Kyrö-nimisiä paikkoja ja paikkakuntia on maassamme useita ja ne kaikki
lienevät saaneet nimensä samasta kotiperästä. Niinpä Isonkyrön asukkaat
entisaikoina saapuivat Hämeenkyröstä ja toivat tullessaan uudelle
asuinpaikalleen vanhan kotoisen nimensä. Ja täältä, "Pohjan-Kyröstä",
joksi Suupohjan Kyröä vieläkin Hämeenkankaan eteläpuolella sanotaan,
työntyi Kyrönmies yhä ylemmäksi pohjoisiin erämaihin, pystyttäen siellä
jälleen uuden Kyrön, korpitalon, josta toisinaan aikojen kuluessa
kohosi kokonainen Kyrönkylä; saattoi salotalo myöskin pysyä vain
yksinäisenä Kyrönä, kuin muistomerkkinä, joka vieläkin viittaa, mistä
sen talon ensimmäiset korvenraivaajat ovat saapuneet. Niin tapaamme
jonkun Kyrö-nimisen talon esim. Kajaanin takamailla, Hyrynsalmella ja
Sotkamossa; samoin on Turtolan suuressa Pellonkylässä Kyrön talo.
Mutta Lapin tunturimaissa kohtaamme kolme, neljä Kyrön kylää, oikeita
"Pohjan-Kyröjä", Lapin-Kyröjä, vähäpätöisiä kyllä verrattuina etelän
Kyröihin, mutta toiset sentään suurenmoisia tunturien takaisiksi.
Mahtavan Pallastunturin takana, Ounasjoen ylisellä juoksulla,
kahtapuolta Enontekiön ja Kittilän rajaa, on pari pientä Kyrön kylää,
Yli-Kyrö ja Ala-kyrö, ja Ivalon alajuoksulla on kuulu Inarin Kyrö.
Kansan muistelusten mukaan on näiden kylien suku lähtöisin "Suomen
Kyröstä".
Isonvihan kamalina päivinä, "vanhan Venäjän vihan aikoina", lähti
Isostakyröstä -- "niitä on Suomessa kaksi Kyröä, Isokyrö ja Vähäkyrö"
-- vainoa pakoon kaksi veljestä, Olli ja Pekka, paeten Peräpohjaan
ja viimein päätyen Lapin erämaihin Pallastunturin tienoille. Sopivaa
talonpaikkaa ja eräseutua miehet etsivät, mutta ei löytynyt mieluisaa
sijaa. Tekivät he siitä sopimuksen lähteä kumpikin eri suunnalle, ja
kun löytävät sopivan paikan, niin ilmoittavat siitä toisilleen pyssyn
laukauksella.
Niin lähdettiin taas kiveliöitä kiertämään. Olli osui Pallastunturin
taakse isolle kauniille Vuontisjärvelle, katseli sen rantamaita ja
pamautti pyssyllään. Pekka oli juuri silloin päässyt Ounasjoelle,
Vähänkosken niskaan, ja oli myös aikonut ampaista merkkilaukauksen.
Niin mielistyivät veljekset kumpikin omaan löytöönsä, että tekivät
molemmat erämaahan oman kotinsa. Olli rakensi asunnon Vuontisjärven
pohjoispäähän Palorantaan, ja Pekka pystytti mökin vaaran laitaan
Vähänkosken länsirannalle. Ja kaukainen Lapin kiveliö oli saanut
raatajilleen kaksi Kyrön miestä.
Mutta veljesten valitsemat asuinpaikat eivät lopultakaan olleet
mieluisia. Vuontisjärven asennolle tuiskutti talvella tunturista lunta
niin ylettömästi, ettei tahtonut liikkumaan päästä, ja Ounasjoen
asukasta taas häiritsi Vähänkosken alituinen kohina.
-- Ko-kosken kohu-uu-u
korvaninkin halkasee-ee-ee!
valitteli Pekka asuinpaikastaan, joka lisäksi oli vaaran pimeällä
pohjoislaidalla kovin hallanarassa maassa. Niin muuttikin Olli
Vuontisjärveltä Ounasjoen rannalle, puoli penikulmaa yläpuolelle Pekan
asuinpaikkaa, ja Vähäkosken asukas siirtyi korkean vaaransa päivän
paisteiselle etelärinteelle ja rakensi savupirtin nykyisen Autton ja
Mikkolan väliselle kentälle. Pellonkin Pekka siihen heti raivasi, kylvi
korvalakillisen ohraa ja korjasi vuodentulokseen kokonaisen kielon eli
neljä kappaa. Mielissään sanoikin ukko:
-- Nyt olen päässyt Jumalan selän takaa hyvään paikkaan.
Ounasjoessa ja lähijärvissä veljekset kalastelivat, kävivätpä kalassa
Keräsjärvelläkin Pallastunturin takana. Mutta Kerässiepin asukkaat,
jotka pitivät Keräsjärveä omana kalavetenään, olivat miehille
vihaisia, jopa äkäpäissään kerran repivät heidän nuottansa, rikkoivat
veneen ja upottivat kaikki syvään jokijärämään. Mutta Kyrön miehet
eivät siitä pelästyneet, noutivat kotoa uuden nuotan, yön tietämissä
vetivät veneensä Pallastunturin ylitse ja aamulla jo taas olivat
nuottaa kiskomassa niinkuin ennenkin. Kirves kourassa olivat miehet
sitten vuoron perään vartioimassa, etteivät kerässieppiläiset saisi
toistamiseen toimittaa ilkityötänsä.
