Toinen puristi hänen kättään sanoen: "Näkemiin, ystäväni" ja lähti
vihellellen ja keppi kainalossa portaita alas.
"Kuka tuo oli?" Duroy kysyi.
"Se oli Jacques Rival, kuuluisa pakinoitsija ja kaksintaistelija,
tiedäthän. Hän kävi lukaisemassa käsikirjoituksensa vedoksen. Garin,
Montel ja hän ovat Pariisin kolme parasta pakinoitsijaa, mitä tulee
päivänkysymysten henkevään ja sukkelaan käsittelyyn. Hän ansaitsee
täällä kolmekymmentätuhatta vuodessa kahdesta artikkelista viikossa."
Ulos mennessään he kohtasivat pienen, pitkätukkaisen, lihavan ja
epäsiistin näköisen herran, joka huohottaen kiipesi ylös portaita.
Forestier tervehti häntä hyvin kunnioittavasti sekä selitti
toverilleen: "Norbert de Varenne, runoilija, Kuolleiden aurinkojen
tekijä, myös eräs niitä, joille maksetaan hyvin. Jokaisesta
kertomuksesta, jonka hän antaa lehdelle, maksetaan kolmesataa frangia,
ja pisimmässä on tuskin kahtasataa riviä. Mutta nyt Napolitainiin, minä
olen tukehtua janoon."
Niin pian kuin he olivat istuutuneet kahvilan pöydän ääreen, Forestier
tilasi kaksi olutlasia ja tyhjensi heti omansa yhdellä siemauksella,
kun taas Duroy joi oluensa hitain nielaisuin, maistellen sitä
mielihyvällä kuin jotakin harvinaisia ja kallisarvoista juomaa.
Hänen toverinsa oli vaiti. Hän näytti miettivän jotakin ja sanoi
vihdoin: "Miksi et yritä sanomalehtialaa?"
Toinen katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: "Mutta... tuota noin... en
ole koskaan kirjoittanut mitään."
"Äh! Voihan aina koettaa. Kerta ensimmäinen! Minä voisin käyttää sinua
uutisten hankkimiseen, haastatteluihin ja vieraskäynteihin. Saisit
aluksi kaksisataaviisikymmentä frangia ja vapaat kulkuneuvot. Haluatko,
että puhun johtajan kanssa?"
"Tietysti, mielelläni."
"Hyvä. Tule huomenna kotiini päivälliselle. Sinne tulee vain viisi tai
kuusi henkilöä, johtaja Walter ja hänen rouvansa, Jacques Rivel ja
Norbert de Varenne, jotka juuri näit, sekä eräs rouvani ystävätär. Onko
sovittu?"
Duroy epäröi ja punastui hämillään. Vihdoin hän sammalsi:
"Mutta... minulla ei ole sopivaa pukua."
Forestier ällistyi: "Eikö sinulla ole hännystakkia? Saakeli! Se on
kuitenkin välttämätön vaatekappale. Pariisissa, näetkös, voi paremmin
tulla toimeen ilman sänkyä kuin ilman frakkia."
Mutta äkkiä hän otti liivintaskustaan muutamia kultarahoja, valitsi
niistä kaksi louisdoria ja ojensi ne vanhalle toverilleen sanoen
sydämellisesti ja tuttavallisesti: "Maksa takaisin, milloin voit.
Vuokraa kuukaudeksi tai osta vähittäismaksulla ne puvut, joita
tarvitset. Järjestä asia mielesi mukaan, mutta tule huomenna meille
päivälliselle puoli kahdeksalta, 17 rue Fontaine."
Hämmästyneenä Duroy työnsi rahat laskuunsa ja änkytti: "Olet todella
ystävällinen. Olen sinulle hyvin kiitollinen, ja voit olla varma siitä,
etten unohda tätä koskaan..."
Toinen keskeytti hänet: "Hyvä, hyvä. Otetaanpa vielä lasi." Ja hän
lausui: "Vahtimestari, kaksi olutta!"
Juotuaan lasinsa tyhjiin sanomalehtimies kysyi:
"Kävelemmekö vähän?"
"Kernaasti."
Ja he lähtivät astelemaan kohti Madeleinen kirkkoa.
