Jo vanhastaan on Lappi tunnettu noitien maaksi. Suomalaisetkin,
jotka itsekin olivat koko etevää tietäjäkansaa ja muualla suuressa
noitamaineessa, pitivät vasta Lappia oikeana tietäjien maana, ja
lapinnoitia kaikkien noitien noitina. Suomen suurimmat tietäjät
hakivatkin parhaimman mahtinsa aina Tuli-Lapista asti; mitä etemmäksi
he jaksoivat mennä, sitä mahdikkaampina he palasivat kotiin. Kaikkialla
saamme vieläkin kuulla kertomuksia vanhojen suurtietäjien Tuli-Lapissa
käynnistä, opinnoista siellä sekä huimasta noitakyydistä takaisin.
Onkin entisaikaan, kun lappalainen vielä sai rauhassa erämaitaan
vaeltaa ja elää häiritsemättä omassa vanhassa uskossaan, Lapissa
ollut tietäjiä, kansansa kyvykkäimpiä miehiä, jotka kyllä saattoivat
antaa mahtia etelänkin tietäjille. Siellä eli suuria lovinoitiakin,
joilla oli sellainen merkillinen voima, että he voivat laulamalla ja
noitarumpua kumisuttamalla saattaa itsensä tainnostilaan ja maata
kuin kuollut ummuksissa pitkät ajat. Silloin heidän henkensä sekä
haltijansa laulun mukaan lähti vaeltamaan, mihin he vain tahtoivat.
Henki kulki joko linnussa -- monestikin mustassa korpissa -- kalassa,
porossa, tuulispäässä taikka missä tahansa, saattaen madella
käärmeessäkin. Noita antoi vain apulaiselleen sanat, joilla hänet
määräajan kuluttua oli herätettävä henkiin, sillä oli muistettava
kutsua noidan henki sieltä, mihin hän oli sen kätkenyt. Itse ei noita
voinut päästä takaisin tainnostilastaan, vaan makasi kuin kuollut
"louhessa". Siihen hän ikuisesti jäikin, eikä henki enää palannut
takaisin, jos vain jokukaan meni häntä liikuttamaan, tai ellei
apulainen tai joku toinen henkilö häntä oikeilla sanoilla vapauttanut
lovestaan. Niin muuankin noita sai maata kätkössään viisikymmentä
vuotta, ennenkuin apulaispoika muisti sanoa isänsä antamat päästösanat.
Vieläkin silloin noitaäijän henki palasi, mutta nuhteli:
-- Voi, poikaseni, mahoit sanoa viittäkymmentä vuotta ennen! Nyt on jo
kasvanut kuusi kulmaluille.
katajapensas parran päälle.
Ei ole enää helppo nousta ylös.
Ja äijän ääni vaipui siihen, ja koko ukko pemahti pölyksi.
Tällaiseen loveen menoon ei tarvittu vihollisen voimaa, sillä se ei
ollut mitään pirun palvelusta. Joka ihmisellä on hänen oma haltijansa,
vaikka hän ei tavallisesti tiedä siitä mitään. Mutta suurilla
lovinoidilla oli salainen viisaus ja voima, niin että he voivat panna
haltijansa palvelemaan isäntäänsä, pitämään hänen puoltansa ja
kulkemaan hänen henkensä mukana. Samoin he saattoivat ottaa toiseltakin
ihmiseltä hänen haltijansa, jopa viedä hänen "suojuvansakin"
eli varjonsa, niin ettei ihmisestä päiväpaisteessakaan syntynyt
minkäänlaista kuvahaista.
Ounasjoen länsirannalla, Levitunturien takana, Taalovaaran laidassa
on synkässä metsässä vanha nurmettunut kenttä, jonka sammaltuneille
kiviraunioille jo vankat puut ovat kasvaneet. Se on Torajaisenautio,
Kittilän suuren tietäjän muinainen asuntopaikka, ja jo ristimättömän
lapin aikana sanotaan Torajaisen siinä pitäneen kotaa.
Siihen aikaan ei ollut vielä poroja Kittilän mailla, ja kaikki
villipeuratkin olivat kiveliöistä kadonneet; luultavasti olivat Inarin
noidat vetäneet ne omaan maahansa. Silloin Torajainen, Kittilän
noita, päätti ottaa selvän, mihin peurat olivat hävinneet. Hän, vanha
lovinoita, lauloi itsensä louheen, lensi Lapin tunturit ja jängät aina
Inariin asti ja huomasi, että
-- Inarainen, reinajalka,
on vienyt viljan meijän maasta.
