Porolappalaisen kotina on koko erämaa, ja siihen hän on vahvasti
kiintynyt. Täällä elää hänen suuri elonsa, hänen liikkuva valtava
viljavainionsa, joka hänet säätää ikuiseksi erämaan kiertäjäksi. Se
tarvitsee aina uutta voimaa maasta, ja hänen täytyy pitää alituisesti
sitä silmällä, olla viljansa vierellä kesät, talvet, niinkuin
lannanmieskin asuu aina peltojensa äärellä. Silloin tulee elo parhaiten
hoidetuksi ja menestyy hyvin sekä säästyy susilta, ahmoilta ja muilta
tunturien rosvoilta.
Sillä tunturi-maissa on paljon pahempiakin rosvoja kuin nelijalkaiset
ryövärit, vaikka nekin liikkuvat ja polttavat kuin tuli. Monesti katoaa
laumasta poro, saattaa kadota useampikin sarvipää, jopa joskus hävitä
kymmeniä, satojakin, niin ettei aina edes löydy raatojakaan, kuten
suden jäljiltä.
Silloin on ihmisrosvo liikkunut erämaissa.
Milloin vain tokkaa ei kylliksi tarkoin vartioida, saattaa siitä päästä
joku parttio karkuteille ja joutua toisen seudun alueelle taikka
muuten eksyä kauas erämaihin, ja siiloin voi koko joukko helposti olla
mennyttä. On joskus käynyt niinkin, että useampisatainen tokka on
toisessa tunturimaassa kokonaan tuhottu. Niin menetti kerran Inarin
Salkko-Niila seitsemänsataa poroa, jotka kulkeutuivat Enontekiön
erämaihin ja hävisivät sinne joka sorkka. Kerran taas autioissa
tuntureissa tuhottiin Kaaressuvannon poroja kuusisatainen karja,
ja muuanna talvena katosi Ruijanrannan lankoniemeläisten elukoita
puolitoista tuhatta, ettei päätäkään löydetty. Hyvin häikäilemättömästi
menettelevät vanhat tottuneet poromiehet anastaessaan vierasta karjaa.
Sattuupa vain toisen poroparttio eksymään rohkean porovarkaan tokkaan,
ajaa hän koirien ja paimenten kanssa koko lauman piiloiseen autioon
tunturikuruun ja panee siellä heti toimeen joukkoteurastuken.
Täysikasvuiset porot lyödään lihoiksi ja nahoiksi, mutta vasat ja
nuoret porot, joita ei omistaja niin helposti voi tuntea kuin vanhoja
eläimiä, muutetaan omiin merkkeihin. Ellei yhdessä paikassa ennätetä
tehdä valmista kaikista vieraista elukoista, saavat loput jäädä
tokkaan, kunnes taas sopivassa tilaisuudessa rymäytetään koko karja
toiseen jylhään kuruun ja jatketaan siellä teurastusta; näin tehdään
vielä siitäkin edelleen siksi, kunnes on saatu kaikki selväksi. Taljat
ja lihat myydään Norjaan, mutta sisälmykset ja muut jätteet heitetään
tappotantereelle. Kolonnäköinen on tällainen erämaan teurastuspaikka.
Niinpä oli Vuomavaaran pohjoispäässä Enontekiöllä eräässäkin suuressa
kurussa, jossa joku suurvaras oli toimittanut oikein joukkosurmat, koko
tanner yhtenä rapana ja lihana.
Saattaa sukkela ja kälmi lappalainen hyvän hetken sattuessa siepata
poron ja toisenkin oman seutulaisen, jopa naapurinkin karjasta, ja
peurakorvan vasan hän voi näppärästi merkitä omilla pykälillään ja
linnun varpaillaan, kun ensin on suurpuukollaan toimittanut emon
päiviltä. Sillä porojen mailla toisen "elävän" omaisuuden kähveltäminen
on aivan tavallista elinkeinoa, eikä sitä pidetä juuri rikoksenakaan.
