Kittilän erämaissa, idässä Sodankylän rajoilla, on suuri ja aukea
järvi, Kelontekemä.
Tämä maa on jo täyttä Lapinkorpea. Järven ympärillä on joka suunnalla
suuri erämaa, jonka korkeimmat nousut kohoavat paljaslakisiksi
tuntureiksi. Lännestä näkyy Kontiolaki ja Nilipää, pohjoisesta paistaa
Porkosen laaja malmirikas tunturiseutu sekä komea Kumputunturi, idästä
kumottaa kaukainen Karettunturi.
Tämäkin seutu oli aikoinaan lappalaisten mieluisimpia maita: täällä
porot saivat vapaasti samoilla tunturien jäkäläkankailla, ja järven
kala piti asukkaat kylläisinä. Jo varhain syntyikin Kelontekemän
rannoille kokonainen lappalaisasutus. Järven niemiin ja lahtien
pohjukkoihin kohosi erämaan kansan harmaita kotia, joissa kesänaikana
asuttiin ja kalasteltiin, lähimailla paimennettiin poroja, ja syksyn
tullen lähdettiin taas karjoineen kaikkineen korpia kiertämään. Jo
niin aikaisin kuin kesällä 1675 mainitaan Gabriel Tuderuksen käyneen
Kelontekemän kansaa valistamassa. Saarnannut oli Lapin apostoli
korven kansalle, jakanut ehtoollista, kastanut heitä Herran omiksi ja
kirkotellut lapineukkoja.
Mutta niinkuin useimmat Unarin lappalaiset, niin enimmät
Kelontekemänkin ensimmäisistä eläjistä ovat nimettöminä hävinneet
korpiinsa; vain kotasijat sekä joitakuita alkuperäisiä kivisiä ja
osaksi rautaisiakin työkaluja, joita jälkeen tullut kansa on löytänyt
edeltäjäinsä asuinpaikoilta, on järven rannalle heiltä jäänyt.
Vain muutamista lapeista on säilynyt nimi ja tarina jälkimaailmalle.
Niinpä kerrotaan Vuolli-nimisen lapinukon, joka oli ensin asustanut
Molkojärven ja Alakylän välisellä salolla, Vuollin Pöytälaki-nimisessä
maassa, järven etelärannalla, ensiksi pitäneen savua nykyisen Vuollin
talon paikalla. Vuollin naapurina, kaakkoisrannalla, Mallunautiossa,
majaili Mallu-äijä jonkun aikaa, kunnes taas pyörähti toiseen
paikkaan. "Juoksu-Malluksi" oli ukkoa sanottukin. Toramaisen kentällä,
länsirannalla, eleli Toramainen, ja samalla rannalla, Koskamanniemen
Launankentällä, piti Launa-ukko majaansa. Järven itärannalla,
Kelontekemän talojen paikalla, sanotaan Pulli-nimisten lapinmiesten
aherrelleen.
Mutta Karkeaniemessä, vastapäätä Koskamaa, järven yläpäässä, majaili
"kauhea lovinoita", Karkea-raukka, joka kalasteli sekä kotijärvessään
että Sotkajärvellä, parin neljänneksen päässä Kelontekemästä etelään.
Äijällä oli omat apulaisensa, jotka pitivät majaa Kumputunturissa.
Kun ukko lähti kalanpyyntiin Sotkajärvelle, souti hän Kelontekemän
eteläpäähän, kävi metsästä kolme pihlajanvarpaa ja veneensä
vieressä seisoen viittoi pihlajilla Kumputunturia kohden ja kutsui
"tunturipoikia" avukseen:
-- Kukakin keulaan,
kukakin hankaan,
kukakin kohallaan piättämhän!
Pihlajillaan äijä vain osoitteli, mihin apulaisten piti tarttua kiinni.
