Ja hän tarttui Duroyn käsivarteen merkiten siten omistusoikeutensa.
Heidän lähtiessään ravintolasta Duroy ajatteli, että hän jäljelle
jäävillä kahdellakymmenellä frangilla helposti voisi vuokrata
hännystakin seuraavaksi päiväksi.
2
"Missä herra Forestier asuu?"
"Kolmannessa kerroksessa, vasemmalla."
Portinvartija vastasi kohteliaalla äänellä, jossa oli havaittavissa
kunnioitusta vuokralaista kohtaan. Ja Georges Duroy lähti astumaan
portaita ylös.
Hän tunsi itsensä hieman pelokkaaksi, araksi, olonsa epämukavaksi.
Hänellä oli ensimmäisen kerran elämässään yllään hännystakki, ja tämä
puku teki hänet levottomaksi. Hän kärsi sen puutteista, kengistä,
jotka, vaikka eivät olleetkaan kiiltonahkaiset, kuitenkin olivat
sangen hienot, sillä hän oli turhamainen jalkineittensa suhteen,
paidasta, jonka hän aamulla oli ostanut Louvresta neljällä frangilla
viidelläkymmenellä centimella ja jonka liian ohuet laskokset jo
alkoivat rypistyä. Hänen muut paitansa, arkipaidat, olivat kaikki
enemmän tai vähemmän kuluneita, niin ettei hän voinut käyttää niistä
edes vähimmän käytettyä.
Housut olivat vähän liian avarat. Ne sopivat huonosti ja kiertyivät
pohkeiden ympärille ryppyisinä kuin ainakin juhlavaatteet, jotka aivan
sattumalta joutuvat verhoamaan jonkun henkilön jäseniä. Vain itse takki
sopi hyvin. Hänen oli onnistunut saada frakki, joka oli melkein kuin
hänelle tehty.
Hän nousi portaita sydän pampattaen ja levottomana sekä ennen
kaikkea peläten vaikuttavansa naurettavalta. Äkkiä hän huomasi erään
iltapuvussa olevan herran, joka tuli häntä vastaan ja katseli häntä. He
olivat niin lähellä toisiaan, että Duroy astui askelen taaksepäin ja
pysähtyi sitten hämmästyneenä. Se oli hän itse, hänen oma kuvansa! Se
näkyi korkeasta lattiakuvastimesta, joka muutti ensimmäisen kerroksen
porraskäytävän isoksi peilisaliksi. Hän värähti ilosta, sillä hän
huomasi olevansa paljon hienomman näköinen kuin oli luullutkaan.
Kotona hänellä oli ollut vain pieni parranajopeilinsä, josta hän ei
ollut voinut nähdä koko vartaloaan, ja koska hän oli vain varsin
huonosti voinut tarkastella siitä tilapäisen pukunsa eri osia, hän oli
liioitellut puutteita ja pelännyt näyttävänsä hullunkuriselta.
Mutta kun hän nyt äkkiä sai nähdä kuvansa peilistä, hän ei ollut tuntea
itseään. Hän oli luullut peilikuvaa toiseksi maailmanmieheksi, jonka
hän ensi silmäyksellä oli arvostellut sekä hyvin pukeutuneeksi että
hienoksi.
Ja kun hän nyt tarkoin katseli kuvaansa, hän tunnusti itselleen, että
kokonaisvaikutus oli tyydyttävä.
Hän tarkasteli itseään kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa.
Hän hymyili, ojensi kättään, teki liikkeitä, ilmaisi yllätyksen, ilon
ja hyväksymisen tunteita, tutki erilaisia hymyjä ja erilaisia silmien
ilmeitä, joilla hän tahtoi osoittaa kohteliaisuutta naisia kohtaan
saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ihaili ja halusi heitä.
Ovi avautui porraskäytävässä. Hän pelästyi ja lähti nopeasti astumaan
portaita ylös. Hän pelkäsi, että joku hänen ystävänsä vieraista oli
nähnyt hänet vääntelemässä kasvojaan peilin edessä.
Toisessa kerroksessa hän huomasi peilin ja hiljensi käyntiään
nähdäkseen itsensä kulkevan ohitse. Hänen ryhtinsä näytti todella
hienolta. Hän käveli hyvin. Ja hänet täytti ääretön itseluottamus.
