Olet lähtenyt etsimään Peräpohjasta kadonnutta kotalappia, poroja
paimentavia Vasara-äijiä ja Suikki-ukkoja.
Olet saanut jättää taaksesi Kittilät ja Kolarit, Muoniotkin, ja nousta
tunturien tuolle puolen Hettaan asti, Enontekiön kirkolle, etkä
ole tavannut ainoatakaan poro-Vasaraa, Saat jättää vielä Hetankin
selkäsi taakse ja painua poluttomiin erämaihin yhä vain pohjoisia
tunturiseutuja kohden.
Sillä vanha entisaikainen porolappi elää enää vain perimmän Lapin
laidimmaisilla seuduilla. Tuhkalappalaisen valtakunta on siirtynyt
kaukaisimpiin erämaihin, sinne, missä mahtavat tunturit kiertävät
ympäri taivaanrannan, missä kesäpäivä kuukausittain yhtä päätä
pysytteleikse näköpiirin yläpuolella, ja missä talvella taas on melkein
päättymätön yö. Kotalappalaisen kotimaana ovat "kaikki tunturit",[7]
hänen kietkamensa kiikkuu siellä, missä ei enää kuusi viihdy, eikä
vähään tyytyväinen petäjäkään saata kasvaa, missä vain vaivaisenvarpu
matalana hiipii maata pitkin ja itsepintainen koivu koettaa
kääkkyräisenä pitää puoliansa taistellessaan armotonta luontoa vastaan.
Samoinkuin pieni lappalainen, sen kohtalotoveri, joka väkevämpien
armotta riistäessä parhaimmat kappaleet on saanut osakseen kaikkein
karuimmat seudut, mitkä eivät ole muille kelvanneet, sekin koettaa
pysytteleidä kiinni viimeisessä tähteessä, jonka on saanut turvakseen
ja kotoiseksi konnukseen.
Kovin pieniksi on jo supistunut Suomen porolappalaisten joukko,
joka vielä vanhaan tapaansa elää erämaan ikuisena kiertolaisena.
Inarista on kotalappalainen jo melkein kadonnut, eikä ole porokarjan
kanssa kiertäjiä enää monta Utsjoellakaan; vain Enontekiön mahtava
tunturiseutu on jäänyt porolapin asuinmaaksi. Se on kuin mikäkin
lappalainen ulkomuseo, jossa vielä saa nähdä vuosisatain takaista
lapinelämää entisessä alkuperäisyydessään.
Ei ole suuri enää Enontekiönkään kotakansan suku. Pöyrisjärven
tunturiseudussa, Norjan rajoilla, asustaa kesäkautensa kymmenisen
kotakuntaa Näkkäläjärviä, Prokseja, Maggoja; ja suuren Porojärven sekä
Kilpisjaurin ympäristöillä, Haldiin eteläpuolisissa loppumattomissa
tunturimaissa, majailee toistakymmentä kotajoukkoa Kalttopäätä, Labbaa,
Valkeapäätä, Vasaraa, Palojärveä, Juusoa ja Tornensista. Erämaan
kiertäjien koko sukukunta käsittää kaikkiaan noin 120 henkeä.[8]
Kolme, neljä pitkää erämaa-penikulmaa yli tunturien ja jänkien saat
taivaltaa päästäksesi Hetan kirkolta kotalappiin. Saat välillä
levähtää "Peninkulma petäjällä", johon jo 1700-luvun matkamiehet
ovat nimimerkkejänsä ja vuosilukuja kaiverrelleet, sekä Kaijanmaan
autiotuvalla, jossa synkkinä syksyöinä haltiat möykkäävät;
saat sivuuttaa kauniin Näkkäläjärven komeine seitakivineen ja
lapin-taloineen, saat jättää viimeiset petäjätkin, jotka autioilla
tievoilla yksinäisinä ja orpoina kyhjöttävät. Metsä loppuu jo ennen
Näkkälää ja alkaa autio, puuton tunturimaa, joka aukeaa eteen kuin
äärettömyys.
Tämän rannattoman tunturimeren ulappaa kiertelee Näkkälän poromiesten
sukukunta.
