JOIKAAMINEN_Lapin muisteluksia

Se on oikeata Lapin laulua, ikivanhaa kotapoikain poimetusta, joka

kautta aikojen on tunturimailla kulkenut polvesta polveen. Se on

alkuperäistä luonnonkansan laulua, mikä semmoisenaan voi elää ja

viihtyä vain lapinkansan keskuudessa ja parhaiten soida autioilla

jylhillä tuntureilla sekä aavoilla Lapinjängillä.

Mutta joikaaminen on muka itse paholaisen, kaiken synnin ja riettauden

isän, opettama taito. Niin sanoo Lapin kristitty kansa. Sillä kun

Jumala ajan alussa vatkasi perkeleen taivaasta alas, niin se heti

piruuksissaan ja vihapäissään rupesi joikaamaan ja rallitti joka

äänellä. Ja siitä sitten ovat lappalaisetkin saaneet hirveän ja

syntisen tapansa joiata ja rallittaa samalla lailla kuin paholainenkin.

Senpä tähden ei kristitty lappalainen koskaan joikaa, eikä anna

kodassaankaan kenenkään joiata. Kauhuissaan hän kuulee suruttomien

pirunpalvelusta ja pakenee kiireesti pois koko paikalta sanoen, että

pitäisi Jumalalta rukoilla järkeä, jottei ihminen menisi niin pitkälle

syntisyydessään, että rallittaa niinkuin "pärgalak", ulvoo niinkuin

työnsä tehnyt hukka tunturilla ja volisee niinkuin yksinään rannalle

heitetty koira.

Mutta ei ole totta, että joikaaminen olisi mitään hukan ulvomista

taikka koiran volisemista, ja vielä vähemmin se on pirun opettama

taito. Sen kyllä tietävät Lapin vanhat joikaajamestarit, jotka

vasiten ovat sen johdosta tutkineet Sanaakin. Ja itse Laiti-pappikin,

totinen kristitty, sekä kuulu saarnamies, Ies-Pieti, ovat sanoneet,

ettei joikaaminen ole syntiä, kun ei vain pahaa joikasta, niinkuin

ei myöskään ole synnillistä ottaa pari ryyppyä silloin kun on kylmä.

Saattoi tihulainen kyllä vihoissaan rallittaa vaikka minkälaisella

äänellä, mutta se äijä ei osannut rallittaa nuotin mukaan enempää

kuin koira taikka hukka, kun se ei ollut käynyt minkäänlaista oppia.

Ja oppia tarvitaan joikaamiseenkin. Tuulikin kyllä viheltää koivussa,

kun on kova sää, niin että moni pelästyksissään kuuntelee, mikä se

viheltää, mutta siinäkään ei ole mitään nuottia eikä järjestystä,

senkun taitamatonta vihellystä vain. Samoin opinkäymättömältä

viholliselta jäi nuotti tekemättä. Mutta lappalainen joikaa nuotin

mukaan. Sillä joka joiussa on oma nuottinsa, johon on pantu pikku

"pykheitä", joissa pitää vuoroin laskea, vuoroin taas nostaa, aivan

niinkuin virren veisuussakin ääntä jutkutetaan. Ja toista kohtaa pitää

venyttää hyvin pitkään, mutta toinen paikka sutkauttaa vain lyhyesti.

Niinkuin esim. Piri-Hannaa joiattaessa:

-- Voi jaaa, Piri-Haaanna,

kuinka se ooli kauunis,

voi jaaa, voi jaaa,

kuinka se ooli liiikkuva,

voi jaaa, voi jaaa,

niinkuin eelävähoopia.

Mutta tästä kaikesta ei tihulainen rallittaessaan tiennyt mitään,

enempää kuin siitäkään, että joiussa pitää myös olla "sisälläpito".

Sillä ei lappalainenkaan turhia ulvo eikä volise, vaan hän laulaa aina

asiaa. Itse joikaaminen ei ole niinkään tähdellistä kuin se asia,

mistä joikaaminen johtuu. Asia on jo sekin, kun pikkuruisesta Kaapin

Jouni-äijästä, joka kesäisin asustaa Hammastunturilla, joiataan:

-- Voi pientä miehenpätkää,

nun nun nun nuu.

Voi, pientä miehenpätkää,

nun nun nun nuu.

Ja kun siihen vielä pannaan sopiva nuotti, niin tulee joikuun kyllä

siksi sisällystä, minkä pikku Jouni-äijä ansaitseekin. Kuulijakin siitä

helposti ymmärtää, että juuri Hammastunturin Jounia siinä joiataan.

