Heinäkuun lopulle, Jaakonpäivän aikoihin asti, oleskelee Näkkälän Jussa
Raaskaltiolla. Mutta sitten kun pahin räkänaika on ohitse, muuttaa ukko
pois järvirannan kesäiseltä kentältä, jota korkeat tunturit, Jiersti-,
Seyris- ja Tiermesvaarat kolmelta puolelta piirittävät, ja jossa
porokarjakin joka päivä on saanut järvenhengessä rauhassa levähtää.
Kun porolappalainen muuttaa, muuttaa hän koko taloineen. Hän rysäyttää
kotansa kasaan, kääräisee leveät kotalouteet kokoon ja sitoo kimppuihin
pieljipuut sekä kotariuvut, parikymmentä pitkää seivästä. Samoin
kimppuaa hän kaikki muutkin talon tarvekalut, keittoastiat, kiisat,
laukut, ruokatavarat, vähät työkapineet, vaatteet ja makuutarpeet.
Autio kotamaa koivurisuineen ja tulisijoineen, luövvi, jonka katoksen
alle on kasattu porokelkat ja ahkiot odottamaan talvea, ja kalakodat
kalapönttöineen vain jäävät rannalle osoittamaan ihmisen aherruspaikkaa.
Niin sälytetään koko koti kaikkineen porohärkien selkään ja lähdetään
jutamaan uusille laitumille. Takkahärät on kollostettu raitioon, jota
kotakunnan päämies itse johtaa taluttaen ohjasnuorasta etumaisinta
poroa. On härillä millä mitäkin kannettavaa: mikä laahaa kyljilleen
kahden puolen sonnustettuja kotariukuja, mikä vetää pieljipuita, mikä
taas kantaa louteita. Joku poro on saanut osakseen keittokalut, toinen
ruokatavaroita, kolmas makuuvaatteita. Tavarat on sonnustettu kahden
puolen poron kylkiä, puisen kantosatulan korvakkoihin, ja nuoritettu
poron vatsan alatse, etteivät ne pahojakaan maita kuljettaessa pääse
putoamaan.
Muutaman härän selässä istuu pikku tyttönen, toisella taas ratsastaa
poikatallukka, mutta kaikkein pienin kyköttää äitinsä selässä
kietkamessa. Eukko tallustaa perässä tyttärineen pitäen huolta raidon
jälkipäästä. Rengit, piika ja poika hoitavat koirien kanssa tokkaa,
joka niinkuin ainakin tahtoo kulkea omia teitänsä. Näin meneskellään
länttä kohden poikki maiden, poikki vuomien ja purojen, kiertäen vain
isot jängät ja aavat.
Jotkut lappalaiset, kun muuttomatka ei ole kovin pitkä eikä pahoja
maita myöten tarvitse kulkea, sonnustavat härät kelkkojen eteen,
latovat tavarat ja lapset kelkkoihin ja laskettavat pitkin sulia maita,
niin että anturat kahisevat.
On se matkantekoa, kun tunturin kotakansa on liikkeellä. Toisaalla
jutaa hiljalleen takkahärkien raito, toisaalla mennärymistää tokka.
Ja kyllä sen sivullinenkin kuulee, missä satapäinen lauma liikkuu:
tuntuu kuin olisi koko tunturin vanhaväki liikkeellä. Siellä paimenet
huutelevat koirilleen, koirat ajelevat räkyttäen karkulaisia tokkaan,
ja roukuen ja napsavin sorkin lainehtii poroelo eteenpäin.
Päästään Seyristunturin takaisille tievoille, ja siellä taas asetutaan
taloksi.
Sukkelasti käy tunturilaisen talonteko, eikä siinä toimessa tarvita
edes miestäkään. Neljännestunnissa pari naista kodan kokoon kapsauttaa.
Pieljipuut vain hosaistaan reijistään suommuorraan, nykäistään
pystyyn ja sitaistaan väliin poikittain tueksi toaresmuorrat; sitten
pistellään kotariuvut niitä vasten nojalleen, ja peitoksi räväytetään
suuret louteet, toinen toiselle, toinen toiselle sivulle. Louteiden
reunat piställetään nauhasilmukoilla toisiinsa ja kotapuihin, ja
puukapuloihin sitaistu pitkä kapea vaatekappale ripustetaan ovireiän
peitteeksi. Sitten vielä kuusi, seitsemän kiveä arinaa ympäröimään,
pari puukappaletta oven reunasta arinakiviin sivupuolen oleskelusijoja
rajoittamaan sekä kattilakoukku riippumaan suommuorraan. Talo on
valmis. Sitten ripustetaan kahvikattila haahlakoukkuun, viritetään
tuli alle, ja kohta kodanhuipusta kohoava savusuitsu ilmoittaa uuden
ihmisasunnon nousseen erämaahan.