Ei liene edes syntikään heittää jotakuta poroa semmoiselta, joka myös
tekee samalla tavalla, sati vain sattuu sopiva tilaisuus. Ja mikäpä
synti se olisi? Ei ainaskaan! Sehän on ainoastaan toisen lainaaman
tavaran takaisin noutamista. Mutta jo vain se on synti, jos keikauttaa
poron sellaiselta isännältä, joka itse ei koskaan koske toisen
tokkaan. Samoin myöskin "kuolleen" tavaran ottaminen on häpeällistä
varastamista ja kuolemansyntiä. Näin sanotaan lapinäijien rikoskaaren
varkauspykälässä, ja lappalainen noudattaa sitä ja ottaa, milloin vain
onni hänet hyvälle paikalle ohjaa, "lainansa" pois. Ja tämän todistaa
lappalainen joiussaankin:
-- Salkko sanoo, nun nun nuu:
Kyllä niin paljon saapi,
toisen poroja varastaa,
kun itseltäki katoaa,
eikä se synti ole,
nun nun nun nuu.
Ja niin "lainailevat" lappalaiset alituisesti toistensa tunturieloa
ja panevat silloin tällöin vierasseutulaisten karjassa toimeen oikein
suursurmat. Autioissa jylhissä tuntureissa tapahtuu salateurastuksia
ja poromerkkien väärennyksiä sekä suurlahtauksia niin paljon, että jos
ne kaikki kertoisi, tulisi niistä "ainakin raamatun kokoinen kirja,
ja siihen raamatun verran sanoja, olkoon vain raamattu niin iso kuin
onkin."
Mutta sitten kumminkin, kun kuolema rupeaa kurkistelemaan kodanovesta,
tulee lapinäijälle hätä, ja entinen elinikäinen lainanotto alkaa
tuntua synniltä ja näyttää hänelle kadotuksen kuilua. Kun on äijä
viiteen-, kuuteenkymmeneen ikävuoteensa saakka suruttomana ja rentona
keikautellut poroja, niin rupeaa jo seitsemännellekymmenelle joutuessa
uskoa tunnustamaan ja etsimään uskovaisilta synninpäästöä, sillä eihän
sitä tiedä, vaikka taivaan Herran lakipykälissä "lainaaminenkin"
luettaisiin kuolemansynniksi. Moni vanha äijä-parka pelkää kuoleman
uhatessa kamalasti ja makselee naapureilleen niitä poroja, joita
muistaa joskus heiltä ottaneensa. Ja naapurit tietävät selän takana
kertoa ukko-raiskalla olevan siksi paljon ottoja, ettei hänen koko
omaisuutensa riittäisi niiden maksamiseen, jos suorittaisi kaikki, mitä
on tunturien takaisiakin poroja päästänyt päiviltä. Sanovatpa muutamat
äijällä olevan tunnollaan niin paljon poronsurmia, että saisi joka
"hyyksen" panna päästään, eikä vielä sittenkään riittäisi. Jotkut vielä
arvelevat:
-- Sati äijä vielä siitä virkkuu ja pääsee porokiekeröillensä, niin jo
vain se ottaa luonnossa takaisin kaikki, mitä on maksellut.
Lopun lähetessä useat ukko-rukat turvautuvat uskonveljiensä
todistukseen anteeksiannetuista ja verellä maksetuista synneistä,
uskovat ja saavat autuaan lähdön. Monet kutsuvat papin neuvomaan
pelastuksen tietä ja antamaan synninpäästön. Niin tuotiin pappi vanhan
poro-äijän kotaan, kun tämä jo oli henkimenoissa. Kysyi kuoleva
jumalanmieheltä:
-- Na, jaksatko sie antaa anteeksi sata poroa?
-- No, kyllä sen nyt jaksaa, pappi vastasi.
-- Na, jaksatko tuhat?
-- Noo, kyllä senkin.
-- Na, kakstuhatta?
-- Ehkä vielä.
-- Na, kolmetuhatta?
-- Ehkä...
-- Na, viistuhatta... kaheksantuhatta... kymmenentuhatta?