Kyrönmiesten avaamat metsäpälvet laajenivat vähitellen isommiksi
aukeiksi. Ollin raivio levisi pitkin Ounasjoen molempia rantoja sekä
peltoina että niittyinä, ja Pekka paljasti vaaralleen peltoa ja
perkkasi jokirantaa niityksi. Kyrön kuulujen peltojen laidimmaiset
sarat saivat sijansa tunturien takana ja työnsivät toukoa sielläkin,
tosin vain korvalakillisittain siemennettynä ja kielonmitoin korjattuna.
Ja uusi kyrönsuku, sekoitettuna lapin- ja kainuunverellä, nousi lapin
erämaahan, kasvattaen semmoisia isäntiä kuin Alakyrön Tuomas-ukko,
"Kuuro-Mikko" ja "Lauta-Mikko", Heikki-, Juntti- ja Pekka-ukot, sekä
Ylikyrön Lassi-äija ja Jussa-äijä. Polvi polvelta raivasivat miehet
metsää ja rakensivat uusia pirttejä. Alakyröön nousi useita taloja
Kyrön alkutalon rinnalle: Heikkilää, Pekkalaa, Mikkolaa, Mattilaa ja
Pääkköä; Ylikyrön rannalle saatiin vain kolme, neljä talopahaista.
Oppivat lapin-kyröläiset pian porojakin hoitamaan. Tuomas-äijälläkin oli
jo niin suuri tokka, että kylän koko vainio täyttyi, kun valtava karja
siihen ajettiin.
Mutta sitten tuli hirmuinen poronkaato ja tappoi koko tokan melkein
yhdettömiin. Ilmestyi kauhea rutto, lentäen punaisena lintuna niinkuin
kuukkahainen ja istahtaen poron, toisen, kolmannen sarveen ja niin poro
porolta kautta koko lauman. Ja heti kaatui se poro, jonka sarvessa
ruttolintu oli käväissyt. Niin hävisi Tuomaan ja monen muunkin tokka,
kun omistajat eivät tienneet Lapin tietäjien vasta-taikaa. Mutta
Anundi Sarre, lapin-äijä, tiesi taian, tappoi sen poron, jonka sarveen
ruttokuukkeli ensiksi istahti, sohaisten puukon kurkkuun ja viiltäen,
rinnan halki, repäisi sisälmykset pois, työnsi tervastuleen ja poltti
ne poroksi. Eikä sen enempää rutto kaatanut Anundin karjaa.
Lähtipä taas sitten, 1758, tunturien Kyröstä muuan mies.
Mikkolan-Heikki, etsimään uusia maita, nousi Lapin tunturiselän taakse
ja painui pitkin Ivalonlaaksoa suunnattomien erämaiden halki itää
kohden, aina lähelle jokisuuta, ja teki sinne uudistalonsa. Ja tämä
oli alkuna uudelle Kyrölle, tunturien takaiselle suurkylälle, jossa
taas Kyrön suvun uusi haara rupesi versomaan. Tuli myöhemmin, 1805,
kamalan porokaadon jälkeen Kittilän erämaista toinenkin kyröläinen,
Tuomas Tuomaanpoika, jonka isän karjan rutto oli surmannut. Koko
perheineen, hevonen, lehmiä, ja lampaita mukanaan, matkusti mies lähes
kolmikymmenpenikulmaisen taipaleen tunturien ja jokien yli Ivalon
suupuolelle ja pystytti sinne oman talonsa penikulman yläpuolelle
Heikin perustamaa asuinpaikkaa. Tuomas oli kova maan möyrijä,
mutta vielä ahkerampi karjanhoitaja ja niittyjen raivaaja. Ivalon
suuret suvantorannat pani hän kasvamaan heinää ja kartutti karjansa
pariinkymmeneen lypsävään. Tuomaan alustamalle maaperälle nousi
niinikään uusi Kyrön haara ja kohosi Törmäsen komea kylä.
Inarin Kyrö ja Törmänen ovatkin kyröläisten mahtavimmat voimannäytteet
Lapissa, suurimmat ja väkirikkaimmat kylät koko tunturien takaisessa
Suomessa. Ivalon alajuoksun laajat suvantorannat ja suistamon monet
matalat saaret tarjosivat Pohjan-Kyrön peltojen kasvateille uudet
koekentät, joilla saivat näyttää kotoista kuntoaan ja nostaa Lappiin
vielä pohjoisemman Kyrön, joka olosuhteisiin katsoen kyllä kelpaa
emo-Kyrönsä rinnalle.
Niin saavat Suupohjan kyröläiset sanoa suurista pelloistaan, että ne
ulottuvat aina Lapin tunturien taakse ja että heidän talonsavunsa
kohoavat kotalappalaisten mailla, siellä missä rurjat palavat, ja
vielä, että heidän miehensä leikkaavat paksua leipää leivättömässäkin
Lapissa.
Vielä on jäljellä Pallastunturin takana Vuontisjärven pohjoisnurkassa,
Palorannan nurmettuneella kentällä, katajikossa, Kyrön ensimmäisen
Lapin esikoisen talonsija kiuasraunioineen. Samoin Vähänkosken niskassa
Ounasjoen rannalla, synkässä metsikössä, näkyy toisen Lapinkorven
esiraivaajan asunnonsijoja ja kiviraunioita. Niiden vieressä vieläkin
iänkaiken
"ko-kosken kohu-uu-u"
soittaa erämaan säveltään.