Varmasti hänellä olisi menestystä; siitä olivat takeena hänen
kasvonsa, hänen pyrkimyksensä päästä eteenpäin, päättäväisyys, jonka
hän tiesi omistavansa. Häntä halutti juosta, syöstä ylös jäljellä
olevat viimeiset portaat. Hän pysähtyi kolmannen peilin eteen, kiersi
viiksiään tottuneella liikkeellä, otti hatun päästään järjestääkseen
hiuksiaan ja mutisi puoliääneen, kuten hänellä usein oli tapana:
"Tämäpä mainio keksintö!" Sitten hän tarttui ovikellon nauhaan ja
soitti.
Ovi avautui melkein heti, ja hänen edessään seisoi mustapukuinen
palvelija vakavana, sileäksi ajeltuna ja niin hienona, että Duroy
jälleen hämmentyi voimatta käsittää, mistä tämä epämääräinen tunne
tuli. Ehkä sen aiheutti väkisin mieleen pyrkivä halu vertailla
heidän kummankin pukua. Kiiltonahkakenkäinen palvelija otti Duroyn
päällystakin, jota tämä oli kantanut käsivarrellaan päästäkseen
näyttämästä sen tahroja, ja kysyi:
"Kenet saan ilmoittaa?"
Ja hän sinkosi hänen nimensä erääseen saliin, jonka ovea peitti
puoleksi syrjään vedetty oviverho.
Mutta äkkiä Duroy menetti tasapainonsa, tunsi itsensä alakuloiseksi ja
aivan pelokkaaksi. Olihan hän ottamaisillaan ensimmäisen askelen kauan
kaipaamaansa ja unelmoimaansa maailmaan. Hän astui kuitenkin saliin.
Siellä odotti nuori, vaaleaverinen nainen, aivan yksinään isossa,
kirkkaasti valaistussa huoneessa, joka oli täynnä ruukkukasveja kuin
kasvihuone.
Duroy jähmettyi paikoilleen täydellisesti hämmästyneenä. Kuka tämä
hymyilevä nainen mahtoi olla? Sitten hän muisti, että Forestier oli
naimisissa, ja ajatus, että tämä ihastuttava, hieno vaaleaverikkö ehkä
oli hänen ystävänsä vaimo, lisäsi hänen säikähdystään.
Hän sopersi: "Hyvä rouva, olen..." Nainen ojensi hänelle kätensä:
"Kyllä tiedän. Charles on kertonut eilisestä tapaamisesta. Olen
iloinen, että hänen mieleensä juolahti ajatus kutsua teidät tänään
luoksemme päivälliselle."
Duroy punastui korviaan myöten eikä kyennyt sanomaan mitään. Hän tunsi,
että hänet tutkittiin, tarkastettiin kiireestä kantapäähän, punnittiin
ja arvioitiin.
Hän tahtoi pyytää anteeksi, selittää jollakin tapaa pukunsa
puutteellisuuksia. Mutta hän ei pystynyt keksimään mitään eikä niin
ollen uskaltanut kajota tähän arkaluontoiseen asiaan.
Hän istuutui nojatuoliin, jonka rouva oli hänelle osoittanut, ja kun
hän tunsi tuolin pehmeän, miellyttävän, kiiltävän sametin taipuvan
allaan, kun hän tunsi vartalossaan tämän mukavan huonekalun syleilyn,
huonekalun, jonka pehmeään selkämykseen ja käsivarsitukiin hän
miellyttävästi nojasi, hän huomasi joutuneensa uuteen ja ihastuttavaan
elämään, ikään kuin ottaneensa haltuunsa rakkaan esineen. Hänestä
tuntui, kuin hänestä nyt olisi tullut jotakin. Hän tunsi pelastuneensa.
Ja hän tuijotti rouva Forestier’ta, jonka silmät eivät olleet
hetkeksikään lakanneet häntä tarkastamasta.
Rouvalla oli vaaleansininen kasimirleninki, joka mainiosti sopeutui
hänen pehmeän vartalonsa ja uhkean rintansa ympärille.
Käsivarsien ja kaulan hipiä pilkisti näkyviin valkoisten pitsien alta,
jotka reunustivat lyhyitä hihoja ja avokaulusta. Hiukset, jotka oli
kammattu sykkyrälle keskelle päätä, olivat hieman kiharaiset luoden
vaalean, untuvaisen varjon kaulalle.