Näin suunnaton määrä hirvitti jo pappiakin, eikä hän kyennyt sanomaan
mitään. Näin tavattomat synnit olisivat vaatineet anteeksi saamista
varten suurempaa todistajien joukkoa kuin sillä hetkellä sattui
kuolinkodassa olemaan. Kuoleva äijä-raukka näytti olevan kauhean
kadotuksen ovella. Mutta silloin äijän poika löi kämmenellä isää
olkapäähän ja sanoi:
-- Kuole sie, isä, rauhassa, kyllä kaikki maksetaan!
Äijä kuoli rauhassa, ja kymmenentuhatta päätä jäi pojan maksettavaksi.
Samalla tavalla ehkä lienee äijäkin aikoinaan saattanut kuolevan
isänsä tuolle ilmalle, mutta jättänyt sitten maksamatta, lisännyt
vain ja niin saanut kymmentuhantisen anteeksi-pyydettävänsä. Ja
saman hyvästelyn ja maksulupauksen taas vuorostaan ukon poikakin
kuolemanhetkellään saanee pojaltaan, ja tämä taas pojaltaan. Kuinka
monta tuhatta sitten lopuksi tulleekaan papilta anteeksi pyydettävää!
Näin suuriin lukuihin ennättäneet lapinäijät ovat sentään jo päätään
pitempiä muita poromiehiä, tavallista ovelampia tunturikettuja, jotka
osaavat liikkua niin taitavasti, ettei heidän jäljilleen milloinkaan
päästä, vaikka he väliin panevat toimeen oikein suurkaatojakin. Heillä
on omat renkinsäkin, jotka saavat päämieheltään "elatusta", joskus
kruunun joka porosta, mikä metsästä "löydetään", kun vain osaavat
pitää suunsa kiinni ja todistaa käräjilläkin päämiehensä puolesta,
sillä monesti joutuvat poromaiden "suurmiehet" tuomarin pöydän eteen
kertoilemaan erämaan retkistään. Sellaisista äijistä kannattaa kyllä
jopa komealla nuotilla joiatakin, vieläpä ansaitsee hän useammankin
nuotin. Sillä jota ovelampi mies on vieraita poroja kadottamaan, sitä
suurempana ja merkillisempänä häntä kunnioitetaan ja hänestä joiataan.
Niin eräästäkin, jo manalle menneestä kota-äijästä saatiin kuulla komea
joiku:
-- Äijä oli elatusisä,
ku luu lulu luu luu,
ku luu lulu luu luu,
Sillä olit vakinaiset vierahat miehet,
joita se aina käräjille vei,
ku luu lulu luuluu.
"Pojat" istuskelivat ympärillä
ja kuuntelivat mitä äijä sanoi,
ku luu lulu luu luu,
ku luu lulu luu luu.
Ja äijä haisi savulle aina,
ku luu lulu luu luu.
Se jakeli niille elatusta:
vuorsoja se anteli,
ku luu lulu luu luu,
jauhoja ja kahvia anteli aitastaan,
ja itse kullakin oli pussi,
ku luu lulu luu luu,
ku luu lulu luu luu.
Jopa semmoisen äijän rengistäkin, "pojasta", kannattaa joiata:
-- Voi sen äijän Iskoa,
ku luu luu luu,
äijältä otti jo seitsemänsataa,
ku luu luu luu.
Seitsemänsataa poroa selällään,
ku luu luu luu.
Sitten meni käräjiin
ja vannoi kruunun päälle poron,
ku luu luu luu.
Sitten tuli käräjistä Isko,
levitteli äijän satakruunusia ja sanoi,
ku luu luu luu:
Onko näissä äijän taljoissa jo kurmuja?
Ku luu luu luu,
ku luu luu luu.
Mutta pikkuisesta porojen kähveltäjästä vain, jopa melkein pilkaten
joikaistaan:
-- Varastaa hän nyt muutaman
kalppinokka vuorson,
naa naa naa naa.
