1
Saatuaan kassanhoitajattarelta takaisin viiden frangin rahastaan
Georges Duroy poistui ravintolasta.
Hän oli ryhdiltään komea jo luonnostaan, mutta myös siksi, että hän
oli entinen aliupseeri. Hän ojentautui suoraksi, sipaisi viiksiään
tottuneella sotilaallisella liikkeellä ja loi myöhästyneisiin
päivällisvieraisiin pikaisen ja tutkivan katseen, oikean
valloittajakatseen, joka haukan tavoin iski saaliiseensa.
Naiset olivat kääntyneet katsomaan hänen jälkeensä. Heitä oli
kolme työläisnaista, eräs keski-ikäinen, huonosti kammattu
musiikinopettajatar, päässään huolimattomasti asetettu, ainaisen
tomun peittämä hattu ja yllään huonokuosinen leninki, sekä kaksi
porvarisrouvaa miehineen. Kaikki he olivat tämän halpahintaisen
ruokapaikan jokapäiväisiä vieraita.
Tultuaan katukäytävälle hän seisahtui hetkeksi miettimään, mihin nyt
ryhtyisi. Oli kesäkuun 28. päivä, ja hänellä oli vain kolme frangia
neljäkymmentä centimea taskussaan. Tällä summalla hänen oli määrä tulla
toimeen kuukauden loppuun, ja tämä rahamäärä vastasi kahta päivällistä
ilman aamiaista tai kahta aamiaista ilman päivällistä, kuinka vain
halusi. Hän laski, että koska päivällinen maksoi kolmekymmentä souta,
mutta aamiainen vain kaksikymmentäkaksi, niin hänelle jäisi, jos hän
tyytyisi aamiaiseen, yksi frangi ja kaksikymmentä centimea, jotka
merkitsivät yhtä kevyttä illallista — leipää ja makkaraa — sekä
kaupanpäällisiksi kahta lasia olutta jossakin bulevardikahvilassa. Nämä
kahvilakäynnit olivat hänen suurimpia tuhlausaiheitaan ja iltahuvejaan.
Hän lähti kävelemään rue Notre-Dame-de-Lorettea alaspäin.
Hän kulki samoin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä käytti
husaarinpukua, rinta koholla ja sääret hiukan hajalla, ikäänkuin hän
juuri olisi laskeutunut hevosen selästä. Hän tunkeutui häikäilemättä
katukäytävän täyttävien ihmisten välitse tyrkkien heitä hartioillaan,
sillä hän ei halunnut joutua pois suunnastaan. Hiukan kulunutta
silinterihattuaan hän piti vähän toisella korvalla ja iski kantapäitään
jäykästi katuun. Näytti siltä, kuin hän olisi alituisesti halveksinut
jotakin, ohikulkijoita, taloja, koko kaupunkia, kuten ainakin reipas
sotilas, joka on sattunut romahtamaan siviilisäätyyn.
Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen,
valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman
räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän
oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan
vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon
kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli
hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli
kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen
romaanin epämoraalista päähenkilöä.
Oli niitä iltoja, jolloin ilma loppuu Pariisista. Suurkaupunki on kuuma
kuin sauna ja näytti aivan hikoilevan tänä tukahduttavana iltana.
Viemärikaivot huokuivat graniittikidoistaan myrkyllisiä henkäyksiä, ja
kellarikerrosten matalista keittiönikkunoista työntyi kadulle pesuveden
ja vanhojen kastikkeiden inhottava löyhkä.
Porttikäytävissä istuivat portinvartijat paitahihasillaan ja hajareisin
olkituoleillaan ja polttivat piippua. Ihmiset kulkivat laahustavin
askelin ja paljain päin, hattu kädessä.
Saavuttuaan bulevardille Georges Duroy pysähtyi vielä kerran, kahden
vaiheilla siitä, mitä tekisi. Häntä halutti lähteä kävelemään pitkin
Champs-Elysées’tä Boulognen puistoon päin saadakseen hengittää vähän
raitista ilmaa puiden alla. Mutta hänellä oli myös toinen pyyde, halu
joutua johonkin lemmenseikkailuun.