Näppäriä ovat lapinnaiset kodantekohommissa, pienestä pitäen siihen
tottuneita. Satoja kertoja he ovat saaneet kotinsa purkaa perustuksia
myöten ja yhtä monta kertaa taas kohentaa sen pystyyn.
Vaivaisenvarvut ja tunturikoivun kuivuneet oksankäkkyrät ja risut
ovat täällä lappalaisen polttopuita. Lannanmaan hirsitalojen asukas
saisi sellaisilla puilla tuskin ruokaansa kypsäksi, mutta niillä vain
lappalainen kiehauttaa keittonsa ja "lämmittää" kotansa talvellakin,
ja ne ovat hänestä kaikkein "parhaimmuksia" puita. Mutta se vain pitää
varoa risuja kotaan viedessä, ettei työnnä niitä latva edellä, sillä
silloin poronvasat syntyisivät nurinpäin.
Taitava ja tottunut on lappalainen sytyttämään tulta, helposti hän
saa sen tarttumaan kurjannäköisiinkin pökkelöihin, kun tuntureilla
liikkuessaan asettuu ruokailemaan. Pikku risunlatvoja hän taittelee
kasan, nyhtää tuohenpalasia kuivista oksista ja raapaisee niihin
tulen. Talvisin on lapinmiehellä useasti povessa tuohenkäppyrä taikka
tervaskappale, josta kiskoo sytykkeitä käydessään virittelemään lumisia
ja jäätyneitä risuja.
Mutta tievan laelle ei lappalainen koskaan tee asentotultaan eikä
myöskään metsäpolulle. Tievan laella palavan tulen saattaisi Stallo
helposti huomata ja tulla ahdistelemaan, ja metsän palkaita liikkuu
maahiainen.
Pari, kolme kuukautta on Seyristunturin seutu Raaskaltiolta tulleiden
kotipaikkana. Täällä raitioidaan tokkaa ympäristön tievoissa ja
kalastellaan lähijärvissä. Täällä jo joudutaan lypsämään poroja,
sillä vasat ovat varttuneet jo niin isoiksi, etteivät enää ole aivan
riippuvaisia emon ruokinnasta. Joka päivä lypsää lappalainen vaatimet
ja saa joka porosta korttelin verran maitoa pyöreään, kapeasuiseen,
koivunpahkasta koverrettuun varsinaappuunsa.
Osan maidosta hän kuivaa kotasavussa poronvatsapalleroissa
"maitomahoiksi", osan tekee juustoiksi. Kattilassa haalistetun maidon
hän juoksuttaa vesitilkalla, jossa on liotettu poron makonahan
suortuvia, ja juustot hän puristaa vartavastisiin kaavoihin, lokkiin.
Niitä on varakkaalla poroisännällä kymmenkuntakin erikokoista --
isoimman halkaisija 32 sm, pienimmän 10 sm -- pyöreää kehystä, joiden
reiäkkäät pohjat ovat täynnä koristeleikkauksia; useasti niissä on
vuosilukukin sekä omistajan nimikirjaimet. Valmiiksi puristetut juustot
lokkineen ladotaan päällekkäin, kapeampi aina yläpuolelle ja viimeksi
iso kivi painoksi. Siinä saavat juustot yökauden puristua ja valuttaa
heraa pois, jonka jälkeen ne ripustetaan luövviin kuivamaan.
Mutta kun talvi heittää ensimmäiset lumensa, heittää Näkkälän Jussakin
Seyristunturin takaiset tievat, lyö taas kotansa ja tavaransa kasaan
ja lähtee pois koko tunturimaasta. Sillä alastomilla, tuulisilla
tuntureilla ei lappalainenkaan saattaisi talvella asua. Talvella on
pakkanen siellä vielä ankarampi kuin muualla, ja myrskyt möyryävät niin
rajuina, ettei keveä kota pysyisi pystyssä. Eikä porokarjakaan tulisi
talvella tuntureilla toimeen. Siksi muuttaakin kotakunta eteläisempiin
outamaihin Hetan ja Näkkälän välille. Outamailla ei talvi tunnu niin
ankaralta kuin puuttomilla tuntureilla.