Kitka, kitka Kittilästä
vääräsäären väkivaltaa
sotahan nyt haastaa,
ilman armon anelematta,
ilman rauhan rakentamatta.
Torajainen piiloutui pilkkukuonoisen peuravaatimen pikkukynnen alle
ja ruukalti Ivalojoelle, joka oli Inarinmaan ja Kittilänmaan rajana,
kutsui sinne kaikki Inarin peurat ja lähti sitten ohjaamaan niitä
Kittilää kohden. Ja kuin pilvenä tuli peuralauma erämaiden halki aina
Ounasjoelle asti, Torajaisen asennolle, laskeutui jokeen ja rupesi
nousemaan vastaista törmää ylös.
Mutta Inarissa, oikeassa noitien maassa, asui silloin myöskin
suurnoita, Tierna, "Inarin iso noita", jolle haltija heti antoi asiasta
tiedon. Hän huudahti:
-- Torajainen, stuorra noita,
vei meijän maasta viljan kaikki,
kaikki ketut, kaikki saukot,
kalat kaikki kaivoistakin,
voia voia voia naa!
Kiskoo, kiskoo kittiläinen
Inarin härkää reimasäärtä,
voia voia voia naa!
Laulautui hänkin loveen, meni valkkovaatimen takajalkaan ja lähti
joukkoineen rukattamaan Torajaisen jälkeen. Juuri kun Torajainen
tokkineen oli nousemassa Ounasjoen törmää, tohahti niinkuin tuuli
tunturista, tuli viheltäen, vonkuen ja puita repien, ja iski
peuralaumaan.
-- Ammu valkkovaainta! huusi Torajainen pojalleen, joka jousineen oli
törmällä.
-- Heittäkää pilkkukuono-vaain kiinni! komensi Tierna joukkoaan ja
syöksyi jokeen, ettei jousimies ennättänyt ampua.
Inarin miehet heittivät pilkkukuono-vaatimen kiinni, ja Torajaisen
täytyi tulla esiin sen pikkukynnen alta. Mutta hän sieppasi heti pojan
jousen ja ampui itse valkkovaadinta, niin että Tiernankin täytyi tulla
piilostaan pois.
Tuli siinä suurnoidille tora ja tappelu, mutta ei kumpikaan voinut
toistaan masentaa. Viimein täytyi äijäin sopia, niin että viljaa ja
eloa pitää olla kummassakin maassa, molemmin puolin rajaa, Ja niin
lähti Inarin iso noita kuljettamaan omaa osaansa takaisin tunturien
taakse, ja Torajaisen törmälle jäänyt osa pysyi Kittilässä. Siitä
lähtien oli taas peuroja sekä Kittilässä että Inarissa, ja opittiin
niistä sitten kesyttämään poroeloa.
Mutta siinä paikassa, missä peurat nousivat maalle, Torajaisenaution
lähellä, on vieläkin Ounasjoen törmässä syvä kuru, Torajaisenautto,
joka rannasta mutkitellen nousee kankaalle Taalovaaraa kohden, ja sen
pohjoispuolella on pienempi kuru, mistä Tiernan tokka painui takaisin
Ounasjokeen.
Kittilässä Kuivasalmenjärven koillisrannalla, Päiviönkentällä, asui
muinaisina aikoina Päiviö, Kittilän sydänmaiden ensimmäinen asukas,
jonka sukua nykyisetkin Lapin lukuisat Päiviöt ovat.[12] Päiviökin
oli noita, jopa oikein "hirmuinen" lovinoita, joka sivakkapuolella
saattoi laskea Kellostapulinkin vaaran huipulta, huimaavan korkeasta
ja jyrkästä rinnesyöksystä alas Ounasjokeen, niin ettei edes
rasvakuppikaan, jonka hän oli asettanut päälaelleen, pudonnut eikä
läikähtänyt yli laidan.
Monia suuria ja merkillisiä töitä teki Päiviö, kävi Ruotsissakin
majavanhaustalla parantamassa kuninkaantyttären. Ja vihavenäläisiä hän
monet kerrat saattoi noitakonsteilla surmilleen. Osuivat vainolaiset
kerran Päiviön asennollekin.