"Mitä nyt tekisimme?" Forestier kysyi. "Väitetään, että pariisilaisella
kävelijällä aina on jotakin puuhaa. Mutta se ei ole totta. Jos omasta
puolestani haluan kävellä jonakin iltana, en koskaan tiedä, minne
menisin. Boulognen metsään ei viitsi mennä ilman naisseuraa, eikä
naisiakaan ole aina saatavissa. Musiikkikahvilat voivat huvittaa
ruokatavarakauppiastani ja hänen vaimoaan, mutta ei minua. Mitä siis
olisi tehtävä? Ei mitään. Pitäisi olla jonkinlainen kesäpuutarha,
esimerkiksi Parc Monceaun tapainen, joka olisi auki yöllä ja jossa
saisi kuunnella hyvää musiikkia ja juoda kylmiä juomia puiden
siimeksessä. Se ei saisi olla huvittelupuisto, vaan kävelypaikka, ja
pääsymaksujen tulisi olla korkeat, jotta sinne saataisiin houkutelluksi
kauniita naisia. Siellä voisi käyskennellä hyvin hiekoitetuilla
käytävillä, joita sähkölamput valaisisivat, ja istuutua, milloin
haluttaisi, kuuntelemaan musiikkia lähellä tai kaukaa. Ennen vanhaan
Musard oli vähän sinne päin, mutta meno siellä vaikutti liiaksi
moukkamaiselta, siellä soitettiin liian paljon tanssimusiikkia, se ei
ollut tarpeeksi tilava eikä tarpeeksi hämärä eikä tarpeeksi varjoisa.
Sellaisen paikan pitäisi olla hyvin iso, ja siellä pitäisi olla hyvin
kaunis puutarha. Se olisi ihastuttavaa. Minne haluaisit mennä?"
Duroy ei pelkältä hämmästykseltään voinut sanoa mitään, mutta
teki kuitenkin vihdoin päätöksensä: "En ole koskaan ollut
Folies-Bergères’issâ. Olisi hauskaa pistäytyä sitä katsomassa."
Hänen toverinsa huudahti: "Folies-Bergères, hyi hemmetti! Siellä me
paistumme kuin pannussa, mutta olkoon menneeksi, saattaa siellä olla
hauskaakin."
Ja he kääntyivät takaisin päästäkseen rue de Faubourg-Montmartrelle.
Huvittelupaikan valaistu fasadi levitti kirkasta valoaan niille
neljälle kadulle, jotka sen edustalla kohtaavat toisensa.
Forestier astui sisään, mutta Duroy pysähdytti hänet:
"Mehän menemme lippumyymälän ohitse."
Forestier vastasi tärkeän näköisenä:
"Minun seurassani ei tarvitse maksaa."
Kun he tulivat kontrollipöydän luo, kaikki kolme kontrollööriä
kohottivat hattuansa sanomalehtimiehelle, joka kysyi:
"Onko teillä hyvää aitiota vapaana?"
"Luonnollisesti, herra Forestier."
Hän otti pääsyliput, jotka hänelle annettiin, työnsi auki paljoitetut,
nahalla päällystetyt ovet, ja he olivat salissa.
Tupakansavu leijaili hienona usvana salin kaukaisemmissa osissa melkein
peittäen näkyvistä näyttämön ja salongin toisen puolen. Ja sikareista
ja savukkeista, joita kaikki nämä ihmiset polttivat, kohosi tuo kevyt
usva pieninä, ohuina, harmaina renkaina, kohosi lakkaamatta ja kokoutui
katon vaiheilla ison kupolin alle, missä se muodosti sakean pilven
valokruunun ja ylimmän parven ympärille, joka oli täynnä katselijoita.
Leveä käytävä johti ympyrän muotoiseen kävelypaikkaan, jossa kokottien
kirjava parvi sekautui herrojen tummiin ryhmiin. Tällä kertaa
käytävällä seisoi joukko naisia odottamassa uusia tulijoita kolmen
tarjoilupöydän luona, joiden takana, maalattuina ja kuihtuneina,
prameili kolme alkoholin ja rakkauden kaupustelijatarta.
Isoista peileistä, jotka olivat heidän takanaan, kuvastuivat heidän
selkänsä ja ohikulkijain kasvot.
Forestier lähestyi nopein askelin kuin mies, joka tietää vaatia
itselleen kunnioitusta, ja ihmiset väistyivät hänen tieltään.
Hän meni erään ovenvartijattaren luo: "Aitio numero 17!" hän sanoi.
"Tätä tietä, herra."
Ja heidät suljettiin pieneen avonaiseen, punaisella verhottuun
laatikkoon, jossa oli neljä punaista tuolia niin lähekkäin, että oli
vaikeaa pujottautua niiden välitse. Ystävykset istuutuivat. Oikealla ja
vasemmalla näkyi pitkä linja, jonka molemmat päät päättyivät näyttämöön
ja jonka muodosti rivi aivan samanlaisia laatikoita; ne olivat täynnä
ihmisiä, jotka kaikki istuivat samalla tapaa ja joista näkyivät vain
pää ja rinta.
Näyttämöllä oli kolme nuorta miestä: yksi iso, yksi keskikokoinen ja
yksi pieni. Heillä oli yllään ruumiinmukaiset trikoot, ja he olivat
trapetsivoimistelijoita.