Lumikelillä käy majanmuutto paljon hauskemmin kuin kesällä. Tavarat
saadaan ahtaa ahkioihin ja kelkkoihin, ja ajella suoraan yli jänkien ja
järvien. Pitkänä raitona vain lasketellaan pitkin maita, ja koko tokka,
paimenien ja koirien ohjaamana, tulla rytistää mukana. Kankaalle jonkun
jängän taikka järven lähimaille pystytetään kota; lumi lapioidaan vain
paikalta pois, ja sitten talo pystyyn.
Luminen erämaa on yht'äkkiä keskellä talvea herännyt eloon. Kota
työntää savua ilmaan, nahkapukuinen metsänväki häärii kodan ympärillä,
jossa on ahkioita, kelkkoja ja kaikenlaisia tavaroita sikin sokin, ja
joitakuita porojakin seisoo kotamaalla jäkälän ääressä. Metsä ihan
vilisee ja elää, kun sarvipäinen harmaa lauma siellä liikkuu.
Samoille Hetan outamaille ajautuvat talveksi myös Pöyrisjärven
Näkkälät ja Proksit. Hekin heittävät tunturinsa ja jutavat Hetasta
etelään, Muotkajärven ja Palojoen kankaille, jopa aina Sonkamuotkan
takalistoille. Palojoen tienoille laskeutuvat korkeasta tunturimaastaan
myöskin "Käsivarren" lappalaiset Poro- ja Kilpisjärven ympäristöiltä.
Mutta Pöyrisjärven Maggat viettävät talvensa Peltovuoman ja Nunnasen
seuduilla.
Silloin ovat Hetan talviset metsät asuttuja, kun niissä Näkkälän
ja Porojärven lappalaiset pitävät majaansa, ja porolaumat palkivat
kankailla. Poroja on Näkkälän miehillä yhteensä yli neljätuhatta.
Rikkaimpana isäntänä häärii joukossa Tuomaan Antti, jolla on 600-700
sarvipäätä; sataisia laumoja hoitelevat myöskin Isko-vainajan
perilliset. Mutta aikoinaan oli Näkkälän joukkokunnalla poroja
tuhansittain. Isko-äijäkin omisti yksinään lähes kolmituhantisen
suurlauman, josta saattoi jakaa jokaiselle kuudelle lapselleen, sitä
mukaa kuin ne tulivat aikuisiksi, perinnöksi 600 päätä. Porojärven
poromiesten, Lapin palkisen, lauma nousee neljännelletuhannelle, ja
heidän rikkaimpiansa on Palojärven Antti, viisisataisen tokan isäntä,
sekä Valkeapään Maaret, jolla on neljäsataa.[9] Sodan aikana on
Enontekiön miesten, niinkuin muidenkin lappalaisten, poroelo
entisestään paljon vähentynyt, mutta on sitten taas ruvennut nopeasti
kasvamaan.
Koko talvikauden oleskelee porolappalainen suojaisessa metsäseudussa
muutellen sielläkin aina vähän päästä paikasta toiseen. Hyvällä
jäkälämaalla saattaa porotokka viivähtää toistakin kuukautta, mutta
huonolta kankaalta täytyy sen siirtyä pikemmin pois. Ja kotaväen pitää
seurata perässä.