On siellä pienen Raaskaltiojärven rantamalla vaalean-harmaa keila,
joka näkyy jo kauas rantatievoille. Keilan mustasta huipusta kohoaa
sinertävä savusuitsu, josta arvaat sen ihmisasunnoksi, sillä savu
on ihmisen tunnus ja asentopaikan merkki, erämaassa vielä varmemmin
kuin muualla. Mistä savu kohoaa, siellä on aina tuli ja tavallisesti
tulentekijäkin. Harmaa keila on Näkkälän Jussan asunto "louvekota",
jossa ukko perheineen majailee viettäessään karjoineen kesäsydäntä
Raaskaltiolla.
Äkäinen on kodalla vastaanotto, kun vieras sinne rantajängän
mutahautoja kierrellen, kaarrellen saapuu. Kymmeninen koiralauma
ryöpsähtää rähisten vastaan ja haukkuu ikenet irvissä, niskakarvat
porhossa, vieraalle vihaiset tervehdyksensä. Kohta kotakin työntää
ilmoille kummastuneen joukon suurta ja pientä väkeä, vääräsääristä,
kapeanilkkaisia, nahkahousuisia lintukotolaisia, joiden kirjotakit,
punapaulat ja punaiset lakit iloisesti vilkahtelevat ruskeassa
ympäristössä sekä kodan harmaata seinää vastaan.
Niin harvoin tämän aution erämaan asukas näkee vertaisiaankin vieraita,
että heitä kyllä kannattaa käydä koko kotaväen katsomassa. Vielä
harvemmin saa tunturimaan asukas nähdä "lannan reisantteja". Ne ovat jo
niin merkillisiä vieraita, että heistä voi vaikka joiatakin.
-- Lantalaiset, nun nun nunnu,
nun nunu nun nun nun nun nunnu,
kävelevät, nun nun nunnu,
nun nunu nun nun nun nun nunnu,
tuntureita, nun nun nunnu,
nun nunu nun nun nun nun nunnu
ylös ja alas, nun nun nunnu,
nun nunu nun nun nun nun nunnu,
saattaa kuulla jonkun joikaaja-äijän heistä runoilevan.
Eikä erämaan suurta kesäistä rauhaa häiritse mikään muukaan
kulkija. Tunturien petoeläimet ovat silloin piiloissaan; vain arka
jänis käpsähtelee kääkkyräkoivikossa, ruskea riekko juoksentelee
vaivaisvarpujen suojassa, tunturilla lentelee kirjava pissihaukka,
järvessä pulikoivat vesilinnut ja jängällä suuri kahlaajain joukko.
Mutta ne kaikki ovat samaa tunturikansaa kuin kotaväkikin. Ne on
luotu kaikki tähän samaan ruskeaan ympäristöön, ja jokaisella on oma
tehtävänsä, asuma-alansa ja majapaikkansa.
Lappalaisen majapaikkana on tämä rantakuivikko ja pesänä tuo harmaa
matala keila, josta eläjät, niinkuin muutkin metsäpesän oliot,
kummissaan ilmestyvät kurkistelemaan rauhanhäiritsijää. Metsänväen
arka, hiukan pelästynyt ja kysyvä ilme esiintyy kotakansankin
kasvoilla, kun outo vieras astuu hänen majalleen. Sillä eihän voi
arvata, mikä lienee vieraan matkamiehen tarkoituksena.
Tämän tietäen lappalaisopas kotaa lähestyttäessä useasti jo etukäteen
rientää viemään tietoa matkamiehen tulosta.
Jos pörrökarvaisten penikkain vastaanotto onkin tavallista äkäisempi,
on kotaväen kohtelu sitä mieluisempaa. Lappia ja suomea he latelevat
sekaisin -- Ruijan tunturikodasta tuotu emäntä ei juuri muuta osaakaan
kuin omaa "saamekieltään" -- ja pieneen majaansa he vievät vieraansa.
Ei ole erämaan kansan koti juuri vieraita varten varattu, enempää
kuin muidenkaan metsänasukasten asunnot. Se on aiottu vain oman väen
olosijaksi, ja hyvässä sovussa saa sekin siinä pysytellä, ahtautuen
vieri viereen kyköttämään kuin ainakin pennut pesäänsä.
Sillä asunto on varsin ahdas; kotapermantona on vain kolmi-,
nelimetrinen maapalanen, ja korkeutta on niin paljon, että ainoastaan
keskellä, räppänäaukon kohdalla, suommuorran alla, saattaa kodan
päämies seisoa suorana. Käyrien pieljipuiden ja kotariukujen varaan
pingoitettu vaateloude sulkee suojaansa pienen lappalaismaailman,
eristäen sen ulkoilmasta. Savulla se on vain koristettu ja kirjavoitu,
ja ainoana "tauluna" on räppänäaukosta näkyvä palanen sinistä taivasta.
