Tepastolompolon kylä, jolla on niin komealta kaikuva nimikin,
on Kittilän pohjoisilla kulmilla, Ounasjokeen laskevan Tepaston
jokilaajentuman, Tepastolompolon itärannalla.
Niinkuin useimmat muutkin Peräpohjan ja Lapin lantalaiskylät on
Tepastolompolokin lappalaisten pohjustama. Lapin kansan muinaisille
asumassoille on kylä kohonnut, ja sen kansakin lienee suurimmaksi
osaksi kohonnut lappalaiselta pohjalta.
Ei saanut lappalainenkaan etumiehenä tunkeutuessaan erämaihin
taisteluitta itselleen asuinsijaa ja asumaoikeutta. Sillä jo ennen
lapinkansaa oli kaikki Lapinkorven erämaat vallannut mahtava Taalojen
suku.
Taalot olivat kamalan suuria, hirveitä ja väkeviä metsän jättiläisiä,
jotka saattoivat kerrallaan työntää taskuunsa vaikka nelikollisen
hopeaa. He asuivat maakuopissa, kaikkein pahimmissa korpirovaikoissa
ja tunturimaissa, pyydystelivät metsästä majavia, peuroja ja muita
otuksia ja kalastelivat järvistä. Vihoissaan olivat Taalot kovin,
kun lappalaiset ilmestyivät niille maille, joissa he ennen olivat
saaneet kenenkään häiritsemättä asustella. Siksi he tekivätkin
lappalaisille kaikenlaista rauhattomuutta, tappoivat ja söivät heidän
porojaan, vieläpä pyydystelivät heidän pieniä ristimättömiä lapsiaan
ja pistelivät suuhunsa suurina herkkuina. He rakentelivat lasten
kulkupaikoille ovelia ritoja, joihin panivat juustopalasia syöteiksi,
ja kun pahaa aavistamaton lapintenava meni juustoa tavoittamaan,
takertui hän ritaan ja joutui Taalon paistiksi. Useasti Taalot myös
houkuttelivat taikka ryöstivät lappalaisten tyttäriä tai vaimoja
emännikseen, ja heillä sitten tapattivat täitä takkuisesta tukastaan.
Tepastolompolonkin äärettömät erämaat olivat joutuneet Taalojen
valtaan. Seitsemän suurta metsän jättiläistä majaili Taalonorkumassa,
synkässä korpisessa kurumaassa, puoli penikulmaa järvestä etelään.
Asettuipa sitten Tepastolompololle, nykyisen Uudenkartanon paikalle,
järven kaakkoisrannalle, asumaan Väkevä-Tuomas, oikein vahva ja
jämerä porolappalainen. Mutta ei saanut mies kauankaan olla rauhassa,
ennenkuin jo Taalot rupesivat häntä vainoamaan: hävittelivät hänen
porojaan ja ahdistelivat hänen kotakuntaansa.
Ja viimein tuli erämaan asukkaille ankara yhteenotto. Tuli Taalo itse
Tuomaan luokse ja tahtoi häntä painimaan, jotta kumpi voittaa, se saa
tappaa häviölle joutuneen.
-- Yhtä kaikki! sanoi Tuomas. Mennään järvelle painimaan, siellä on
tilaa heitellä.
Tuomas pani rautapiikkikengät jalkaansa, ja niin lähdettiin.
Kaljamajäällä syntyi tuima temmellys, jossa rautakenkäinen
Väkevä-Tuomas helposti sai Taalon alleen ja tappoi hänet. Mutta Taalo
ennätti sanoa:
-- Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!
Toisena päivänä tulikin toinen Taalo, vielä väkevämpi, ja vaati
Tuomasta painimaan. Mentiin taas järvelle taistelemaan, mutta Tuomas
voitti senkin ja tappoi, jolloin se taas ehti sanoa:
-- Kyllä minua väkevämpi vielä tulee!
Ja tulikin seuraavana päivänä kolmas hirviö ja taas neljäs, vieläpä
viideskin, ja jokainen oli aina väkevämpi edellistänsä. Mutta aina
Väkevä-Tuomas ne voitti ja nutisti hengen pois. Mutta tuli vielä
kuudeskin kiveliön kummitus, ja se oli jo niin jämerä äijä, että
ruhjoi Tuomaan polvipuolellensa jäälle, jopa oli vääntää allensakin,
surmaniskua ottamaan, kun vielä pääsi lapinukko ylös ja vuorostaan
väänsi jättiläisen jäälle ja surmasi. Mutta eikös sekin vielä huutanut:
-- Kyllä minuakin väkevämpi vielä tulee!
Silloin Väkevää-Tuomasta alkoi jo hirvittää. Ei uskaltanut ukko enää
odotella uutta Taaloa toraamaan, vaan pakeni pois kotapaikaltaan.