-- Kylläpä Karjalan perkele nyt puohkii, arveli Päiviö.
Vihavenäläiset ottivat Päiviön rengin ja lähtivät viemään joukossaan.
Renki pyyteli Päiviötä:
-- Nakkaa, isäntä rakas, sanaparilla perääni!
-- Mene jalkoihis vain! sanoi Päiviö.
Mutta kun viholliset pääsivät erämaihin, loitsi Päiviö ketun edellä
juoksemaan, ja sitä lähtivät he koko joukolla ajamaan, jättäen vain
yhden miehen vartioimaan vankia. Silloin juoksi poro metsästä,
työnsi päänsä rengin haaroihin ja laukotti hänet selässään Päiviön
asennolle. Ketun ajajat lopulta väsyivät ja eksyivät korpiin. Toisen
kerran pani Päiviö poikansa luotsimaan vihollista metsien takaiseen
lappalais-sijtaan ja toimitti metsään poronvasan juoksemaan edellä.
Sitä taas nälkäinen joukko rupesi lennättämään, mutta vasa laukkasi
metsiä ristiin, rastiin ja eksytti ajajansa selkosille, jolloin viimein
Päiviön poika yht'äkkiä hypähti vasan selkään ja ratsasti sillä
tiehensä. Oli taas sitten Päiviö itse vainolaisia soutamassa järven
ylitse ja mentiin saareen levähtämään. Siellä loitsi ukko kaksi oravaa
laukkaamaan pitkin saarta. Vainolaiset kävivät oravia ahdistelemaan ja
kun saivat ne kiinni, rupesivat niistä keskenään tappelemaan. Sillä
aikaa lykkeli Päiviö huomaamatta kaikki veneet vesille ja nosti tuulen
ajamaan ne järvenselälle. Tuli siitä joukolle hätä, mutta Päiviö loitsi
pikku aluksen metson peräkumppiluusta ja tarjoutui noutamaan veneet.
Metson peräkumpilla istuen ja käsillään meloen souteli Päiviö järvelle
ja heitti vihavenäläiset saareen.
Tapahtui kerran, ettei lohi enää noussutkaan Kittilän jokiin, vaikka
se ennen oli kaiket kesät suurina joukkoina molskehtien kohonnut
kaukaisimpiinkin korpivesiin. Silloin Päiviö lähti ottamaan selkoa,
mikä oli lopettanut lohennousun. Meni noita louheen, piiloutui säynäjän
suolenmutkaan ja lähti laskemaan jokea aina Keminsuulle asti. Huomasi
Päiviö silloin, että jokivarrelle pitkin matkaa oli asettunut uutta
kansaa ja että monet koskipaikat oli seivästetty aivan umpeen, joten
nousulohet puuttuivat satimiin. Äkämyksissään Päiviö pirstoi kaikki
kalapadot ja ui sitten takaisin kaukaiseen kotiinsa.
Ja taas pääsi lohi nousemaan Päiviönkin vesiin.
Mutta sillä aikaa kuin Päiviö oli lohennoutomatkalla alhaalla, tuli
Kittilän Lonnakossa asuva Haikara-noita hänen emäntäänsä tappamaan,
Haikara kun oli vihoissaan Päiviölle. Akka oli rannassa venettä
tervaamassa, kun Haikara tuli muka kyselemään kuivia kaloja
ostaaksensa, mutta noitamiehen akka arvasi kyllä Haikaran aikomukset.
Ruvettiin mittaamaan kaloja. Haikara nuuski niitä ja sanoi ilkeästi:
-- Ku kuivaa, se kuivaa.
-- Ku tuoresta, se tuoresta, akka vain ärähti.
Haikara rupesi katselemaan vahvaa keppiään. Silloin karjaisi noidan
akka:
-- Musta metto, nosta sie päätäski!