Mutta tämä maja on porolappalaisten koti, ja sen suojassa on hänen
kotoinen lietensä. Keskellä kotapermantoa on seitsemällä kivellä
ympäröity tulisija, jonka mieluinen loimo lämmittää ympärillä olijoita.
Maapermannolla, joka on peitetty koivunrisuilla, porontaljoilla ja
ruijanraanuilla, vain istutaan tai loiotaan kahden puolen tulta.
On siinä vielä sikinsokin kaikenlaista talon tarvekapinetta:
keittoastioita, kahvikaluja, kiisoja, laukkuja ja ruokatarpeita,
jauhopusseja ja maitovatsapalloja, kaikki vain permannolla ovipuolessa
taikka peräosassa, poassossa. Tässä kotaväki nukkuu yönsä, lepäilee
päivälläkin, tässä syö liha- ja kalakeittonsa sekä särpää mustan
kahvinsa, tässä askartelee "tupa työnsä", ompelukset, kudonnat ja
puukkotyöt. Kiisoille taikka taljavuoteelle hän istuttaa vieraansakin
ja tarjoaa hänelle kotansa parhaita, sillä "sitä lintu linnulle, mitä
linnulla itselläänkin." Emäntä keittää rasvaa tiukkuvia tunturijärven
siikoja, joita yhteisestä kaarasta pistellään sormin ja kastetaan
samaan rasvakuppiin, tarjoaa ulkona kevätahavissa kuivattua poronlihaa
ja viimeksi pyöräyttää väkevän kahvin, johon kermaksi sekoitetaan poron
vatsalaukussa kuivattua hapanta poronmaitoa. Hyvä on tunturikodan
kestitys, hyvästä sydämestä tarjottu ja mielihyvällä otettu vastaan.
Eikä ole kotaemännän kertaakaan koko puuhansa aikana tarvinnut sen
enempää hääriä eikä juoksennella; samalla sijalla, lieden ääressä,
jalkainsa päällä, hän on vain saanut istuskella, sillä käden
ulottuvilla, kiisoissa ja nahkapusseissa, ovat ruoka- ja kahvitarpeet,
käden ulottuvilla riippuvat kattilat ja kahvipannut ja käden
ulottuville, oven suuhun, ovat lapset kanniskelleet vaivaisenvarpuja,
joita kattilan alle työnnetään, ja lopuksi, käden ulottuvilla istuvat
nekin, joille tarjotaan.
Jos asunto on ahdas, niin sitä enemmän on tilaa ulkona. Koko
rantakenttä kivineen ja mättäineen on samaa kotia kodan kanssa.
Aurinkoisena päivänä saattaa lappalainen istua työskentelemässä siinä
yhtä hyvin kuin kodassakin. Kenttä onkin työmaan näköinen. Hujanhajan
on siinä kaikenlaista työkalua ja useita työskentelysijoja. Siinä on
puiden pilkkomispaikka, siinä parkkipadat ja roukauskattilat, siinä
leivänpaistamis-uunikin paljaan taivaan alla, siinä kirveskalsua,
kuokkapahasta ja lapionraakkia, puukkoa, vasaraa, höylää ja
tahkontapaista, kauhaa ja kaukaloa. Ja joukossa pitkin kenttää
nähdään kumollaan, syrjällään ja kohdallaan ahkioita ja porokelkkoja,
jopa kottakärrytkin. Kivillä ja kantojen nenissä roikkuu joitakuita
takkikuluja sekä muuan karvaton kinnipeski. Kentän pohjoisreunassa
on parin koivunhaariikan ja korvakkojen varassa "luövvi", katos
ja telineistö, jossa nähdään yhtä ja toista kotaväen tarvekalua:
kenkäheinäkääröjä, terva-astiaa, kantosatulaa, laukkua, poronlänkiä,
puntaria. Luövvin katon suojassa säilytetään kuivattu poronliha
varastokin, ja koivunoksalla riippuu pari kuivattua poron verimahaa.
Kentän vastaisella reunalla on pari pientä turpeilla päällystettyä
kotaa, joissa säilytetään suolakalavarastot. Järven rannassa on
nuotta- ja verkko-ulut sekä pari venettä.