Mutta kun Tuomas sitten kerran kulki Kuortanovuomalla, yllätti hänet
Taalo, kauhean suuri jätti, hirmuinen keihäs kädessä, ja kysyi, kun ei
Tuomasta tuntenut:
-- Missä on Väkevän-Tuomaan kota?
Tuomas osoitti aurinkoa kohden ja sanoi:
-- Tuolla päin se on, missä päivä paistaa!
Taalo katsoi sinne, mutta ei nähnyt mitään, sillä Taalon silmä ei kärsi
aurinkoa. Tuomas sanoi silloin:
-- Annahan mie näytän keihäälläs!
Taalo antoi keihään, Tuomas osoitti sillä päin päivää ja sanoi:
-- Tuollahan se on, katohan pitkin keihäsvartta!
Kun Taalo kääntyi katsomaan, niin ukko äkkiä survaisi keihään hänen
hartioihinsa. Jättiläinen rojahti maahan ja sanoi:
-- Pistä toinenkin kerta, että kuolisin heti!
-- Kyllä koira kuolee kerrallakin! sanoi Tuomas vain eikä toistanut
iskuansa, sillä hän tiesi, että jos Taaloa pistää toisen kerran, se
siitä vain virkoaa elämään.
Ja Taalon täytyi kuolla. Mutta kuollessaan hän tunnusti:
-- Miehen käteen kuolen, kun kuolen.
Niin voitti Väkevä-Tuomas viimeisenkin metsän hirviön, ja siihen loppui
koko Tepastolompolon seutujen Taalosuku, eikä niitä sen jälkeen enää
ole niissä metsissä nähty, ei kuultu. Mutta Taalojen raadot raahasi
Tuomas järveltä lounaisrannan metsikköön ja kuoppasi ne sinne korkeaan
tievaan. Vieläkin nähdään tievalla useita pitkiä syviä kuoppia, joita
sanotaan Taalojen haudoiksi. Vankkoja petäjiä oli ennen seisonut
hautojen ympärillä, ja petäjien kyljessä oli ollut pilkat ja ristit,
mutta nyt on petäjät jo hakattu maahan.
Siitä pääsi lapinukko ja lapin suku yksinään erämaan isännäksi, kun
Taalojen suku oli työnnetty turpeeseen.
Mutta osui tännekin viimein lannanmaan erämies ja rupesi riitelemään
niitä maita, jotka lappalainen oli henkensä kaupalla valloittanut
kiveliöiden peikoilta ja hirvityksiltä. Eikä lapinmiehellä ollut
muuta neuvoa kuin suostua alakyntiseen sovintoon, ositellen parhaat
apajansa uuden tulokkaan kanssa, jolla oli aina kuninkaan lupakirja
matkassaan, taikka heittää koko seutu lannanmiehelle ja itse uudestaan
painua selkosille ja siellä taas ryhtyä taisteluun metsän jättiläisten
kanssa -- joutuakseen sieltäkin karkotetuksi, kun oli ensin korpiseudun
pohjustanut lantalaiselle kelvolliseksi.
Muoniosta kulkeutunut Mooses-raukka ensimmäiseksi asettui
Väkevän-Tuomaan asuinmaille. Iso ja väkevä mies oli hänkin, mutta
laiska ja saamaton ukonköriläs. Nelisnurkkaisen pirttipöksän rutisti
äijä Tepastolompolon rannalle, nykyisen Lompolon talon paikalle, ja
siinä kalaa pyydellen elää tuhrusteli, ei viitsinyt maata möyriä eikä
edes niityistäkään huolehtia, vaikka Lompolon matalat rannat olivat
mitä parhaimpia heinämaita. Nälkääkin äijä näki, kun ei kyennyt
hyvän saaliin aikana hankkimaan kalaa pahan päivän varaksi. Ja
nälkään saamaton äijä kuolikin, sortuen Aittamaan salolle, kun kerran
puutteessaan lähti Puljun lappalaisasunnosta, parin penikulman päästä,
etsimään evästä. Ukon perhe joutui ajelulle ja asunto jäi autioksi.
Tuli silloin Silpo-Heikki, silmäpuoli irtolaismies Peltovuomasta,
tunturien takaa, ja ilman mitään valtasi Mooses-raukan aution
kömmänän, ruveten siinä asumaan. Pitkät ajat sai Silpo-Heikki siellä
rauhassa kelletellä ja lompolossa kalastella. Mutta kun Mooses-äijän
pojat, Heikki ja Niila, pääsivät aikamiehiksi, tulivat he takaisin
isänsä pöksälle, ajoivat peltovuomalaisen tuntureillensa ja rupesivat
entisellä kotijärvellään elämään.
Ja näiden miesten, Heikin ja Niilan, poikia ovat vielä nykyään elävät
70--80-vuotiset Tepastolompolon äijät.