Duroy alkoi rauhoittua rouvan häntä katsellessa. Tämä katse toi
jostakin käsittämättömästä syystä hänen mieleensä tytön, jonka
hän eilen illalla oli tavannut Folies-Bergères’issä. Nämä silmät
olivat harmaat, teräksenharmaat, ilmeeltään vähän omituiset, huulet
olivat kovat ja leuka hiukan lihava, kasvonpiirteet epäsäännölliset,
mutta miellyttävät, täynnä suloutta ja veitikkamaisuutta. Näissä
naiskasvoissa näytti jokaiseen piirteeseen kätkeytyvän erikoista
viehätystä ja jokaisella olevan oma merkityksensä — ja jokainen liike
tuntui joko puhuvan tai salaavan jotakin.
Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Forestier kysyi: "Oletteko ollut
kauankin Pariisissa?"
Alkaen vähitellen päästä hermojensa herraksi Duroy vastasi: "Vain
muutamia kuukausia. Minulla on toimi rautatiellä. Mutta Forestier
on antanut minulle toiveita, että hänen avullaan ehkä voisin päästä
sanomalehtialalle."
Rouvan hymy kävi yhä selvemmäksi ja hyväntahtoisemmaksi. Hän sanoi
hiljaa: "Niin, tiedän sen."
Ovikello soi jälleen. Palvelija ilmoitti rouva de Marellen.
Tulija oli pieni, tummaverinen nainen.
Hän tuli sisään nopein askelin ja näytti olevan aivan kuin valettu
mustaan, hyvin yksinkertaiseen pukuunsa.
Hiuksiinsa hän oli pistänyt punaisen ruusun, johon katse väkisinkin
kiintyi. Sen tarkoituksena tuntui olevan hänen olemuksensa
tehostaminen, hänen erikoisen luonteensa valaiseminen; se myös antoi
hänelle jonkinlaisen äkillisen ja terävän vivahduksen.
Hänen mukanaan oli lyhythameinen tyttö. Rouva Forestier riensi häntä
vastaan.
"Päivää, Clotilde."
"Päivää, Madeleine."
He suutelivat toisiaan. Sitten lapsi ojensi otsansa rouva Forestier'n
suudeltavaksi ja sanoi varmasti kuin aikaihminen:
"Päivää, serkku."
Rouva Forestier suuteli häntä. Sitten seurasivat esittelyt:
"Herra Georges Duroy, Charlesin hyvä ystävä."
"Rouva de Marelle, ystävättäreni ja kaukainen sukulaiseni."
Hän lisäsi: "Täällä ei tarvita mitään muodollisuuksia; olkaa kuin
kotonanne."
Nuori mies kumarsi.
Mutta ovi avautui uudelleen, ja näkyviin tuli pieni, lihava, ja pyöreä
herra, joka talutti käsipuolesta komeaa, kaunista naista. Nainen oli
paljon pitempi miestä ja paljon häntä nuorempi, käytökseltään ylhäinen
ja ryhdiltään vakava. Tulijat olivat herra Walter, edustajakamarin
jäsen, pankkiiri, raha- ja liikemies, Etelän juutalainen ja _La Vie
Françaisen_ omistaja, sekä hänen vaimonsa, omaa sukua Basile-Ravalau,
samannimisen pankkiirin tytär.
Sitten tulivat peräkkäin Jacques Rival erittäin hienona ja Norbert
de Varenne, jonka hännystakin kauluksella kiilsi pitkästä tukasta
valunutta hilsettä. Hänen tukkansa, joka riippui aina hartioille asti,
oli sirotellut niillekin pieniä valkoisia hiutaleita. Huonosti solmittu
solmuke näytti olleen käytännössä jo monesti.
Hän astui lattian poikki vanhan naissankarin varmoin askelin,
tarttui rouva Forestier'n käteen ja suuteli häntä ranteelle. Hänen
kumartuessaan hänen pitkä tukkansa valahti nuoren naisen paljaalle
käsivarrelle.
Vihdoin saapui Forestier pyytäen anteeksi myöhäistä tuloaan. Mutta
Morelin juttu oli pidättänyt häntä toimituksessa. Morel, radikaalinen
edustajakamarin jäsen, oli tehnyt kyselyn siirtomaaministerille erään
määrärahan myöntämisestä Algerian asuttamiseksi.