Siitä näkymättömät tunturipojat tarttuivat veneeseen, äijä itse koppasi
peräkanasta, ja viisisylinen vene lähti solottamaan maata myöten,
mennen että rytisi. Ukko sai pistää juoksuksikin, jopa "poikiaan"
suhditella:
-- So, so, pojat, älkää hajottako
vanhaa nuoskariepuani!
Poikki palokumpujen ja yli ison Sotkavuoman näin muotkittiin ja
päästiin Sotkajärvelle, jossa ukko laski kyytimiehet pois ja rupesi
kalastelemaan. Mutta kun oli kyllikseen saanut kalaa, kutsui Karkean
äijä taas tunturipojat avukseen, ja niin palattiin samalla rytinällä
takaisin Kelontekemälle.
Uutosenkummulla asui toinen lapinnoita, Paalulan Niila, eläen
riitakannalla Riimin Niilan kanssa, joka myöskin oli noita. Riimin
Niila kierteli Porkosen tunturimaita ja piti majaa Lomajärven
seuduilla. Äijät kadehtivat toisiansa, tekivät toisilleen kiusaa ja
voimakeinoilla koettivat toisiaan pelotella. Kerran oli Paalulan ukko
kalalla Vianselällä ja lauleli verkkoja kokiessaan:
-- Paalulan köyen muna kus lee,
Paalulan köyen muna kus lee!
Lauleli ja päästeli kaloja verkostaan. Mutta yht'äkkiä heitti äijä
kokemisen ja souti maihin. Siellä hänen kalakosiossaan, asentokuusen
alla, vönki syltä pitkä käärme. Semmoista ukko oli juuri aavistanutkin,
eikä siitä säikähtänyt, otti vain vökälettä niskasta ja lauleli:
-- Paalulan köyen muna kus lee!
Sitten heitti hän sen pois ja karjaisi:
-- Mene sille, joka on sun lähettänyt,
kaulaan kaulahuiviksi!
Mutta ei saa mitään pahaa tehä.
Paikalla lähti mato vönkimään, ja Niila lauleli perään:
-- Paalulan köyen muna kus lee!
Ja jo aamulla oli mato Riimin Niilan kaulahuivina.
Mutta sitten saapui Kelontekemänkin lappalaisjärvelle lannanmies, jopa
kolmelta suunnalta, kalaista erämaan järveä valtaamaan: etelästä,
Unarinjärveltä käsin, noustiin Kierinki- ja Sotkajokia, idästä,
Sodankylästä päin, Jiesiöjokea, ja Kittilästä, Ounasjoelta, pientä
Kuusajokea pitkin.
Ja pian oli lantalaisilla joka pyydyskunnalla oma kalakenttänsä
metsäjärvellä. Länsipuolelle, Koskamanniemelle, kohosi pitkin
rantaa asentopaikka toisensa viereen. Siinä oli Kittilän miehillä
Välitalon kenttä, Karin kenttä ja Salmen kenttä, siinä Pietulan miehet
asustivat Ryssän kentällä ja tepsalaiset Tepsan kentällä. Itärannalla
Sodankylänlahdella majailivat sodankyläläiset.
Viimein tuli lantalainen Kelontekemälle asumaan. Ensimmäiseksi
vallattiin vanha Vuolli-äijän raivaama kenttä ja saatiin siihen Vuollin
talo, joka ennätti ottaa haltuunsa parhaat lähellä olevat niittymaat;
sitten syntyi Pulli-ukkojen tasoittamalle tantereelle Kelontekemä, joka
pitkät ajat vielä jakaannuttuaankin kulki kirjoissa Pullin nimellä.
Koskaman kalakenttien vaiheille, lähelle vanhaa Launan asuinsijaa,
kohosi Koskama.
Karjanhoitoa metsänasukkaat harjoittivat, heiniä saatiin kyllä järven
rannoilta, Kievanajoelta ja Kelontekemäjoen matalilta rannoilta.