Ja sen sanan päälle lensi Haikara keskelle järveä, niin että jämähti,
ja virta kuljetti ukon alas Loukisjokea Ounaaseen ja sitten Ounasta
aina Kuusajoen suulle, jossa hän tarttui kuin märkä raasu suureen
Haikarankiveen, keskelle jokea. Siinä roikkui noita pitkät ajat,
kunnes kesätulva nousi ja työnsi hänet Molkojoen suun alapuolelle,
Molkokönkään alle, Haikarankariin, johon taas jäi virumaan. Vasta
syksyllä tuohustajat pimeänä yönä löysivät äijänraadon ja raahasivat
rantanuotiolleen. Siinä kalamiehet katselivat kamalaa löytöään,
tunsivat ukon ja arvelivat, että onkohan Lapin noitaraasu taas ollut
-- Hauen suolen soikelossa,
kolmannessa koikelossa.
Ja sinnehän noita olikin henkensä piilottanut, hauen mustan unimaksan
alle, ja siitä heräsi heti henkiin, kun sai kuulla päästävät sanat.
Hepokalliolle, neljänneksen ylöskäsin, pyysi noita hänet saattamaan,
koska siellä häntä kyllä kyyti odottaa. Sinne ukko kannettiin, ja
siellä hän lauloi itselleen komean hevosen, hyppäsi selkään ja laukotti
Alakylään, Ylitalon noidan, Pötys-Klaavun luokse.
Pötys-Klaavua rupesi Haikara nyt houkuttelemaan apulaisekseen,
että käytäisiin yhdessä Päiviön kimppuun. Mutta ei rohjennut
lannannoita, vaikka oli suuri noita hänkin ja oli monta kertaa ajellut
näkymättömällä kyydillä, lähteä lapinnoitaa vastaan. Eikä uskaltanut
Haikarakaan yksinään, palasi vain nolona Lonnakkoonsa ja koetti elää
sovinnossa Päiviön kanssa.
Kävi suuri Päiviö-noita toisenkin kerran Keminsuulla, matkaten taaskin
kalana taipaleensa. Hän oli kuullut huhuja uudesta opista ja uudesta
jumalasta, joka oli niin mahtava, että uskalsi ruveta taistelemaan
lappalaisten suuria jumalia vastaan ja hävittämään heidän pyhiä
paikkojaan. Vastaan noita soti alussa uutta uskoa, mutta sitten
vanhana, kun Sodankylään tuli ristinjumalan pappi, antoi hän kastaa
itsensä.
Mutta vanhan noitavoimansa Päiviö siinä kaupassa menetti. Ei voinut hän
enää loveenkaan laulautua.
-- Risti minut rikkoi,
papinkaste painoi!
valitteli hän muistellessaan kadotettua kykyänsä.
Asui sitten Kittilän kirkonkylän ensimmäisinä eläjinä kaksi suurnoitaa,
Pietula ja Hannula, jotka aina olivat keskenään sotajalalla. Hannula
pani Pietulan karjan metsänpeittoon, Pietula kostoksi noitui Hannulan
äijän sonnina maata möyrimään; Hannula nosti käärmeen Pietulaan,
Pietula pani karhun Hannulan kantapäille. Ja kaikenlaista muuta kiusaa
äijät toisilleen keksivät.
Pietula mahtoi mennä louheenkin ja kalana vesiä matkata, ja Hannula
saattoi suurena lentonoitana kulkea tuulispuuskissa. Mutta kerran
Pietula laski lohena Ounasjokea, joutui pyydykseen ja menetti
pyrstönsä, ja siitä lähtien on Pietulassa ollut jalkavaivaisia.
Hullusti kävi Hannulankin lentomahdille. Äijä meni kerran Pietulaan,
ja Kitti-emäntä, lapinlähtöinen akka, nappasi äkkiarvaamatta
lammasraudoilla äijän otsatukasta suuren tukon. Ei ennättänyt Hannula
muuta kuin karjaista:
-- Kitko!
Ja otsatupsu oli maassa. Eikä sen perästä äijä enää päässyt lentämään.
Sirkan kylässä asui ennen Konttinen, Kittilän viimeisiä suurtietäjiä,
Sirkan ensimmäisen asukkaan, Konttis-raukan jälkeläisiä. Lappalaisten
ikivanhoilla pyhillä mailla, kahden tunturin välissä, kauniin
Immeljärven rannalla, monet ajat asunut lantalaissuku oli lantalaiseen
tietäjämahtiinsa saanut lappalaistakin voimaa. Konttis-raukkakin oli
ollut semmoinen tietäjä, että oli muuripadalla soudellut Immeljärvellä.