Samaa Lapin pakkasperää on alava outamaakin, mutta vaatekodassa
lappalainen viettää talvensakin. Kesäinen kotaverho on kyllä vaihdettu
paksuihin villaisiin ruijanraanuihin, jotka kaksinkerroin vetäistään
seiniksi, ja alaosan ympärille lumi heittää vallin. Mutta räppänäaukko
on aina avoinna, ja pakkasöinäkin katsovat kotaan synkän kylmän taivaan
tähdet taikka valaisevat sitä roihuavat ruijantulet. Päivisin kyllä
palaa kodassa alituisesti tuli, ja tuntuu sen loimossa lämpöiseltä,
mutta kovilla pakkasilla ei savu tahdo jaksaa kohota ylös, vaan
täyttää koko kodan. Keitoista nouseva ja hengityksestä sekä kosteista
vaatteista lähtevä höyry vielä sekaantuu joukkoon, niin että kota
on täynnä harmaata huurua kuin kylmä sauna. Purkuilmoilla kyllä ei
pakkanen eikä huuru ahdistele, mutta silloin rajuilma ryöpyttää lunta
räppänästä ja ovivaatteen raosta sisään, jopa välistä niinkin, että
kodan asukkaat aamulla saavat kaivautua kinoksesta. Mutta kotaväki,
kodassa syntynytkin, on alun pitäen jo tällaiseen tottunut. Ei sitä
huuru häiritse, ei lumipurku kiusaa, eikä öinen tähtien tuikkiminen
räppänästä pelota. Lämpöisissä moninkertaisissa poronnahka-pukimissaan
nukkuu lappalainen yönsä taljoilla paksun villaraanun alla, tietämättä
pyrystä ja pakkasesta, vaikka talvenisäntä tulee monesti kotaan niin
kovana, että aamulla on keitto vesikattilassa paksussa jäässä.
Pakkanen ei lappalaisen luontoa langeta; päinvastoin hän on silloin
paljon toimeliaampi kuin talvisella suvisäällä, samoinkuin porokin,
joka kiljuvalla pakkasella on tavallista hurjempi menemään. Talvi on
lappalaisen ja poron ihana aika. Silloin pääsee vapaasti menemään minne
haluaa, ja saa kulkea mistä mieli tekee. Eivät pidätä järvet, eivät
estä pohjattomat jängät, ja leveillä sorkillaan oiustaa poro kyllä
umpienkin halki. Hyvillä mielin ajelee lappalainen tunturimaassaan,
päästelee yli tunturien Koutokeinoon ja Jäämeren rannalle, Alattioon,
josta jutaa elintarpeita kesänkin varaksi.
Ei ole talvella kiusallista räkkääkään, joka Lapin valoisan kesän tekee
niin sietämättömäksi kaikille eläville.
Mutta on talvellakin vastuksensa: Lapin suuret susilaumat. Ne
ryöpsähtävät tunturilta väliin koko joukolla porokarjaan ja tekevät
kamalaa jälkeä, syöksyvät saman tien toiseen, kolmanteen ja neljänteen
tokkaan, ja joka paikassa iskevät eloa maahan, kaatavat ja hävittävät
kuin tuli. Kymmenittäin poroja saattaa hukkaparvi yhtenä yökautena
tuhota, kiitäen pitkät matkat laumasta toiseen. Hukka on tavaton
menijä, ja on sillä oma kyytinsä. Komealla "raamikkaalla nuotilla"
siitä lappalainenkin laskee joikunsa:
-- Hukka se se on koko mies:
yhdeksän tunturivuomaa menee
yhdessä veikissä poikki,
ja se on vain nelijalkainen elävä.
Se on eri poika se,
joka niin pitkältä menee
ja hakee pyytöä.
Mahtaa se poron herra olla.
Kun se poron saa kiinni,
niin se repii niinkuin valkia,
se polttaa niinkuin valkia,
niinkuin hyvä valkia;
se poron hajoittaa ja syöpi,
niinkuin valkia polttaa.
Ja hukan työ on niin kauhea.
Kun se työn on tehnyt,
niin se menee tunturiin ja ulvoo.
Vihatulle hukalle tekivät entiset lapinäijät joskus sellaiset räähkät,
että nylkivät sen elävältä ja sitten laskivat alastonna laukkaamaan.
Ja tästä tekosesta oli se hyöty, ettei susi enää koskaan tullut niille
maille, missä nyljetty toveri oli henkitoreissaan harpponut. Näin teki
ennen Jouni Hetta, Enontekiön lappalainen, hukalle, joka syöksyi hänen
kimppuunsa tunturilla. Äijä survaisi karvakintaisen kouransa pedon
kurkkuun, kieppasi suopungin kaulaan, sitoi leuat samalla suopungilla
yhteen sekä nuoritti kuonon puuhun. Välittämättä hukan keturoimisesta
ratkoi ukko suurpuukollaan nahan auki, kuoraisi sen pois selästä, ja
sitten vasta laski paljaan elukan menemään.
Eikä liioin tullut hukka enää siihen tunturiin.
Joulu ja pääsiäinen ovat lappalaisen suuria pyhäaikoja, jolloin
hänenkin alituiseen arkeensa tulee hauskaa vaihtelua antava katkeama.
