SIEPPIJÄRVI

Naamijoen juoksulla Kolarin sydänmailla, vaarojen välissä, on matala

heinärantainen Sieppijärvi, jonka nykyään jo melkein kokonaan täyttävät

vetiset heinäsaarekkeet. Korkeassa kortteikossa ja luhtaheinikossa

vedenpinta vain siellä täällä läikkyy silmänteinä taikka kiertelee

monilukuisina salmina ja kanavina vesiaulakkeesta toiseen.

Tuiki tuntemattomia olivat entisaikaan Kolarin suuret selkoset, eivätkä

Köngäsen ruukin isot herratkaan väylän länsirannalla tietäneet,

minkälaisia maita ja mahdollisuuksia piili itärannan synkkien

asumattomien erämaiden pimennoissa. Lähettivät he silloin lapinäijän,

salojen tarkan samoilijan, Siepin, sinne löytöretkelle. Kepsutteli

löytöretkeilijä aamuaurinkoa kohden poikki paripenikulmaisen kairan,

kulki synkkiä kuusikkokorpia, kapusi vaaroja, mutta enimmäkseen sai

sotkea suuria jänkiä ja aapoja, tuli viimein männikkökankaalle ja

vaaralle ja sen takaa löysi metsäjärven, löysi toisenkin, tarkasteli

maita ja tutki vesiä ja tallusteli sitten taas takaisin ruukille ja

"muisteli" herrallensa suuren tutkimusmatkansa tulokset:

-- Na, löysin mie jängän, suuren jängän, ja löysin mie järven, ei

suuren järven, mutta viljaisen järven, kaloja paljon oli. Ja kaksi

suurta vaaraa oli järven ympärillä, yksi vaara tällä puolella ja yksi

vaara tuolla puolella. Ja järveen tuli iso joki pohjoistuulen puolelta,

ja iso joki lähti suvituuleen päin, ja joessa ui paljon lintuja, niin

paljon lintuja, että päivä pimeni, kun lentoon lähtivät. Na, sitten oli

taas järvi, pitkä järvi, ei leveä järvi, mutta kalajärvi. Ja paljon

heinää kasvoi tämän järven rannalla, ja paljon heinää kasvoi joen

rannalla, ja sangen paljon toisen järven rannalla, järvessäkin kasvoi

heinää. Suuret ja hyvät heinämaat siellä oli. Rintoihin asti oli ruohoa.

Hyvin toimitetun retkensä palkkioksi sai Sieppi-äijä löytämänsä

järvet kalavesikseen ja ruvettiin niitä löytäjänsä mukaan sanomaan

Sieppijärviksi, ja vaaraa järven Länsipuolella Sieppivaaraksi sekä

suurta jänkää matkan puolitaipaleessa Sieppijängäksi. Löytöretkeilijä

muutti asumaan alemman Sieppijärven länsirannalle, nykyisen Satan salon

tienoille, pystytti siihen kotansa, rakensi rantaan pikku aitankin,

joka äijän jälkeen vielä sadat vuodet seisoi, ensin Satan ukon

kenttäaittana, sitten Rovan elatusäijän aittana, kunnes se muutettiin

Joensuunniemeen niittyladoksi. Ja siellä se on vieläkin.

Mutta Siepin löytämät parhaat niittymaat valtasi Köngäsen ruukki

ja piti niitä hallussaan aina "riikin jakoon" asti. Joka kesä

kävivät ruukin miehet Sieppijärvellä tekemässä heinää Voisaarella,

Varisniemellä, Pietinniityllä ja Papinniityllä sekä Tiensuun latomaalla

ja Naamijoella. Mutta kun valtakunnat erosivat, menetti Ruotsin

puolelle joutunut ruukki suomalaiset niittymaansa. Ne jäivät kruunun

niityiksi, joita sitten "houvi" kävi myymässä paikkakuntalaisten

niitettäviksi. Muuankin "Nenättömäksi houviksi" sanottu, huonosti

suomea haastava herra, oli ollut niittyjen myyjänä. Sittemmin saivat

Sieppijärven isännät lunastaa niityt omikseen.

Löytöretkeilijä Sieppi ei saanut kyllä yksinään metsäjärvillään

kalastella. Naamijokea myöten osui sinne toinen jos toinenkin erämies,

raivasi rannalle kalakentän ja kävi Sieppi-äijän kalavettä verottamaan:

säynäjää ja siikaakin siihen aikaan oli järvissä yltäkyllin. Muutamat

pyyntimiehet rakensivat kala-aitankin saaliin säilytyspaikaksi, ja

sellainen entisten ukkojen rakentama pieni pari-, kolmimetrinen

kala-aitta on vieläkin Filpan talossa tavarahuoneena. Alhaalta

Juoksengista ja Alkkulasta sanotaan miesten olleen.