Konttinen oli myöhemmän ajan tietäjiä, kun jo uusi usko oli ennättänyt
Lappiinkin ja kirkko saatu Sodankylään, jossa jo pappikin ja
vallesmanni asuivat. Lapinkorpien kansalle oli annettu ankara määräys,
että jokaisena rukouspyhänä piti joka ainoasta erämaan asunnosta olla
ainakin joku ihminen kirkossa. Vaatipa "Punakorva" pappi vielä, että
heinäajan rukouspäivänä kansan piti jo lauantaiksi saapua kirkolle ja
yksissä miehin niittää pappilan jokirantaniitty.
Sodankylän kirkolle täytyi Konttisenkin mennä, ja Salmen äijän kanssa
yhdessä he tekivät pitkän matkansa. Heti pantiin ukot niittämään,
vaikka oli kova helle, Marjatan sunnuntain aatto.
Pistipä muuan niittymies, joka oli kyllästynyt Punakorvan
lauantaityöhön, heinät tuleen, ja rätisten lensi liekki pitkin kuivaa
luokoa. Mutta silloin Konttis-ukko lähti astelemaan poikki luovon ja
siihen tuli tyrehtyi.
Punakorvakin sai kuulla tämän noidantyön, ja illalla, kun äijät tulivat
rippikirjoitukseen, kysyi hän Konttiselta:
-- Milläs voimalla se Konttisen vaari valkean sammutti?
-- Ei ole mulla mitään voimaa. Sanoin vain: Isä ja Poika hallikhon
valkeaisen, ja siihen se loppui.
Eikä pappikaan siihen mitään mahtanut, kirjoitti vain ukot ripille.
Mutta ulos tultaessa kysäisi Salmen ukko Konttiselta:
-- Ekkö sie tee mitään, kun pappi niin sanoi?
-- Mitäs mie, kun ei ole hammasta, murahti Konttinen vain.
Syksyllä, tuomiosunnuntaina, tuli pappi Kittilän Kaukosen kylään
saarna- ja palkankantomatkalle. Kaukosessa oli silloin pieni kirkko,
käräjätupa ja markkinapaikka, "Holmanlinnaksi" sanottu, ja sinne taas
piti Kittilän kansan saapua joka talosta sakon uhalla. Punakorva tuli
jo lauantaina Kaukoseen, istui asuntotalossaan ja tiedusteli, ketä on
tullut kirkolle, onko tultu sieltä ja sieltä. Jo viimein kysyi:
-- Onko Salmen äijä tullut? Onko tullut Konttisen vaari?
-- Ei ole näkynyt vielä, sanottiin.
-- Kun tulevat, niin käskekää puheelleni, varasi pappi.
Ja kun ukot tulivat, vietiin heidät heti papin luokse.
-- Kuinkas olet voinut? kysyi Punakorva Konttiselta.
-- Hyvästi on voitu! Kuinkas kirkkoherra on voinut? Pappi vastasi.
-- Hyvästi kyllä! Mutta on tullut kummallinen vahinko. Muiden porot
löytyivät, mutta minun porojani ei löydy. Enkä tiedä, mihinkä ne ovat
joutuneet.
-- Vai niin, vai niin!
Antoi pappi äijille ryypyt. Konttis-ukko nakkasi ryypyn ja tuumiskeli:
-- Vai niin, vai niin!
Kaatoi pappi toisen ryypyn ukoille. Kontinen katsahti pikariinsa,
heitti suuhunsa ja tuumiskeli:
-- Vai niin, vai niin!
Kolmannenkin ryypyn pappi tarjosi. Konttinen katseli pikarinsa lävitse
pitkän aikaa ja puheli:
-- Kyllä pappi poronsa löytää... ei ne ole kaukana... tuossa ne on
kaikki yhessä... järven rannalla rytiä pieksävät... kaunis männikkö on
eteläpuolella... kellovaatimella on valkea vasa.
Ja sieltä porot löytyivätkin. Lähellä kotia, järven rannassa, vain
petäjikön vierellä pieksivät rytiä, ja kellovaatimella oli valkea vasa.