Ajetaan jouluna joukottain kirkolle yhdeltä ja toiselta kotipaikalta.
Mutta silloin on Lapin pimeä yö kaikkein synkimmillään, ja kaikki
tunturin pimeät peikot ovat liikkeellä. Silloin metsäkodassakin pitää
kaikkien liikkua aivan hiljaa ja äänetönnä. Eivät edes lapset saa
taajoa eikä telmätä. Jos kovin taajoisivat, tulisi tunturista Stallo
ja söisi taajojat suuhunsa. Niin teki Stallo Koutokeinossa, Oskalon
lähellä, Turkihanvaaran kodalla, tappoi ja söi lapset, jotka vanhempien
kirkossa ollessa pahasti taajoivat, vieläpä muutti kodat, porot ja
kaikki kiviksi. Ja ne kivet ovat vieläkin vaaralla nähtävinä.
Jouluyönä onkin itse Stallo liikkellä, ajaen raitoineen kodan ohitse.
Siksi siivotaankin kodan ympärys hyvin puhtaaksi, ettei Stallon raito
tarttuisi mihinkään oksaan taikka puuhun. Ja kotaan varataan vettä,
että Stallo saa, jos haluaa, pistäytyä juomassa. Ellei vettä olisi,
imisi Stallo veren nuorimmasta lapsesta.
Pääsiäinen on paljon iloisempi ja valoisampi pyhäpäivä. Silloin
koko tunturienmaa ajaa kevättalven kirkkaita hankia lähiseutujen
kirkkopaikoille, Koutokeinoon, Kaaressuvantoon ja Hettaan. Silloin
on tunturikansa komeimmissa pukamissaan, mustissa ja valkoisissa
purkapeskeissä, joista punainen ja keltainen paistaa, ja hopea ihan
häikäisten hohtaa ja helkkää. Outo luulisi näkevänsä jopa satujen
tontturuhtinaita ja kääpiökuninkaiden koreita tyttäriä. Silloin
haudataan edesmennyt lappi, kastetaan vastasyntynyt kansa ja vihitään
monet uudet parit uutta tunturipolvea jatkamaan. Pääsiäispyhät ovatkin
tunturiväen varsinaisia hääpyhiä. Silloin on kotapoika toimittanut
kosimisensa, valinnut omansa, vaihettanut hänen kanssaan poroja,
antanut monet hopeaiset ja kultaiset sormukset, vieläpä hopeahelyjä
rinnan ja vyötäret täyteen, ja sitten saattanut kirkolle papin eteen.
Lapin kiertäjakansa, nuoret ja vanhat, vieläpä -- kotakansan
koiratkin täyttävät pääsiäispyhinä kirkon käytäviä myöten. On silloin
kirkonmenokin oikeaa erämaan menoa, johon koiratkin ottavat osaa.
Eri kotakuntain rakit iskevät kiljuen yhteen keskellä käytävää,
pojanvekarat heittelevät niitä suopunkeihinsa ja kiljuttavat vielä
enemmän, ja kietkamien asukkaat parkuvat hoitajiensa sylissä. Papin
saarnan sattuessa monet vanhat eukot tulevat liikutuksiin ja rupevat
hurjina hihkumaan, hyppimään ja käsillään huitomaan. Mutta pappi on
tottunut tunturilaisten kirkonmenoon, korottaa vain ääntänsä ja pauhaa
sitä voimakkaammin.
Keväällä ennen kelin loppua jättävät lappalaiset taas outamaansa ja
muuttavat takaisin tuntureillensa. Näkkälän Jussakin jutaa Vapun
tienoissa Seyristunturin eteläpäähän ja oleskelee siellä suurien
jänkien äärellä porojen vasoitusajan. Sitten juhannuksen edellä tulee
vielä muutto entiselle kesäkentälle Raaskaltiolle.
Niin on vuosi kiertänyt ympäriinsä, ja kotakansa kiertänyt erämaansa.
Sitten alkaa taas sama erämaan kierto, jolle ei tule loppua enempää
kuin ajan kiertokululle.
Ei ole tunturilaisella pysyväistä olinsijaa, vaan hän elää kuin
alituinen matkamies. Vaikka hänen kotansa seisookin tunturin juurella,
on se kovin löyhästi maahan kiinnitetty.