Mutta hyvät kalavedet ja vielä paremmat heinämaat houkuttelivat pian

Siepin asentojärvelle vakinaisiakin asukkaita. Sitä oli erämaata

kiertänyt ja lantalaisten mieliteot tunteva lapin-äijä jo kauan

aavistanutkin, jopa ennustanut, että vielä tämänkin järven rannalla

asuu lannanmies, ja iso kylä nousee kerran vanhan Sieppi-äijän

kalaveden ympärille.

Ja niin on käynytkin. Sieppi-järven ympärille on kohonnut Kolarin

suurin yhtenäinen asutus. Koko länsirannan karu kangas ja Peuravaaran

laita hiekkatievoineen ja kivikkoineen on paljastettu, ja taloja

sekä mökkejä on noussut kymmenmäärin. Muutamat asunnot ovat jo

saaneet sijansa itärannallakin, Käkivaaran rinteellä. On kylässä

Sattaa, Piippaa, Pääkköä, Iivaria, Jussia ja Rovaa, Kangasta, Kurua ja

Kulluvaaraa.

Tornion jokiväylän asukkaat, jopa useimmat Ruotsin puolelta,

aina sydänmailtakin, pitivät ensiaikoina huolen Sieppijärven

kansoittamisesta. Kolme ukkoa väylän takaa, Mikon-Antti Koivukylästä,

aina Hietaniemen seuduilta, Alatalon ukko Jarhoisista, Naamijoen

suulta, ja Satan äijä Sattajärveltä, Pajalan takamailta, kävivät

ensin vain kalaretkillä, mutta sitten jo asettuivat järvelle elämään.

Sattalainen sai ensiksi aikaan Satan talon, jota sanotaan kylän

vanhimmaksi, sitten Koivukylän mies tuli Satan naapuriksi, ja niinikään

jarhoislainen. Mikon-Antin asuntoa sanottiin alussa vain isännän mukaan

Mikon-Antiksi, mutta sitten myöhemmin se taas sai uudesta isännästä

uuden nimen Filppa, joka sillä on vieläkin.

Väylän takaa, Turtolasta Ruotsin puolelta, tuli asukas Pääkköönkin,

nimittäin Pääkkö. Samoin saapui Iivarinkin talon tekijä, Iivari-niminen

mies, Torakankorvasta, vastapäätä Ylitornion Kaulirantaa, läheltä

entisen Tornionjoen tulvan runoilijan, Keksin, asuntopaikkaa. Ja

Torakankorvassa kuuluu vieläkin elävän samaa Iivarin sukua. Mutta

Kulluvaaran asukas lähti Suomen puolelta väylää Turtolasta, Juoksengin

Kulluvaarasta.

Sama Pajalan Sattajärvi, joka oli Satan ukon saattanut matkaan,

toimitti talon tekijän Sieppijärven Kuruunkin, ison, mustaverisen

ja pahansisuisen miehen. Rysäytti musta mies rantakorpeen aukon ja

rakentaa rytisti siihen talon. Mutta silloin saapui Sattajärveltä taas

mies, vielä mustempi ja pahansisuisempi kuin edellä tullut veljensä. Ja

väkevämpikin. Sillä pahankurisille veljeksille tuli talosta tappelu,

joka päättyi siihen, että viimeksi saapunut veli könisti ensiksi

tulleen talomestarin pois koko seudulta ja rupesi itse isännöimään.

Kurulaiset olivatkin aivan omaa ihmisrotuansa koko suku, mistä lienevät

kaukaisesta kotikorvestaan saaneet suoniinsa -- samoinkuin Kittilän

Salmijärveläisetkin -- lihatontan taikka metsähiiden synkkää verta,

joka antoi miehelle mustan haahmon ja pahan sisun.