Nuotti ja sisällys ovatkin joiun tähdellisimmät asiat, ja ne johtuvat

juuri siitä, kenestä taikka mistä joiataan. Niinpä semmoinen mies,

joka on hyvin toimekas ja joutuisa "liikannoltaan", vaatii pontevan ja

miehekkään nuotin, joka lisäksi kulkee hopusti, mutta hitaammalle tulee

hitaampi ja pehmeämpi nuotti. Niinkuin Ketomellan äijällekin, joka aina

liikkui hitaasti, ajatteli pitkään ja teeskeli töitään hiljakseen,

niin että koko elämäkerta oli vain tuollaista "hunteeraamista"; häntä

kuvaava joikausnuottikin oli samanlainen, hidas, pehmeä ja pitkään

kulkeva, Komealta kuului sentään sekin, kun äijästä joiattiin:

-- Satakunta oli poroa,

ja kaksi oli taloa

ja lehmiä vielä.

Ja äijä siivo oli,

ja sauva oli hän,

sauvostelemaan porojen perässä.

Mutta Jaakon Pieti, repäisevätoiminen Kaaressuvannon lappalainen, joka

päivässä pisti ja nylki viisikymmentä poroakin, sai hopusti kulkevan,

komean ja kovan nuotin joikuunsa:

-- Jaakon Pieti, nun nun, noo noo,

suuri, nopea käsi,

joka viisikymmentä poroa

päivässä nylki hajalle,

nun nun nun, noo noo noo.

Ja sen hän tarvitsikin. Sillä miehelle, joka on toimelias ja hoppu,

häätyy olla hoppu ja kova nuotti, ja vielä "kovan puustaimen

päältä", niinkuin virsikirjassakin toinen nuotti on kovempi ja

"kovilla puustaimilla" tehty. Pietin joiussakin on "pee" kova puustain,

ja pehmeä "nun-nun'kin" loppuu "oo"-hon, joka myös on "kovanlainen".

Tuntureita laukkova, tulena raivoava hukkakin vaatii oikein komean

ja raamikkaan nuotin niinkuin vaunut, ja siinä on "kovat puustaimet

ja hoppu liikanto". Mutta taas kun pojat rakkaudessa joikastavat

tyttäristä, nuotti käy hyvin heleästi ja lempeästi. Samoin myös

poronvasoista joiataan pehmeästi ja lempeästi:

-- Vasat roukuvat

kun vaatimet lähtevät,

etteivät toiset kuule toisiansa.

Ja ne pelkäävät,

etteivät löydä emoansa.

Jos taas jostakusta joiataan vihassa, silloin syntyy oikein kova ja

kiukkuinen nuotti, joka menee hyvin terävästi, jopa oikein "haukkumisen

mallissa".

Jokaisella henkilöllä, josta joiataan, on oma nuottinsa, joka on aina

sama, joiattaisiin hänestä mitä tahansa. Mutta suurilla pororikkailla

ja liikkuvilla miehillä saattaa olla kaksikin nuottia, voipa hyvin

arvokas henkilö, oikein suuri ja ovela porotokkien surmaaja, saada

viisikin nuottia.

Nuottia pantaessa tulee sitten sisältökin esiin. Siinä juuri

selostetaan joiattavan elämäkerta, sanotaan kuinka hän elää, tai mitä

hän tekee, tai minkänäköinen hän on, tai kuvataan hänen luonnettaan.

Joikaaja siinä kuvittelee omassa mielessään, että sellainen on se

ihminen niinkuin hän joikaa, joko hän sitten muistelee joiattavaansa

rakkaudessa taikka vihassa, taikkapa leikkiä ja pilkkaakin tehden.

Pojat varsinkin muistelevat kauniita, nopsaliikkeisiä, näppäräkätisiä

tyttäriä rakkaudessa ja siitä joikaavatkin. Niinpä he sanovat

koutokeinolaisesta Simma-Ellistä:

-- Se Simma-Elli,

se oli vielä kaunis,

se pitäjän kaikkein kaunein.

Pientä punaposkista Oskalan Annia muistellaan:

-- Se Oskolan Anni,

se pehmeä ja hieno,

se vielä hyvä,

ja se vielä kaunis.

Se istuskeli,

lapsiriepu vielä istuskeli.

Ja näppäräsorminen Joenmukan Elli saa joikauksen:

-- Joenmukan Elli,

sehän se on seppä:

hän kutoo paulat

ja kuroo kengät,

ja kaunis hän on.