Sellainen on porolappalaisen kesäinen kenttä, erämaan yksinäisen
asukkaan hiljainen kotitanhua kaukana tunturien takana. Se ei ole
suinkaan kovin houkutteleva mukavampiin oloihin tottuneelle, mutta
kuitenkin mielenkiintoinen ja puoleensa vetävä. Vapaana ja rauhassa
koko maailman melulta ja myllerryksiltä saisi täällä askarrella,
kattona korkea taivas ja ympärillä joka suunnalla mahtavat tunturit. Ja
naapureina olisivat vain metsien eläimet, ilman linnut, vedenhaltiat
ja maassa asuva maakansa, maahiaiset. Eikä erämaiden julmaa peikkoa,
Stalloakaan tarvitsisi pelätä, kun vain tietää, miten hänen suhteensa
milloinkin on asetuttava.
Näin tuntee lappalainenkin, ja siksi hän niin hyvin viihtyykin
erämaassaan. Ei hän enempää seuraa kaipaakaan. Päinvastoin kodan asukas
on tyytyväinen, kun hänellä on koko erämaa hallussaan, eikä naapuria
näkyvissä ei kuuluvissa. Silloin hän saa vapaana ja mielinmäärin
liikkua tuntureillaan ja huoletonna paimennella porokarjaansa.
Poroja on Näkkälän Jussankin hallussa koko lauma, seitsensatainen
tokka, jossa kyllä on osa Hukka-Salkon ja Näkkälän Antin Jussalle
paimennettaviksi uskottuja elukoita. Öisin porot käyvät lähituntureilla
laitumella, mutta helteisimmän päivän ajaksi ne tulevat kodan luokse
järvenniemeen, raittiiseen ilmanhenkeen lepäilemään ja märehtimään.
Koko aamupuoli päivää kodalla kuluukin porokarjaa odotellessa,
emäntäkin laittaa jo ruokaveron valmiiksi sekä paimenille että koirille.
On komea näky, kun monisatapäinen, sarvekas lauma puolenpäivän
seuduissa painuu alas tunturilta ja jänkää pitkin kierrellen astelee
kodalle.
-- Elo tulee! huutavat kodalla olijat.
Ja se on todellakin mahtava "elo". On kuin valtava harmaa virta
kohisten laskeutuisi tunturilta jängälle ja lähestyisi kotaa.
Ei erota siinä yksityisiä eläimiä, vaan kaikki sulautuu samaksi
liikkuvaksi kokonaisuudeksi. Näyttää kuin suunnaton jättiläismatelija,
monituhatsarvinen alkumaailman eläin, kiemurtelisi jängän matalassa
pensaikossa merkillisesti äännellen.
Se on lappalaisen elovainio, siinä lainehtii tunturikansan viljapelto.
Lauma tulee kodalle tuhatjalkaisena oliona, napsavin sorkin,
keikutellen satoja sarviaan ja astellen keveästi. Siinä on komeita
kruunupäisiä hirvaita, vankkoja ajohärkiä, vaatimia, puolikasvuisia
pienisarvisia urakoita, vuonniloita ja vuorsoja, sekä pikkuisia
korkeakoipisia mulipää-vasoja. Kohisten kulkee elo kodan ohitse suoraan
leponiemeensä, mutta jotkut pysähtyvät kotakentälle nuuskimaan mättäitä
ja löytävät niistä jotakin pureksittavaa. Pienet sarvettomat vasat
juosta kepsuttavat ja hypähtelevät emonsa rinnalla ja ikävissään
roukuvat, kun harhaantuvat hoitajastaan. Emot roukuvat vastaan, ja
helposti tuntee vasa oman äitinsä äänen sataisestakin rouvunnasta
ja lähtee iloisesti äännähdellen sitä kohden. Vasat ovat tunturielon
hentoja oraita, suuren lauman pikkulapsia, jotka suurilla tummilla
silmillään kummastellen katselevat ihmeellistä maailmaa, iloitsevat
auringosta ja ovat onnellisia saadessaan olla emonsa vierellä ja
valittavat vähäisestäkin vastoinkäymisestä.
-- Voi sitä porovasaa,
kun se rouvuskelee,
nun nun nun nuu.
Voi sitä ruohovasikkaa,
kun se rouvuskelee,
nun nun nun nuu,
laulaa lappalainenkin siitä joikauksessaan.