Kuinkahan se ilmautuisi? Sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli odottanut
sitä jo kolme kuukautta, joka päivä ja joka ilta. Silloin tällöin
hänen tosin oli onnistunut näpistää itselleen hiukan rakkautta sorean
ulkomuotonsa avulla, mitä hän toivoi aina enemmän ja parempaa.
Hänen taskunsa olivat tyhjät, ja hänen suonensa sykkivät. Häntä
kiihotti kosketus kadun ilotyttöihin, jotka kuiskailivat hänelle
kadunkulmissa: "Lähtekää mukaan, kaunis poika!", mutta hän ei
uskaltanut mennä, sillä hänellä ei ollut rahaa. Ja sitä paitsi hän
odotti jotakin muuta, toisenlaisia, vähemmän karkeita suudelmia.
Kuitenkin hän rakasti paikkoja, joissa yleiset naiset täyttävät
tanssihuoneistot, kahvilat ja kadut, hänestä oli hauskaa tungeskella
heidän joukossaan, jutella heidän kanssaan, sinutella heitä, hengittää
heidän väkeviä hajuvesiään, tuntea olevansa heitä lähellä. Olivathan
he joka tapauksessa naisia, rakkautta tarjoavia naisia. Eikä hän
suhtautunut heihin sitä synnynnäistä halveksuntaa tuntien, jolla
hyvästä perheestä olevat miehet heitä katselevat.
Hän kääntyi Madeleinen kirkkoa kohti ja lähti kulkemaan ihmisvirran
mukana, joka vetelänä laahusti eteenpäin kuumuudessa. Suurien
kahviloiden edustalla katukäytävät olivat täynnä janoista väkeä, jota
suurista ikkunoista tulviva räikeä, häikäisevä valo valaisi. Pienillä
pyöreillä tai neliskulmaisilla pöydillä oli laseja, täynnä punaisia,
keltaisia, vihreitä, ruskeita, kaikenvärisiä juomia ja vesikarahveissa
välkkyivät suuret, läpinäkyvät jääputket, jotka jäähdyttivät karahvin
kirkasta nestettä.
Duroy oli hiljentänyt kulkuaan, ja juomisen halu poltti hänen kurkkuaan.
Polttava jano, oikea huvi-illan jano kiusasi häntä, ja hän ajatteli
sitä suloista tunnetta, jonka juokseva, kylmä juoma aiheuttaisi
mennessään kurkusta alas. Mutta jos hän joisi vain kaksikin lasia
oluita tänä iltana, hän jäisi huomenna vaille laihaa illallistaan, ja
hän tunsi liiankin hyvin loppukuun nälkäiset hetket.
Hän ajatteli: "Pitänee odottaa, kunnes kello on kymmenen, mutta
silloin menen juomaan lasin olutta Café Américainiin. Jumaliste,
kuinka janottaa!" Ja hän katseli kaikkia noita ihmisiä, jotka istuivat
pöytiensä ääressä juomassa, kaikkia noita, jotka mielensä mukaan
saattoivat sammuttaa janoaan. Pöyhkeän ja huolettoman näköisenä hän
kulki kahviloiden ohitse, päätellen henkilöiden puvuista ja ilmeistä,
paljonko rahaa kullakin oli taskussaan. Ja hänen mielensä tuli
katkeraksi noita rauhallisina ja tyytyväisinä istuvia ihmisiä kohtaan.
Saisipa vain tutkia heidän taskunsa, niin kyllä löytäisi sekä kultaa
että kirkasta hopeaa ja kuparia! Vähintään luulisi jokaisella olevan
mukanaan kaksi louisdoria, ja jokaisessa kahvilassa oli hyvinkin sata
vierasta; yhteensä siis sata kertaa kaksi louisdoria eli neljätuhatta
frangia! Hän murahti itsekseen.: "Senkin siat!" ja jatkoi joustavin
askelin kulkuaan. Mutta jos hän olisi voinut asettaa jonkun heistä
seinää vasten jossakin pimeässä kadunkulmassa, niin totisesti hän olisi
vääntänyt mieheltä niskat nurin, kuten hänellä aikaisemmin, suurten
manööverien aikana, oli ollut tapana tehdä maalaisten kanoille.
