasi
selvästi, että se kuului hänen jokapäiväisiin toimiinsa ja että
hän puuhaili miehensä työhuoneessa yhtä vaivattomasti kuin omassa
salongissaan. Hänen aamunutustaan tuntui kevyt hajuveden lemu, äsken
suoritetun aamupesun tuoksu. Ja Duroy koetti aavistaa ja oli puvun alta
näkevinään nuoren valkoisen ruumiin, joka oli lämpimänä ja hienona
miellyttävästi kiedottu pehmeään kankaaseen.
Duroy sammalsi epäröiden: "Niin, tuota... en oikein uskalla... Asia
on siten, että tein eilen työtä myöhäiseen iltaan ja aloitin taas
tänä aamuna varhain... saadakseni valmiiksi sen Algeriaa koskevan
artikkelin, jota herra Walter on minulta pyytänyt... Mutta minun on
mahdotonta saada mitään kokoon... olen repinyt kaikki konseptini...
En ole tottunut sellaiseen työhön... ja lähdin tänne pyytämään
Forestier’ltä apua... vain tämän kerran..."
Rouva keskeytti hänet sydämellisesti nauraen, onnellisena, iloisena,
mairiteltuna: "Ja hän pyysi teitä tulemaan minun luokseni. Siinä hän
teki oikein kiltisti..."
"Aivan niin. Hän sanoi, että te osaatte selvittää tämän asian
paremmin kuin hän... Mutta minä en oikein uskaltanut, en halunnut. Te
ymmärrätte?"
Rouva nousi. "Tästä tulee ihastuttava yhteistyö. Olen kovin innostunut
aatteeseenne. Kas niin, istukaa tähän minun paikalleni, sillä minun
käsialani tunnetaan lehdessä. Ja sitten laadimme yhdessä kirjoituksen,
kerrankin sellaisen, joka menee yleisöön."
Duroy istuutui, tarttui kynään, otti paperiarkin eteensä ja odotti.
Rouva Forestier seisoi hänen vieressään ja katseli hänen
valmistuksiaan. Sitten hän ojensi kätensä, otti uuninreunalta savukkeen
ja sytytti sen.
"En osaa työskennellä tupakoimatta", hän sanoi. "Siis, mistä aiotte
kirjoittaa?"
Duroy kääntyi hämmästyneenä häntä kohden.
"Mutta juuri sitähän en tiedä! Juuri siksihän olen tänne tullut."
Rouva vastasi: "Minä järjestän asian. Valmistan kyllä kastikkeen, mutta
ensiksi minun on saatava paisti."
Duroy istui edelleenkin hämmentyneenä. Lopuksi hän seitti epäröiden:
"Haluaisin kertoa koko matkani aina Afrikkaan tulostani alkaen..."
Nyt rouva istuutui häntä vastapäätä ison pöydän toiselle puolelle ja
katsoi häntä suoraan silmiin.
"No, kertokaa nyt asia ensin minulle, ymmärrättekö, järjestyksessä
ja jättämättä mitään pois. Sitten poimin kertomuksestanne sen, mikä
otetaan kirjoitukseen."
Mutta kun Duroy ei tietänyt, miten hän aloittaisi, rouva alkoi
udella häneltä aivan kuin pappi rippituolissa, tehdä hänelle
tarkkoja kysymyksiä, jotka palauttivat hänen mieleensä unohtuneita
yksityiskohtia, henkilöitä, joita hän oli tavannut, kasvoja, joita hän
oli nähnyt.
Pakotettuaan Duroyn puhumaan kokonaisen neljänneksen, rouva Forestier
keskeytti: "Nyt aloitamme. Ensiksi kuvittelemme, että te kerrotte
vaikutelmianne jollekulle hyvälle ystävälle. Siten menetellen voitte
sanoa joitakin tuhmuuksia, tehdä huomautuksia kaikenlaisesta, olla
luonnollinen ja hauska, jos siihen kykenette. Siis: 'Rakas Henry! Sinä
haluat tietää, mikä Alger on, ja toiveesi on täyttyvä. Koska minulla
ei tällä hetkellä ole mitään tekemistä tässä savimajassa, joka nyt on
asuntonani, aion lähettää sinulle jonkinlaisen päiväkirjan elämästäni.
Selostan siinä jokaista päivää, jokaista tuntia. Siitä tulee ehkä
paikka paikoin jonkin verran eloisa, mutta eihän sinun pahimmassa
tapauksessa ole pakko näyttää sitä naistuttavillesi...'"
Rouva keskeytti sytyttääkseen savukkeen, joka oli sammunut, ja heti
lakkasi teräskynän rapiseva ääni.
"Jatkakaamme", aloitti rouva uudelleen. "Algeria on laaja ranskalainen
alue sen ison tuntemattoman seudun reunalla, jota nimitetään erämaaksi,
Saharaksi, Keski-Afrikaksi jne. Alger on se häikäisevän valkoinen,
ihastuttava portti, joka johtaa tähän ihmeelliseen maanosaan.
"Mutta ensin sinne on päästävä, eikä se ole kaikille varsin helppoa.
Niinkuin tiedät, minä olen mainio hevosmies, koska olen saanut hoitooni
everstin hevoset, mutta voihan samalla olla hyvä ratsastaja ja huono
merimies. Juuri niin on minun laitani.