Joskus kyllä sattuu lapinukolle käymään niin ohraisesti, että joutuu
porolainauksistaan linnaan. Mutta ei parane lappalainen linnassa, tulee
siellä vain pahemmaksi. Kun äijä pääsee takaisin tuntureilleen, juroo
hänen mielessään vain kosto niille, jotka hänet laittoivat linnaan, ja
sitä enemmän hän yrittää heidän porojaan hävittää.
-- Tappakoot hekin minun porojani senkun saavat... Enkä mie lähe
vallesmannille valittamaan. Kortot kehtaavat vallesmannille kannella!
päivittelee hän.
Samaa lapinäijien rikoskaarta osaavat kyllä Lapissa asuvat
lantalaisetkin noudattaa. He "löytävät" metsästä poroja ja nuijaavat
niitä yhtä hyvin kuin lappalaisetkin. Moni hävinnyt tunturin sarvipää
on joutunut lannanmiehen kouriin. Ei ole pitkää aikaa kulunut siitä,
kun Näkkälän miesten tokasta Vuontisjärven ja Peltovuoman takamailla
lantalaiset kuorivat ja löivät lihoiksi seitsemänkymmentä poroa ja
ajoivat Ruijanrannan kauppiaille. Mutta kukapa otti niistä selvän, kun
suurteurastus toimitettiin asujaimettomassa kiveliössä. Lantalaisten
porovarkaus onkin oikeaa varkautta ja silkkaa syntiä, eikä mitään
lainaamista taikka omansa takaisin ottamista, niinkuin lapinukkojen
välinen poronkähveltely. Sillä monellakaan Lapin lantalaisella ei
ole edes sarvenkantavaa, sati sitten siksi, että lappalainen voisi
vuorostaan häntä verottaa. Ummehtuneissa hirsikömmänöissään useatkin
vain asuvat, mitätön pottutilkku ja ohraläiskä seinustallaan sekä
likainen lehmänkanttura navetassa. Nälissään he sitten tappavat ja
syövät lappalaisten poroja, jopa raivailevat muka niittyjä erämaihin
ja sitten kiskovat lappalaisilta suuria korvauksia, kun porotokka
sattuu kesällä niiden ylitse kulkemaan. Ilman lappalaista ja hänen
porokarjaansa ei moni laiska lannanmies tunturimaissa saattaisi
elääkään.
Kyllä on monella lantalaisukolla kuoleman uhatessa sama tilinteko papin
kanssa kuin lapinäijälläkin. Sadat metsään kadonneet porot nulkkaavat
silloin ukko-raiskan kimppuun ja uhkaavat työntää hänet iankaikkiseen
kadotukseen.
Vaikka lappalaiset näin toisiltaan vuoron perään poroja
keikauttelevatkin, ovat he silti "kristittyjä", Laestadiuksen opin
hartaita tunnustajia, niinkuin melkein järjestään koko Lappi ja
Perä-Pohjola. He käyvät pappia kuulemassa suurina kirkkopyhinä ja
maallikkosaarnaajien seuroissa vielä ahkerammin. Seuroissa tulevat
herkät erämaan lapset, jotka saavat pitkän talvensa viettää hermoja
rasittavassa pimeydessä, helposti liikutuksiin, ja ne liikutukset
purkautuvat rajusti kuin luonnonvoima.
Moni vanha eukko ei tarvitse kuin pari sattuvaa sanaa synnistä ja
lunastuksesta, kun hän jo hypähtää ja hihkaisee. Ja kun yksi antaa
alun, seuraa pian toinenkin, ja kohta on koko seurakunta sellaisessa
valtavassa riemun huumauksessa, että se on mahdollista ainoastaan
herkässä ja kehittymättömässä luonnonlapsessa. Seuroissa myös
uskovaiset todistavat toisilleen synnit anteeksi; pikku syntejä ja
mielen rasituksia voi kyllä yksikin todistaja päästää, mutta suuriin
rikkomuksiin ja emäsynteihin tarvitaan jo kokonainen todistajien lauma
vakuuttamaan anteeksi antamusta. Monet poro-"löydötkin" voidaan tällä
tavalla pyyhkiä pois tunnon päältä -- jos ne jotakuta vaivaavat.