Samoin tytötkin muistelevat ja tekevät nuotteja niistä pojista,

jotka ovat heistä mieluisia, tekevätpä oikein mieluisista nuotteja

kaksittainkin. Varsinkin liikkuvat pojat ja taitavat suopungin

heittäjät ovat tyttärien mielisuosiossa, ja sukkelat ja rohkeat

poronvarkaat miltei kaikkein enimmin. Tosisiivosta miehestä, joka ei

uskalla edes yhtä kalppinokkaa heittää, eivät tyttäret paljoa perusta;

hän ei ole edes joikauksen arvoinen. Mutta rohkea suopungin heiluttaja

saa heiltä heleän ja komean joikastuksen:

-- Se oli semmoinen poika,

että pysyi suopunki kädessä

ja tarttui kiinni, mihin heitti.

Ja se oli Orjes-poika.

Kun se heitti,

niin kyllä tarttui kiinni.

Ja Pietin Anttia tyttäret ylistävät:

-- Se Pietin Antti

Haldiissa asuu porojen kanssa,

ja se on joutuisa ja reipas,

ja sitten se tappaa poroja.

Samoin myöskin Kaijan-Annin Aslakkaa:

-- Kaijan-Annin Aslakka,

se on näökäs ja kaunis,

se on oikea varas.

Voi, se Kaijan Aslakka!

Haukkumisensakin toimittaa lappalainen joikaamalla, panee nuotin

ja sovittaa joikuun haukuttavan elämäkerran taikka muita hänen

ominaisuuksiansa. Sitten hän joikaa ja haukkuu, haukkuu ja joikaa,

sanoo väliin haukkumasanoja ja taas vähin "loikkaisee nunnuttamalla".

Niinpä toinen haukuskelee vanhaa vaipunutta porovarasta:

-- Salkko on suuri porovaras ollut,

nun nun nun nun nun nuu.

Nyt on kyky loppunut,

nan nan nan nan nan naa,

ja porot pääsevät,

nun nun nun nun nun nuu,

rauhaan Salkolta,

nan nan nan nan nan naa.

Ja lantalaispoikaa, joka vastoin vanhempain tahtoa kosiskelee

lapintyttöä, haukkuu tyttären isä:

-- Kuoppalan Aukku,

nan nana nanna,

se Aatamin suhka,

lollo lo lollo,

se helvetin mukka,

nan nana nanna,

se hevosen nokka,

lollo lo lollo,

se unipeski,

nun nunu nunnu.

Muotkatunturin vanhasta Jounin Niila-äijästä, joka aina aamuisin

köpsöttelee kotansa ovelle ilman laatua tarkastelemaan, joikaa

lappalainen pientä pilaa laskien:

-- Jounin Niila vanhus,

Muotkatunturin hukka,

etelää nuuskii

ja kintuilleen laskee.

Taitavat joikaajat päästelevät pitkiäkin muisteluksia, joissa on

sattuva nuotti sekä asiaa sisällyksessä. Niin saamme Kelo-Juunaasta

kuulla pitkän reippaan juotkun:

-- Voi sen Kelo-Juunasta,

se se jo tienaili, luu luu,

toistakymmentä vuotta

Ouliina-vainaan Annia.

Na, kyllä se jo on rikastunut,

lollo loo loo, talla laa laa,

kyllä se jo itsekin on

vähän rikastunut,

ku lullu luu luu,

kun se on tullut Salkon Jussan tykö,

ku lullu luu luu.

Ei sillä ollut vaatetta päällä,

lollo loo loo, talla laa laa.

Nyt sillä pojalla on

seitsemänkymmentä poroa,

niin niin niin niin niin.

Kukapa sen olisi uskonut,

että Kulku-Miinan pojasta

semmoinen tuli,

ku luu luu lu lu,

laa laa laa la la.

Ei sitä ole koiraa

karvaan katsomista,

ko loll lo loo lo,

lalla la la, loo loko loo.

Ottavat mestarit elämäkerran myös eläimistä, porosta ja poronvasasta,

hukasta, ahmasta, sääskestä, ja panevat niille sopivat nuotit.

Palkistuntureista, suurista jängistä ja ruijantulistakin tekevät

taitavat joikusepät nuotin ja rupeavat joikaamaan. Ruijanmeren

tuntureista päästelevät Koutokeinon lappalaiset komeita joikuja.

Enontekiön poromiehet lasketellessaan laajan, monilakisen ja

monikuruisen Ounastunturien ryhmän lukemattomia myötäleitä ja

vastaleita huikkailevat näkemyksiään ja kokemuksiaan:

-- Voi Onnistunturia onnetonta![10]