Ja karjan lisää hankittiin järvenhaltijalta. Siihen aikaan oli
Kelontekemän Vetehisellä vielä enemmän karjaa kuin nykyään, joukottain
komeita vedenlehmiäkin. Niitä Kelontekemän emännät koettivat
pyydystellä omikseen, ja joskus siinä onnistuivatkin.
Mutta vaikka karjaa oli kylässä, ei koko järvellä ollut ainoatakaan
hevosta. Porolla lappalaisten tapaan toimitettiin ajotyöt, jopa
ajettiin nautahärälläkin. Mutta osattiin hevonenkin hankkia.
Oli Kelontekemän Nikun talossa mainio tietäjä-akka, joka
noitakeinoillaan pani hevosen aina "Sauvon maasta" asti tulemaan. Oli
muuan kesäpäivä, kun akka istui ikkunapuolessa hamppua kehräten ja
laulellen:
-- Tänäpäivänä se tulee,
se pitkän matkan vieras.
Kauan aikaa akka näin lauleli, katsahti jo ikkunastakin ja hyräili:
-- Jopa se liinaharja souteleepi,
jopa se liinaharja souteleepi.
Ja taas vähän ajan kuluttua katsahti ikkunasta ja sanoi:
-- Nyt vierasta vastaan ottamaan!
Hypähti eukko ylös ja juoksi rantaan. Siellä oli hevonen, liinaharja,
järven ylitse uituansa juuri maalle nousemassa. Akka heitti tulukset
hevosen ylitse, otti kiinni ja talutti pihalle, löi kämmenellään kahta
puolta lapoihin ja sanoi:
-- Matkan pää on tähän päättynyt.
Piä kotinas ja pysy kotonasi
Tamma jäi taloon ja varsoi, ja siitä on hevosen suku Kelontekemässä
saanut alkunsa.
Kemin-Lapin laajaan seurakuntaan Kelontekemä kuului jo lappalaisaikana,
eikä kirkon jumalan temppeliä silloin ollut likimaillakaan, kaukana
lannanmaassa vain, Kemissä ja Torniossa. Eikä sitä niin suuresti
liene kaivattukaan: olihan oman jumalan palvontapaikkoja kyllä ympäri
erämaita. Niitä käytiin kumartamassa, vieläpä yhä edelleen nekin, joita
Tuderus oli kastevesillään huuhtonut.
Ruvettiin sitten hankkimaan Herranhuonetta Lapin perukoillekin,
Sodankylän ja Kittilän erämaiden kansalle. Kelontekemä oli silloin
vähällä saada kirkon omille rannoilleen. Hirsiä jo ajettiin kasaan
Pulliniemelle, kylän rantaan, jopa lähdettiin sinne vedättämään
kirkonkelloakin. Mutta kuorma kaatui pimeänä talviyönä, ja kello upposi
Kuikasenkarin pohjattomaan hautaan, noin kilometri Koskaman rannasta.
Syntyi siitä riitaa, ruvettiinpa sodankyläläisten kanssa rajoistakin
kinastelemaan, ja niin rakennettiin 1689 kirkko Sodankylään, Jiesiöjoen
ja Kitisen väliselle niemekkeelle.
Kirkkoa varten ajetut hirret jäivät kasaansa lahomaan. Mutta
Kelontekemän nimen sanotaan saaneen alkunsa Kuikasenhautaan uponneesta
kellosta. -- Järven nimenä olisi ennen ollut muka Raattamajärvi,
mutta kellojutun jälkeen ruvettiin sitä sanomaan Kellontekemäksi, ja
siitä sitten on saatu nykyinen nimi. Vanhoissa asiakirjoissa, jopa
kirkonkirjoissakin aina viime vuosisadan loppupuolelle, on kylän nimi
merkitty "Kellontekemäksi", mutta lienee se kieleen perehtymättömien
virkamiesten väärinkirjoitusta.
Niin jäi Kelontekemä vain syrjäiseksi kiveliökyläksi, ja kylän
kirkkoina olivat edelleenkin erämaan seitapaikat, joiden luona yhäkin
tietäjät sekä vanhan uskon harrastajat kävivät palvontamatkoillaan.