"Muistatko majuri Simbretas’n, jota me nimitimme tohtori Ipêcaksi? Kun
joku katsoi olevansa kypsä kahdenkymmenenneljän tunnin sairaslomaan
laiskuuden siunatussa maassa, hän meni sairastarkastukseen. Majuri
istui tuolillaan, punahousuiset jalat hajalla, kädet polvilla,
kyynärpäät törröttäen kohti itää ja länttä ja isot silmät pyörien.
"Sinä muistat hänen määräyksensä: Sotilasta vaivaa vatsakipu. Antakaa
hänelle oksennuspulveria, n:o 3, minun reseptini mukaan valmistettua,
ja sen jälkeen kahdentoista tunnin lepo. Se kyllä parantaa hänet.
"Tämä oksennuspulveri oli suurenmoinen, suurenmoinen ja vastustamaton.
Se nieltiin, koska se oli välttämätöntä. Ja kun oli kestetty tohtori
Ipécan resepti n:o 3, päästiin nauttimaan kahdentoista tunnin
hyvinansaittua lepoa.
"Siis, rakas ystävä, päästäkseen Algeriaan on neljänkymmenen tunnin
aikana myös alistuttava eräänlaiseen vatsakäsittelyyn, mutta tällä
kertaa Transatlanttisen höyrylaivayhtiön reseptin mukaan."
Rouva Forestier hieroi käsiään ylen ylpeänä keksinnöstään.
Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Sytyttäen savukkeen toisensa
jälkeen hän jatkoi sanelemistaan savukiehkuroiden lomissa, jotka
ensin työntyivät suoraan ulos hänen yhteen nipistyneiden huuliensa
muodostamasta pienestä pyöreästä reiästä, sen jälkeen laajeten ja
levittäytyen huoneeseen harmaina rihmoina, läpinäkyvänä usvana,
hämähäkinverkkoa muistuttavana harsona. Väliin hän huitaisi tieltään
kevyet, mutta yhä itsepäisemmät savurihmat tai katkaisi ne iskevällä
peukalonliikkeellä ja katseli vakavin, tutkivin ilmein, kuinka molemmat
savupätkät hitaasti katosivat.
Ja Duroy seurasi tarkkaavin silmin kaikkia hänen liikkeitään, kaikkia
hänen vartalonsa ja päänsä käännähdyksiä hänen suorittaessaan tätä
epämääräistä leikkiä, johon hänen ajatuksensa eivät ottaneet osaa.
Mielikuvituksessaan rouva Forestier nyt kehitteli matkan seikkailuja,
kertoi matkatovereista, joita hän omasta päästään keksi, ja kutoi
joukkoon rakkausjutun eräästä naisesta, joka oli naimisissa
jalkaväenkapteenin kanssa ja matkalla miehensä luokse.
Jälleen istuuduttuaan hän teki Duroylle kysymyksiä Algerian
topografiasta, josta hän ei tietänyt mitään. Kymmenen minuutin kuluttua
hän tiesi yhtä paljon kuin Duroykin ja laati pienen kappaleen valtio-
ja siirtomaatiedettä perehdyttääkseen lukijan aineeseen ja saadakseen
hänet paremmin ymmärtämään seuraavissa artikkeleissa käsiteltäviä
tärkeitä kysymyksiä.
Sitten hän teki matkan Oraniin, mielikuvituksellisen huvimatkan, jossa
pääasiallisesti käsiteltiin maurilaisia, juutalaisia ja espanjalaisia
naisia.
"Kaikki se kiinnostaa yleisöä", hän sanoi.
Loppukuvaukseksi hän valitsi Saidan, joka sijaitsee korkeiden vuorten
juurella, ja pienen jännittävän seikkailun, jonka henkilöinä olivat
aliupseeri Georges Duroy ja eräs Ain-el-Hadjarista kotoisin oleva
alfankutojatar. Hän kuvasi salaiset yölliset kohtaukset alastoman,
karun vuoren juurella, jonka rotkoissa shakaalit, hyeenat ja koirat
kiljuivat, haukkuivat ja ulvoivat.
Ja iloisesti hän julisti: "Jatkoa seuraavassa numerossa!" Sitten hän
nousi sanoen: "Tällä tavalla, hyvä herra, kirjoitetaan artikkeleita.
Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne sen alle."
Duroy epäröi.
"No, kirjottakaahan!"
Duroy purskahti nauruun ja kirjoitti paperin alareunaan:
"_Georges Duroy_."
Rouva Forestier poltteli edelleen kävellen edestakaisin. Ja Duroy
katseli häntä silmää räpäyttämättä, keksimättä mitään tapaa kiitoksensa
esittämiseen, onnellisena hänen läheisyydestään, täynnä eroottista
hyväntunnetta ja kiitollisena tämän luottamuksellisen suhteen
alkamisesta. Hänen mielestään tämän naisen olemuksesta huokui kaikki,
mikä häntä ympäröi, aina kirjojen verhoamia seiniä myöten. Kaikkeen,
tuoleihin, muihin huonekaluihin, ilmaan, jossa tupakansavu leijaili,
liittyi jotakin erikoista, jotakin hyvää, suloista, viehättävää, ja
kaikki se oli lähtöisin rouva Forestier’stâ.
Kesken kaiken tämä kysyi:
"Mitä pidätte ystävättärestäni, rouva de Marellesta?"