Lauman perässä astelee koirineen kaksi raitiota, kotapoika,
13-vuotias Antti, ja kodan renki, Juunas Kelottijärvi. Koko yökauden
he ovat porojen kintereillä kierrelleet erämaita ja koirineen
huolehtineet, että tokka pysyisi koossa. Nälissään ovat paimenpojat,
nälissään heitä seuranneet koiranressukatkin. Raitiot käyvät kotaan
suurustamaan, mutta koirille tarjoo kotaemäntä aterian ulkona
kentällä. Siihen kokoontuu talon koko halliväki, kymmenkunta karvaista
koirankuonolaista, Pennoa, Naattua, Tshikkaa, Tshalmua, Tilkkua,
Murjua, Lumpua, Kuolehvia ja pari Mustia, joille emäntä ammentaa
kattilasta vartavasten keittämäänsä verivelliä suureen kaukaloon.
On siinä silloin "ruokaruotsi ja syömäsaksa" murkinalla ja käy aika
äkäinen elämä, murina ja lotkiminen, kun tämä kansa aterioitsee. Ei
siinä siunata eikä myöskään kiitellä, vaan latkitaan, minkä ennätetään,
pannaan lopuksi toimeen pikku tappelunnujakkakin ja sitten huulia
nuoleskellen heittäydytään kentälle ettoneelle. Astuskelee pari
karvakoipea ylpeänä kotaankin, vönkii yli emännän kahvitarjoilun ja
heittäytyy kylläisenä isännän makuutilalle.
Mutta taitava porokoira on kotalappalaisen kaikki kaikessa, paljon
suurempiarvoinen kuin huono mies. Sillä koira on porolauman oikea
paimentaja ja kurissa pitäjä. Ilman nopsajalkaista, avosuista, äreätä
rakkiansa ei poromies saattaisi pitää villiä karjaansa koossa.
Niemen äärimmäiseen kärkeen vetäytyy koko porolauma. Siellä se veden
ja tuulen hengessä lepäilee polttavimman päiväsydämen rauhassa
kiusallisilta Lapin syöpäläisiltä, jotka vilpas tuuli ajaa tiehensä.
Syöpäläistä, räkkää, onkin helteisinä päivinä jängillä, vuomilla ja
matalilla mailla poro-paran ja kaiken elävän olennon kimpussa, miltei
henkimenoksi. On mitä monenlaisinta tihulaista: sääskeä ja paarmaa,
saulakantekijää ja kurmuntekijää eli pottaposkaa. Varsinkin vaaleat
porot saavat räkästä kovin kärsiä, sillä niiden kimppuun osaavat
kaikki paholaiset, ja pienet heikot vasat monesti sortuvat ja kuolevat
erämaahan syöpäläisten ylenmäärin kiusaamina. Mutta on räkästä
hyötyäkin porokarjan paimenelle. Kiusaajain ahdistamana porolauma
laukkaa vuomilta ja jängiltä ylös viileille tuntureille ja pysyy
siellä paremmin yhdessä koossa. Räkkää pakoon Näkkälän Jussankin tokka
joka päivä vaeltaa Raaskaltion niemelle. Tätä tihulaisten ansiopuolta
muistelee lappalainen joiatessaan:
-- Sääski ajaa porot tunturiin,
vuomista pois porot ajaa kokoon.
Ei porojen kanssa tulisi toimeen,
jos ei sääskiä olisi.
Se on pikku elävä,
mutta kyllä sen edessä elo pakenee.