Ja hänen mieleensä muistuivat hänen Afrikassa viettämänsä kaksi vuotta
ja kuinka hän siellä Etelän pienissä varuskuntapaikoissa oli verottanut
arabialaisia. Julma ja iloinen hymy välkähti hänen huulillaan, kun hän
muisti erään kujeen, joka oli maksanut kolmen alkuasukkaan hengen,
mutta tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen kaksikymmentä kanaa,
kaksi lammasta ja muutamia kultarahoja sekä naurun aihetta kuudeksi
kuukaudeksi.
Syyllisiä ei koskaan saatu kiinni, tuskinpa heitä sitä paitsi
viitsittiin etsiäkään, sillä yleensä pidetään arabialaista Etelässä
sotilaan luonnollisena saaliina.
Mutta Pariisissa oli toisin. Täällä ei voinut ryhtyä kunnolliseen
rosvoretkeen, sapeli sivulla ja revolveri kädessä, kuten esteettömästi
saattoi tapahtua kaukana siviilioikeuslaitoksista, Etelän vapaudessa.
Sisimmässään hän tunsi kaikkien aliupseerivaistojensa värähtelevän.
Kuinka hän kaipasikaan kahta erämaavuottaan! Mikä vahinko, ettei hän
ollut jäänyt sinne! Mutta hän oli toivonut niin paljon tulostaan
Pariisiin. Ja kuinka oli käynyt? Siitä ei todellakaan kannattanut puhua!
Hän pyöräytti kieltään ja läpäytti sitä kitalakea vasten, ikäänkuin
todetakseen, kuinka kuiva hänen suunsa oli.
Ihmisjoukko liukui hänen ohitseen väsyneesti ja hitaasti, ja hän
ajatteli yhä: "Senkin siat! Jokaisella noista pässinpäistä on rahaa
liivintaskussaan!" Hän tyrkki ihmisiä olkapäillään vihellellen iloisia
laulunpätkiä. Hänen kolhaisemansa herrat kääntyivät murahtaen katsomaan
hänen jälkeensä, ja naiset huudahtivat hänelle ohi kulkiessaan:
"Moukka!"
Hän kulki Vaudevillen ohitse ja pysähtyi Cafe Américainin edustalle
miettien, menisikö sittenkin juomaan oluensa, sillä jano suorastaan
kidutti häntä. Ennen kuin hän ratkaisi asian, hän katsahti bulevardin
valaistuun kellotauluun. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Hän
tunsi itsensä hyvin: niin pian kuin täysinäinen olutlasi olisi hänen
edessään, hän joisi sisällyksen yhdellä siemauksella. Ja mitä hän
sitten tekisi kello yhteentoista asti?
Hän meni kahvilan ohitse. "Kävelen takaisin Madeleinen luo", hän
ajatteli, "ja palaan sitten hitaasti tänne."
Kun hän saapui place de l’Opéran kulmaan, hänen ohitseen meni pitkä
nuori mies, jonka kasvot hän hämärästi muisti joskus nähneensä.
Hän lähti seuraamaan miestä pinnistäen muistiaan ja mumisten
puoliääneen: "Missä hitossa olen nähnyt tuon ihmisen?"
Hän kaiveli turhaan muistinsa kätköjä. Sitten yht'äkkiä, ihmeellisen
muisti-ilmiön kautta, ilmestyi hänen silmäinsä eteen kuva juuri
tuosta samasta miehestä, mutta kuvassa mies oli sorjempi ja nuorempi
sekä yllään husaarinpuku. Hän huudahti ääneen: "Hei Forestier!" ja
kiiruhtaen askeltaan, kunnes saavutti kävelijän, löi tätä olalle.
Toinen kääntyi, katsahti Duroy'hon ja sanoi: "Mitä haluatte, herra?"