Olivat ukot taas kerran Sodankylän kirkolla, ja sattui silloin
Punakorvan luona olemaan vallesmannikin, Matliini,[13] joka oli kuullut
Konttisen mahdista. Rupesi vallesmanni ukkoa pilkkailemaan:
-- Kun sie et anna minulle mitään, ahmaa, kettua, vaikka karhuakin?
-- Onko se minun vallassani antaa? murahti Konttinen.
-- No, kun sie olet papillekin porot toimittanut, vallesmanni ilvehti.
Äijä ei sanonut mitään. Palatessa Salmi taas kysyi:
-- Ekkö sie mitä sille tee, kun se noin pilkkaa?
-- Mitäs mie, kun ei ole hammasta, ukko vain urahti.
Palasipa sitten Matliini kerran Kyläjärveltä kalasta ja asteli
Lintuselkää pitkin jo lähellä kirkonkylää. Tuli vastaan karhu,
suuri ruskea metsänotus. Vallesmanni säikähti, niin että laukkasi
metsään ja pökerryksissään juoksi siellä eksyksissä sinne tänne kolme
vuorokautta, kunnes viimein lehmikarjan mukana osui Sattasen kylään,
penikulman päähän kirkolta. Arvasi siitä vallesmanni, että siinä oli nyt
Konttis-vaarin karhu, vaikka ei hänessä ollut miestä ottamaan. Eikä hän
enää toista kertaa ruvennut Konttis-äijää pilkkaamaan.
Yhdessä köpöttelivät Konttisen vaari ja Salmen äijä metsälläkin,
makasivat nuotiolla yönsä ja taas painuivat salolle. Loppui kerran
äijiltä ruoka, ja nälissään he asettuivat yötulille. Lähti siitä
Konttisen vaari vielä etsimään, eikö mitään syötävää metsä antaisi, ja
palasi pian takaisin mukanaan karhun sisuskalut, jotka kyllä riittivät
sekä iltakeitoksi että aamuateriaksi. Seuraavana vuonna olivat äijät
taas samoilla mailla eräretkellä ja kaatoivat suuren karhun. Mutta
kun se nyljettiin ja avattiin, huomattiin, ettei sillä ollutkaan
sisuskaluja.
Missä ovat sisuskalut ja keppoiset? ihmetteli Salmen äijä.
-- No, ekkö sie muista? Viime vuonnahan me täällä nälissämme ne jo
syötiin, sanoi Konttisen vaari.
Oli toinenkin Konttis-niminen noita, Konttis-Hannu, jonka sanotaan
asuneen Sodankylässä ja olleen tuhkalappalaista syntyperää. Hän oli
suuri lovinoita ja saattoi mennä louheenkin. Ruijanmerellä äijä usein
kulki lovessa ollessaan. Mättäälle istahti ukko, kun louheen aikoi, ja
unimielissään hyreksi:
-- Minun mieleni, minun mieleni
tekee Norjahan.
Nouse nyt luontoni louhikosta,
haltiani havon alta,
joka mulle joutuin johdattaapi,
tien toisen toimittaapi.
Sitten alkoi äijä laulaa lapiksi:
-- Kost muu herkka?
Kost muu lautsi?
Kost muu kierris?
Kost muu karppu?
Kost muu kahper?
Kost muu rahpuk?
Kost muu aksu?
Kost muu niihpe?[14]
Jo näki äijä Ruijanmeren komeasti läikehtivän ja hyräili hyvillä mielin:
-- Meres aaltuu,
meres aaltuu laikutalla![15]
Sitten hän yht'äkkiä huudahti:
-- Kost muu stuorra kuölli,
johka muu valdda![16]
Sen jälkeen tupsahti ukko tainnoksiin mättään viereen, ja hänen
henkensä lähti matkaamaan kaukaiselle Ruijanmerelle.
Samoinkuin Inarin ja Kittilän noidat riitelivät keskenään poroelosta
sekä metsän ja veden viljasta, samoista seikoista olivat Muonion ja
Enontekiön noidatkin sotajalalla. Tunturien ylitse he hyökkäilivät
toistensa alueille tuhoa tekemään, jopa toistensa kimppuunkin. Milloin
he laukkasivat valkkohärkinä eloa ryöstämään, milloin lähettivät
haltijansa kiukkuisina koirina tulen kanssa oikein hengen päälle
käymään. Niin lähetti Ounastunturin noita, joka asui marastoissa
Ounastunturin pohjoisnokalla, haltijansa muoniolaista Taipaleen noitaa
tappamaan, ja ne laukkasivat kahtena koirana pitkin tunturipolkua, ja
tuli vain leiskui niiden välissä.