Mutta pieniä peurakorvaisia vasoja odottaa kova kohtalo. Käy niemelle
mies suopunkeineen, heittää vasan toisensa jälkeen kiinni, keikauttaa
maahan, istuu päälle ja suurella puukolla leikkaa korviin veriset
merkkinsä. Vasa-parka roukuu ja kimpuroi, ja vipattaa vainottuja
korviaan, mutta säälimätön suurpuukko sivaltaa kappaleen korvasta,
palasen toisesta, lisäksi vielä puraisee reunohin pikku pykäliä
ja halkoimia, jonka jälkeen vasta laskee elukan irti. Sukkelasti
ponnahtaa vasa pystyyn ja roukuen ja verisiä korviaan puistellen
juoksee etsimään emoansa. Mutta nyt on pikku elukka otettu muun karjan
yhteyteen ja omistajan merkkeihin, eikä ole enää kenen tahansa,
porovarkaan, kähvellettävänä. Tämän seurakuntaan ottamisen ovat
kaikki porot saaneet elämässään kokea. Jokainen sekä iso että pieni
sarvipää on korvarikkoinen, saman isännän porot samalla tavalla. Joka
poromiehellä on oma merkkinsä, ja kun on satoja poromiehiä, pitää olla
satoja erilaisia merkkejäkin. Niitä saa poromies sivaltamalla poron
korviin erilaisia leikkauksia, "sanoja", eri asentoihin. Leikkauksia
on hyvin monenlaisia, on poikkikorvaa, vitaa, haaraa ja halkoa,
pykälää, pisteitä ja reikää, vuoluhankaa, pistohankaa, vastahankaa ja
rappuhankaa, lumppiota, linnunvarvasta, kengänilttiä, suovankantaa,
salvosta ja vintintolppaa, svatnaa ja kieskaa. Niin on esim. vanhan
kuulun porolappalaisen Matti Pongun poromerkki seuraava: oikeassa
hanka päällä, pykälä alla ja päällä, vasemman nokka poikki, päällä
pistohanka, reikä ja siitä hankaan halki. Ja Enontekiön rikkaimman
poromiehen, 1921 kuolleen Isko Näkkäläjärven merkki oli: oikea poikki,
pykälä päällä ja kaksi pisteltä alla, vasemmassa hanka päällä ja siinä
pistel.
Vanhat lapinäijät entisaikaan ottivat talteen vasan korvista leikatut
merkkipalaset, pujottelivat ne rihmaan ja piilottivat kiven alle
erämaahan niille seuduille, missä porot enimmin palkivat. Silloin porot
pysyivät paremmin niillä mailla, erämaahan kätketyt osaset niitä sinne
vetivät ja siellä pitelivät.
Iltapuoleen asti viipyvät porot leponiemellään. Sillä aikaa toiset
paimenet, toinen renki ja palvelustyttö, Proksin Elle, koirineen
varustautuvat vuorostaan seuraavaksi yöksi raitioimaan. Heinillä
täytetyt kengät pauloitetaan jalkoihin, hartioille vetäistään harmaa
sarkakaapu, "luhkka", ja suopunkivyyhti heitetään yli olan, evästäkin
varataan reppuun. Koiransa kaulaan nauhoittaa renki ison puukalkareen;
koira kun muuten olisi liian kova poroja laukoittamaan. Näkyy piski
kyllä tottuneen mokomaan kaulakellukkaansa, kantaen sitä tyytyväisenä
kuin ainakin asiaan kuuluvaa virkamerkkiä. Näin kaikin valmiina
odotetaan porojen lähtemistä, sillä tokka saa itse ratkaista sen asian.
Kuuden, seitsemän tienoissa, kun päivä jo paistaa Seyristunturin
päältä, kuuluu taas huuto:
-- Elo tulee!
Ja omasta halustaan, kenenkään käskemättä, lähtee koko tokka liikkeelle.
Mutta tällä kertaa on laumassa melkein yhtä monta mieltä kuin päätäkin:
yksi osa pyrkii jängälle, toinen tolvailee rantaa pitkin kodalle päin,
kolmas lähtee laukkomaan Jierstitunturia kohden, ja siellä täällä
yksinäinen emo vasoineen nulkkailee omia aikojaan sinne tänne pitkin
jänkää.
Näyttää kuin koko lauma villinä ja mielettömänä yrittäisi hajaantua
ympäri erämaita.
Mutta silloin, parhaaseen epäjärjestykseen saapuvat paimenet,
kumpaisellakin koira kintereillään. Tyttö viittaa sauvallaan,
komentaa koiraansa, ja heti kaapaisee rakki haukkuvana karvakeränä
pitkin kenttää; käskee renkikin ressuansa ja samoin sekin lähtee
laukkomaan toisen joukon jälkeen, niin että kalkkare vain kaulassa
keikkuu. Pitkälle eivät karkulaiset ennätä, kun kiukkuinen rakki
on jo kintereillä räkyttämässä. Mitä kauemmas poro yrittää
poiketa, sitä kiivaammaksi tulee räkytys ja sitä lähemmäksi hyppii
haukkuja karkulaisen kinttuja. Helposti sentään tottelevat porot
karvaista kaitsijaansa; monet palaavat jo nähdessään sen lähenevän
vapaaehtoisesti takaisin karkutieltään. Niin on pian taas tokka koossa.
