"En."
"Georges Duroy, kuudennesta husaarirykmentistä."
Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Sinäkö, vanha ystävä! Mitä
kuuluu?"
"Hyvää vain, entä itsellesi?"
"No, eipä erikoista. Voitko kuvitella, että rintani nykyään on heikko
kuin lumppupaperi! Minulla on alituiseen yskää katarrin jälkeen, jonka
sain Bougivalissa samana vuonna, jolloin palasin Pariisiin. Siitä on
nyt neljä vuotta."
"Olet kuitenkin vankan näköinen."
Forestier pani kätensä vanhan toverinsa kainaloon, kertoi hänelle
koko sairautensa, selosti hänelle käyntinsä lääkärien luona, heidän
mielipiteensä ja neuvonsa ja ne vaikeudet, jotka hänen olosuhteissaan
estivät häntä noudattamasta noita neuvoja. Häntä oli neuvottu
viettämään talvensa Välimeren rannikolla. Mutta kuinka se kävisi
laatuun? Hän oli sanomalehtimies, naimisissa ja hyvässä asemassa.
"Hoidan politiikkaa _La Vie Françaisessa_, kirjoitan
senaattiselostuksia _Le Salut_-lehteen ja silloin tällöin kirjallisia
katsauksia _La Planeteen_. Kuten näet, minua on onnestanut."
Duroy katseli häntä hämmästyneenä. Hän oli suuresti muuttunut,
kypsynyt. Hänen käyntinsä, ryhtinsä ja pukunsa osoittivat itsetietoista
miestä, ja hänen vatsansa näytti olevan tottunut hyviin päivällisiin.
Ennen hän oli laiha, hintelä ja solakka, alituinen riitapukari ja
tappelija, joka aina oli touhussa. Kolmessa vuodessa Pariisi oli
muuttanut hänet aivan toisenlaiseksi, lihavahkoksi ja vakavaksi, sekä
sirotellut muutamia harmaita hiuksia hänen ohimoilleen, vaikka hän
iältään oli tuskin seitsemääkolmatta vanhempi.
"Minne olet matkalla?" Forestier kysyi.
"En minnekään", Duroy vastasi, "olen vain kävelemässä ennen
kotiinmenoani!"
"Vai niin, lähde mukaan _La Vie Françaisen_ toimitukseen. Minun on
siellä luettava, muutamia korjausvedoksia. Sitten voimme yhdessä mennä
juomaan lasin olutta."
"Mielelläni".
Ja he lähtivät kävelemään nojaten toistensa käsivarteen ja osoittaen
tosiaan kohtaan sitä vaivatonta tuttavallisuutta, joka vallitsee koulu-
ja rykmenttitoverien välillä.
"Mitä sinä puuhailet Pariisissa?" Forestier tiedusteli.
Duroy kohautti olkapäitään: "Näen yksinkertaisesti nälkää. Kun
aikani päättyi sotaväessä, halusin lähteä tänne... ansaitsemaan
rahaa tai pikemminkin saadakseni olla Pariisissa. Ja nyt olen kuusi
kuukautta ollut virkamiehenä Pohjoisen rautatien konttorissa ja saanut
tuhatviisisataa frangia vuodessa, siinä kaikki."
"Eipä ole lihavaa", Forestier mutisi.
"Eipä tosiaankaan. Mutta mitä minun sitten olisi tehtävä? Olen
yksinäni. En tunne ketään, eikä minulla ole mitään suosituksia. Hyvää
tahtoa ei puutu, mutta keinot ovat vähissä."
Forestier tarkasteli ystäväänsä kiireestä kantapäähän kuin liikemies,
joka arvostelee tavaraansa, ja selitti sitten varmasti: "Katsohan,
poikaseni, täällä kaikki riippuu röyhkeydestä. Mielevä mies pääsee
helpommin ministeriksi kuin toimitusjohtajaksi. On vain oltava tärkeä
eikä vaiettava. Mutta, tuhat tulimmaista, mistä johtuu, ettet ole
keksinyt itsellesi parempaa hommaa?"
Duroy selitti: "Etsin kaikkialta, mutta en keksinyt mitään. Mutta tällä
hetkellä minulla kuitenkin on jotakin kiikarissa. Minulle on tarjottu
ratsumestarin paikkaa Pellerinin maneesissa. Siellä saisin, meidän
kesken sanoen, kolme tuhatta frangia."
Forestier pysähtyi äkkiä: "Älä millään ehdolla ota sitä paikkaa; sehän
olisi tyhmää, kun kerran voit ansaita vaikka kymmenentuhatta frangia.
Katkaiset tulevaisuutesi yhdellä iskulla. Konttorissasi olet ainakin
piilossa, kukaan ei tunne sinua, ja sinä voit, jos sinulla on kylliksi
voimia, lähteä matkoihisi ja päästä vihreälle oksalle jollakin toisella
alalla. Mutta jos rupeat ratsumestariksi, on kaikki lopussa. Se olisi
samaa kuin olla hovimestarina jossakin ravintolassa, jossa koko Pariisi
käy syömässä päivällistä. Sen jälkeen kun olet antanut ratsastustunteja
herrasmiehille ja heidän pojilleen, he eivät koskaan totu pitämään
sinua vertaisenaan."