-- Nyt se on pannut hengen päälle käymään! sanoi Taipaleen noita
ja lähetti vastaan väkevämmät haltijat, jotka kävivät Hetan noidan
haltijain kimppuun, niin että niiden täytyi pyörtää takaisin. Ja ne
palasivatkin kirveinä ja hävittivät isäntänsä.
Mutta kun sitten kirkonoppi pääsi Lapissa valtaansa ja papit rupesivat
siellä vaikuttamaan, tuli monelle Lapin vanhalle suurnoidalle
surullinen loppu. He koettivat kyllä säilyttää vanhaa uskoansa,
sotia uuden opin julistajia vastaan ja ehkäistä heidän toimintaansa,
mutta lopulta pääsi pappi voitolle. Kaukosen kinkereillä kerran
Sodankylän pappi ilmoitti kansalle, että hänen pitää kohta lähteä
"papin eksaamiin", ja pyysi hän sentähden seurakunnan esirukousta,
jotta eksaami hyvin onnistuisi. Mutta kinkerituvan nurkassa istui
pari Kittilän noitaa, Haikara ja Pötys-Klaavu, ja Pötys-Klaavu sanoi
Haikaralle:
-- Rikheit' perkelhet sekottakhon!
Ja semmoinen voima oli noidan sanoilla, että pappi oli niin hulluna
eksaamissa, ettei osannut kerrassaan mitään.
Pötys-äijän sanat kerrottiin papille, ja kun hän sitten tuli toisen
kerran Kaukoseen saarnaamaan ja kinkereitä pitämään, jyräytti hän:
-- Onko niitä perkeleen apostoleita täällä paljonkin?
-- Eipä niitä, hyvä herra, täällä enää ole, vastasi Pötys-Klaavu, joka
silloinkin sattui olemaan paikalla.
-- Minä näen, että sinäkin olet yksi niitä! huusi pappi. Jos ette tee
parannusta siksi, kun minä taas tulen, niin annan teidät perkeleen
haltuun ja kiroan teidät Herran, minun Jumalani, nimeen!
Ja niin kovat olivat papin sanat, että kun hän taas tuli Kaukoseen,
oli Kittilässä kuollut monta suurta noitaa. Siinä olivat menneet
Pötys-Klaavu ja Haikarakin.
Surmilleen joutuivat Sodankylän noidatkin. Oli heitä muuanna
juhannuksena koko joukko kuulemassa Horkkus-papin saamaa. Väkevästi
pauhasi Horkkus, ankarasti kirosi noidat ja tuomitsi heidät Herransa
nimessä helvetin tuliseen järveen. Kauhistuneena kuunteli kansa
pappinsa pauhaamista ja kauhtuen katseli vanhoja tietäjiänsä, jotka
siellä täällä muiden joukossa istuivat. Ja noidat huomasivat aikansa
loppuneen, hiipivät pois kirkosta ja menivät kaikin yöllä kirkkorantaan
Kitisenjoelle, lauloivat siellä kesäyön auringon valossa yhteisen
suuren lovijoikunsa, lauloivat sen päästösanoitta. Ja seuraavana aamuna
löydettiin jokirannasta kuolleena seitsemän noitaa. Jalat vedessä
äijä-raukat rannalla makasivat, joukossa Konttis-Hannukin, Ruijanmeren
suuri kulkija.
Meni Sodankylän pappi Inariinkin, jossa ne kaikkein pahimmat noidat
asuivat, ja pauhasi sielläkin:
-- Jos ette lakkaa noituudestanne ja pahaa tekemästä toisillenne ja
kristikansalle, niin minä annan teidät kaikki perkeleen haltuun!
Mutta noidat eivät totelleet Horkkuksen sanaa, vaan pysyivät entisessä
menossansa. Niinpä tapahtuikin, että kun Horkkus taas toisena vuonna
tuli Inariin, sai hän haudata kolmekymmentä Inarin suurnoitaa.
Sillä papille, kun hän on seurakunnan sielunpaimen, on annettu
sellainen voima, että hän saattaa antaa noidat perkeleen haltuun.