Iso mies astui ensin esiin lyhyin, nopein askelin ja tervehti yleisöä
kädenliikkeellä, aivan kuin hän olisi heittänyt lentosuukon.
Hänen trikoittensa alta piirtyivät käsivarsien ja jalkojen lihakset,
ja hän kulki rinta pullollaan salatakseen liian ulkonevan vatsansa.
Kasvoiltaan hän muistutti parturia, ja huolellisesti kammattu jakaus
halkaisi hänen tukkansa kahteen samanlaiseen osaan. Sirosti hypähtäen
hän tarttui trapetsiin ja alkoi käsivarsistaan riippuen pyöriä ympäri
kuin hyrrä. Sen jälkeen hän pysähdytti pyörimisensä ja jäi seisomaan
trapetsille pystysuorana ja liikkumattomana, pysyttäytyen tässä
asennossa vain lanteittensa voiman avulla.
Sitten hän hyppäsi maahan, tervehti hymyillen ja kättentaputusten
kaikuessa permannon yleisöä ja astui syrjään näytellen joka askeleella
jalkansa lihaksia.
Toinen, tanakampi ja varreltaan lyhyempi, astui nyt vuorostaan esiin ja
uudisti saman tempun. Sen suoritti vielä kolmaskin yleisön osoittaessa
yhä äänekkäämmin suosiotaan.
Mutta Duroy ei välittänyt esityksistä. Lakkaamatta hän käänteli päätään
tarkastellakseen avaraa kävelypaikkaa, joka oli täynnä herroja ja
ilotyttöjä.
"Katsohan permantoa", Forestier sanoi hänelle. "Pelkkiä tyhmän
näköisiä porvareita vaimoineen ja lapsineen, jotka ovat tulleet tänne
töllistelemään! Aitioissa bulevardityyppejä, muutamia taiteilijoita,
muutamia vähän parempia tyttöjä ja takanamme hullunkurisin sekamelska
minkä Pariisissa saattaa nähdä. Silmäilehän vähän noita ihmisiä!
Kuten näet, siinä ovat edustettuina kaikki ammatit ja kaikki
yhteiskuntaluokat, mutta näkyvimpänä on roskaväki. Tuossa joukossa
on virkamiehiä, pankkiherroja, liikeapulaisia, ministeriöiden
virkailijoita, sanomalehtimiehiä, tyttökauppiaita, siviilipukuisia
upseereita, frakkipukuisia huijareita, jotka ovat olleet syömässä
päivällistä jossakin kabareessa ja jotka poikkeavat place de
l’Opéralle, ennen kuin kääntyvät boulevard des Italiens’ille; ja
lisäksi joukko epäilyttäviä olioita, joita ei tarkemmin voi määritellä.
Mitä naisiin tulee, niin kaikki ne ovat samaa maata: nainen, joka
illastaa Américainissa, kahdenkymmenen tai neljänkymmenen frangin
tyttö, joka pyydystää vieraita ja ilmoittaa tuttavilleen, milloin
hän on vapaa. Kuudessa vuodessa ne oppii tuntemaan kaikki tyynni.
Heidät tapaa kautta vuoden joka ilta samoissa paikoissa, paitsi kun he
hoitelevat terveyttään Saint-Lazaressa tai Lourcinessa."
Duroy ei enää kuunnellut. Eräs nainen katseli häntä nojaten
kyynärpäillään heidän aitionsa reunakaidetta vasten. Se oli kookas,
tummaverinen tyttö, jonka iho oli maalattu valkeaksi. Hänen kalpeiden,
mustien silmiensä ympärystät oli värjätty tushilla, ja niitä kehysti
pari suunnattomia, keinotekoisia kulmakarvoja. Hänen liian uhkean
rintansa yli pingottui musta silkkileninki, ja maalatut huulet,
punaiset kuin verinen haava, antoivat hänen ulkomuodolleen jonkinlaisen
eläimellisyyden, ylenpalttisuuden ja turmion leiman, joka kuitenkin oli
omansa herättämään halua.
Nainen kutsui luokseen erään ohikulkevan ystävättärensä, punatukkaisen
vaaleaverikön, joka oli yhtä lihava kuin hän itsekin, ja sanoi hänelle
äänellä, joka oli riittävän kova kuuluakseen: "Katsohan tuota sievää
poikaa. Jos hän haluaa tarjota minusta kymmenen louisdoria, niin enpä
tosiaankaan kieltäydy."
Forestier kääntyi ja taputti ystäväänsä polvelle: "Se oli tarkoitettu
sinulle. Onnittelen, rakas ystävä. Sinulla on nähtävästi menestystä."
Entinen aliupseeri oli punastunut, ja hän hypisteli koneellisesti
liivintaskussaan olevaa kahta kultarahaa.
Esirippu oli laskenut, orkesteri soitti valssia.