Hän vaikeni, mietti muutaman sekunnin ja kysyi sitten:
"Oletko ylioppilas?"
"En. Sain reput kaksi kertaa."
"Ei tee mitään. Olethan joka tapauksessa käynyt koulusi loppuun asti.
Jos puhutaan Cicerosta tai Tiberiuksesta, niin kai suunnilleen tiedät,
mistä on kysymys?"
"Kyllä, suunnilleen."
"Hyvä. Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä,
lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa
lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaikeaa esiintyä kykynä. Kaikki
riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä.
On luovittava, luiskahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet
ylösalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla.
Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."
Hän puhui rauhallisen toimenmiehen tavoin, joka tuntee maailman, ja
katseli hymyillen kadun ihmisvilinää. Mutta äkkiä hän alkoi yskiä.
Hän pysähtyi antaakseen yskänkohtauksen mennä ohitse ja jatkoi sitten
alakuloisella äänellä: "Kirottua, ettei ihminen voi päästä tästä
katarrista! Ja nyt on lisäksi vielä kesä! Totta tosiaankin, ensi
talveksi matkustan Mentoniin hoitamaan itseäni. Maksoi mitä maksoi,
terveys ennen kaikkea."
He olivat saapuneet boulevard Poissonnièrelle ja pysähtyivät erään ison
lasioven eteen, jonka taakse oli liimattu levällään oleva kaksisivuinen
sanomalehti. Kolme henkilöä seisoi sitä lukemassa.
Oven yläpuolella säteili, ikäänkuin ihmisiä luokseen kutsuen, kookkain
kirjaimin kaasuliekkien muodostama nimi: _La Vie Française_. Ja
ohikulkevat ihmiset, joita äkkiä valaisi näiden kolmen sanan loiste,
näyttäytyivät muutaman sekunnin tässä kylmässä hohteessa, kirkkaasti ja
selvästi kuin päivänvalossa, ja katosivat sitten jälleen pimeään.
Forestier työnsi oven auki ja kehotti Duroyta käymään sisään. Duroy
astui edellä, nousi mukavia, hienoja portaita, jotka näkyivät koko
kadulle, ja tuli erääseen halliin, jossa kaksi juoksupoikaa tervehti
hänen toveriaan, sekä pysähtyi jonkinlaiseen odotushuoneeseen, joka
oli tomuinen ja rähjäytynyt ja kalustettu väärennetyllä sametilla
päällystetyin arvottomin huonekaluin. Niiden vihreä, haalistunut
päällys, joka oli tuhruinen ja kulunut, vaikutti aivan rotansyömällä.
"Paina puuta", sanoi Forestier, "minä tulen viiden minuutin kuluttua."
Ja hän katosi eräästä niistä ovista, jotka johtivat tähän huoneeseen.
Harvinainen, kummallinen, sanoin kuvaamaton lemu, toimitushuoneiston
lemu, täytti tämän huoneen. Duroy istui liikkumattomana, hieman
hämillään ja ennen kaikkea hämmästyneenä. Silloin tällöin kiiruhti
ihmisiä hänen ohitseen. He tulivat jostakin ovesta ja katosivat
toisesta, ennen kuin hän ennätti heitä tarkastaa.
Milloin siitä kiiruhti nuoria, hyvin nuoria miehiä, jotka tärkeän
näköisinä kantoivat kädessään rapisevia paperiliuskoja, milloin
taas latojia, joiden painomusteen likaamien pellavapuseroiden alta
saattoi nähdä moitteettoman valkoisen kauluksen ja hienosta kankaasta
valmistetut herrasmieshousut. He kantoivat varovasti painettuja
papereita, tuoreita ja vielä kosteita korjausvedoksia. Tulijoiden
joukossa oli myös eräs pieni herra, joka oli silmiinpistävän hienosti
pukeutunut liian ruumiinmukaiseen pitkääntakkiin, housuihin, jotka
kiertyivät liian ahtaasti säärien ympärille ja kenkiin, jotka olivat
liian teräväkärkiset. Hän oli arvattavasti joku hienostoreportteri,
joka tuli tuomaan illan uutisia suuresta maailmasta.
Tuli toisenlaisiakin, vakavia ja tärkeän näköisiä miehiä, päässä
korkeat, suorareunaiset hatut, joiden tarkoituksena kaiketi oli erottaa
heidät muusta ihmiskunnasta.
Forestier ilmestyi jälleen, mukanaan kookas, laiha herrasmies. Tämä oli
iältään kolmi- tai nelikymmenvuotias, hänen yllään oli hännystakki ja
kaulassaan valkoinen liina. Hän oli tummaverinen, ja hänen viiksensä
oli kierrelty teräviksi naskaleiksi. Muuten hänen ulkomuotonsa todisti
ylimielisiä ja itsetyytyväistä olentoa.