Mutta kohta tulee uusi kommellus. On mentävä pienen virran ylitse,
ja sitä säikkyen villi tokka taas vauhkoilee kuin lammaslauma ja
syöksähtelee levotonna sinne tänne. Joku yrittää jo virralle,
mutta heti taas pelästyen hypähtää pois ja pyrkii pakoon. Mutta
haukkuja-paimenet pitävät laumaa kurissa ja painavat sitä yhä joelle
päin. Viimein muuan suurisarvi uskaltaa astua vettä solkkaamaan, ja
kohta törmäävät perässä toisetkin, ja yhdessä rytäkässä polskehtii koko
tokka ylitse.
Silloin on päästy pahimmasta. Seitsensatainen elo järjestyy taas
pitkäksi jonoksi ja asettuu rauhallisena jänkää vaeltamaan.
Pohjoiselle painuva päivä valaa paljaslakiselle tunturille ihanan
sadunomaisen väriloiston, ja laaja, aitolappalainen, ruskea jänkä
loistaa aivan ihmeellisenä auringon valjussa valossa. Jängällä liikkuu
satasarvinen lauma harmaana elävänä virtana kohti kesäyön auringossa
hohtavaa Seyristunturia.
Paimenet astelevat sauva kädessä, koira kintereillään, rauhallisesti
perässä kuin ainakin "hyvät paimenet" laumaansa seuraten.
Seyristunturin matalaan, harvaan rantakoivikkoon katoaa tokka ja
hajaantuu laitumelleen.
Päivän tärkein toimi on päättynyt, elo saatu tunturille palkimaan.
Paimenesta saapuneet raitiot jäävät kotaan loikomaan ja juomaan
emännän keittämää kahvia. Mutta isäntä on kymmenvuotisen Inga-tyttären
kanssa lähtenyt kalalle, ja palaa sieltä vasta puoliöissä. Silloin
laitetaan heti kalakeitto kattilaan ja saadaan oikein rasvainen
iltanen, sillä tunturijärvien siika on tavaton tauromaan, antamaan
rasvaa keittoon ihan kanneksi -- kun vain pyyntimies ei ole erehtynyt
kalalla ollessaan kääntämään venettään vastapäivään. Jos sellaisen
taitamattomuuden tekisi, silloin ei kala tauroisi. Mutta semmoista
erehdystä ei vanha lapinukko ole tehnyt. Ei hän myöskään ole laskenut
venettään rantaan kiinni, ennenkuin on korjannut pois pyydyksensä,
sillä tällöinkin olisi kaloista tauro mennyt maahan. Niin tauroo
ukon tuoma siika vahvasti, ja kotaväki saa päivänsä päätteeksi
yltäkylläisen kalakeiton, jonka päälle voi aivan tyytyväisenä kellahtaa
porontaljoille ja vetäistä peitokseen paksun ruijanraanun. Niin sopii
siinä, väsymättömän auringon valvoessa, vedellä unia seuraavan päivän
puolille asti.
Silloin taas elo saapuu kotajärvelleen tuulluttelemaan, palatakseen
iltasella uusien paimenien saattamana tunturiinsa.
Samanlainen on jokainen seuraavakin päivä, oli se pyhä taikka arki,
sillä tunturikodassa ei ole koskaan pyhää, yhtämittainen loputon arki
vain, yksitoikkoinen kuin kotaa ympäröivä rannaton tunturimaa. Elo
tulee ja menee samalla tavalla joka päivä, ja kalamies käy joka ilta
järvellä. Vuoropäivin loikovat paimenet ja koirat kodalla, jossa emäntä
istuskelee lapsineen kaiket päivät, hoitaen mustaa kahvipannuansa ja
keittäen kalaa sekä pari kertaa päivässä koirillekin mustan vellin,
ja välitöikseen kutoen sukkaa, vantutta, kengänpaulaa taikka ommellen
monikirjaisia "lapin parseeleja".
Ei tiedä tunturimajan asukas maailman menosta. Ei jaksa tänne asti
postimies kulkea, eikä hänellä olisi tänne mitään tuotavaakaan.
Sanomalehti on kodan harrastuksille vieras, onpa pieni, lapinkielinen,
Norjassa toimitettu "Nuorttanastekin" täällä tuntematon. Vain joskus,
ani harvoin, etsii joku kirjelappunen tunturin asukasta, tullen jonkun
kulkijan matkassa, tai tavaten omistajan sen kirkolla käydessä.