Ei loppunut Kelontekemältä tietäjämahti eikä entinen usko, vaikka
sieltä lappi hävisikin. Kaukainen järvi ja koko sen ympäristö oli kuin
omiaan säilyttämään ja hoivaamaan vanhaa uskoa. Kelontekemä onkin niin
merkillinen järvi -- kaksipohjainen, niinkuin monet muutkin Lapin
ihmeellisimmät vedet. Syvällä tavallisen pohjan alla on toinen pohja
epämääräisessä syvyydessä, ja vienee sieltä mannunalainen salakäytävä
aina Ruijanmereen saakka. Neitihaudan mustasta silmänteestä,
Koskamanniemen nenästä, vie vesien pimeyteen pohjaton portti, jonka
syvyyttä ei ole kukaan saattanut mitata. Siellä mustissa saivovesissä
elää itse Vetehinen, nousten sieltä toisinaan vieläkin kirkkaina
kesäpäivinä ylävesille veurehtimaan, niin että aallonläikät loiskuvat
rannoille. Siellä asustaa myöskin Vedenemännän komea karja, siellä
uiskentelee Vetehisen suurkalakin, suunnaton Kalojensampi eli Kalojen
vanhin, joka joskus nousee ylisille vesillekin veneenmittaisena
vesihirviönä vistottelemaan kalamiestä ja ennustamaan hänelle
onnettomuutta. Ja joskus, kun eivät pyyntimiehet osaa pitää Vedenäijää
mielillä, kokoaa se kalansa saivovesiin, niin että koko järvi jää
melkein tyhjäksi.
Niinpä elää Kelontekemällä vieläkin vanha loitsu sekä entiset taiat
ja uskomukset. Tapaa täällä tietäjiä, jotka tietävät kaikki synnyt ja
parannukset, jopa semmoisiakin ukkoja, jotka saattavat nostaa vaikka
itse perkeleenkin naapuria rienaamaan.
Mutta kaikkein merkillisintä on se, että täällä, kaukana synkässä
Lapissa, entisillä joikujen mailla, vielä nykyistenkin vanhojen
muistannan aikana, ovat vanhat äijät laulaa juonitelleet kalevalaisia
virsiä. Lassilan ja Tervaniemen ukot muistavat vieläkin pitkät runot
Väinämöisen veneen veistännästä, veneretkestä, kanteleenteosta
ja -soitosta.
Karjalasta käsin lienevät aikoinaan lähteneet ne äijät, joiden
jälkeläiset sitten tänne erämaajärvelle lopuksi pohjastuivat. Ja
sieltä, laulumaasta, lienee ukkojen mukana vanha runokin vaeltanut,
kotoisena muistona ilahduttamaan Lapin pitkän ja pimeän talven pitkiä
puhteita.
Rauhassa ovatkin ukot täällä saaneet juorotella, sillä ei ole
Kelontekemä liiaksi maailman jaloissa. Entisaikaan kyllä kulki
ikivanha, oikein neljännespatsain mitattu ja viitoitettu lapintie
Muonionjoelta, Kolarista, Kurtakon, Kallojärven ja Kaukosen kautta
Kelontekemälle ja täältä edelleen Vaalajärven ohitse Sodankylän
kirkolle. Mutta ei sitä, ainakaan kesänaikaan, kovin ahkerasti
vaellettu.
Maassa lepäävät jo kaikki vanhat Kelontekemän raivaajat. Monet
ensi taistelijat lienevät saaneet leposijansa Palokummun tievassa,
lapinkalmistossa, Koskaman lähellä, ja lannanmiehille on useinkin
ensi lepotilaksi kaivettu kuoppa Manalaissaareen, ison "Hautamännyn"
juurelle, joka vieläkin monine vuosilukuineen seisoo saarella entisajan
muistona.