Mutta jos kurulaiset olivatkin äkäisiä toraan ja tappeluun, niin oli

heillä sisua raatamiseenkin ja työntekoon. Ainakin Pekka-äijälla, joka

oli merkillisimpiä Sieppijärven Kuruja.[5] Mies oli tavaton maan

mullistaja ja niittyjen raivaaja. Pekan periaate oli, että joka kerta,

kun taloon syntyi perillinen, leivänsyöjä, piti tehdä ohratynnyrinala,

eli 800 kanttisyltä, peltoa ja hakata jokiniittyä yhden lehmän

heiniksi. Ja sen ukko aina teki, itse möyri pellot ja perkkasi niityt

joka perillisen perästä. Syksyisin raatoi Pekka niittyraiviollaan,

väliin viikkomäärin yhteen menoon, rehkien pyhät, arjet kaukaisilla

sydänmajoilla, rämpien avojaloin kylmissä korpivesissä, kaadellen

puita ja raastaen pois pajukoita. Yön tietämissä ajoi ukko monesti

heinäkuorman kotiin ja taas päiväkauden heilui raiviollaan. Sattui

joskus niinkin, että myöhäinen syksy heitti lumen avojalkaiselle

korvenraivaajalle. Kerrankin kun ukko oli kuusi viikkoa yhtä kyytiä

ryskännyt Venejoen Ymmyräisniemellä, puolentoista penikulman päässä

kylästä, paiskasi taivas lumen korpeen. Äijällä ei ollut muuta neuvoa

kuin lähteä kiireesti tarpomaan kotiin. Mutta kaukaisessa, pimenevässä

sydänmaassa ukko eksyi ja kierteli takaisin omille jäljilleen. Kovin

kummissaan hän niitä katseli ja ihmetteli:

-- Onko täällä muitakin avojalkaisia kulkenut?

Älysi äijä sentään viimein ne omiksi sotkemikseen, otti tarkemman

suunnan ja osasi lopultakin kotiinsa.

Mutta Vaattojärven miehet, Raution Heikka ja Nivan Mooses, jotka

kulkivat metsästysretkellä, löysivät myöskin äijän avojalkaiset

tallaukset, luulivat karhunjäljiksi ja rupesivat niitä seurottelemaan,

ajattivat, ajattivat ja päätyivät äijän perässä Sieppijärvelle.

Mutta kerran tuli Pekka-äijälle korpityössään tylsä eteen. Oli ukko

Pasmajoella niittyä ajamassa ja tapansa mukaan rehki pyhäpäivätkin.

Lensi silloin, kun Pekka parhaillaan keittää tuhraili kodassa, tavi

räppänästä sisään. Ukko ei siitä säikähtänyt, koppasi linnun kiinni,

heitti pataan, keitti ja söi. Mutta yöllä ilmestyi pirulaisäijä kodan

ovelle ja karjaisi:

-- Sie olet tappanut ja syönyt miun poikani!

Niin pelästyi Pekka pirulaista, että törmäsi ulos kodan räppänästä ja

laukkoi samaa päätä kotiin, viiden neljänneksen matkan.

Avojaloin touhusi ukko kaiket kesät. Mutta kun piti lähteä lehmiä

kiveliöistä etsimään, koppasi hän kenkäpuolen kainaloonsa siltä

varalta, että sattuisi jalkansa kiveen loukkaamaan.

Tervaa Kolarin entiset ukot polttivat paljon. Kurun äijäkin laittoi

kerran tervahaudan, mutta sai siitä jo kyllikseen. Toista ei ukko enää

ruvennut hankkimaan, vaan ryhtyi jälleen maatansa möyrimään ja arveli:

-- Se ei tule autuaaksikaan, joka ei maata pruukaa.

Pienet olivat Kurun pellot, kun Pekka ne sai haltuunsa: vain puolen

tynnyrin ala niittykarkeaa ja joku kapanmaa peltoa. Mutta kun äijä

oli aikansa rehkinyt, oli talossa kahdentoista tynnyrin ala peltoa ja

kolmentoista lehmän heinät niittyjä. Vielä eläkeäijänäkin kiskoi ukko

tynnyrin peltomaan Kenttälaelle, tekaisi navetan ja pirttipöksän, jossa

yökaudetkin kiskoi päreitä ja kutoi verkkoa.

Samanlainen työhullu oli Pekan emäntäkin. Yksin hän heilui kotona

ja toimitti kaikki talon askareet, jopa ennätti siinä välissä tehdä

muutakin. Kesäpäivän töinään akka aamulla lypsi ja hoiti karjan matkaan

metsälaitumelle, sitten leipoi, kirnusi ja sen jälkeen yksinään sauvoi

veneellä kahden neljänneksen päähän Hirvikosken myllyyn, jauhatti

viljansa ja työnteli taas kotiin. Kotiin päästyään emäntä lähti

juosta haapsottamaan kolmen neljänneksen päähän Ritalaen perille,

Pruukinvankkaan, noutamaan karjaansa, joka vielä oli lypsettävä ja

hoidettava yölevolle. Ja kalan pyyntiaikana ehti eukko vielä hoitaa

verkkoja ja syksyllä viritellä metsään linnuille loukkuja.

Semmoinen toimekas emäntä oli Kurun Pekan eukko. Ja muutenkin hän oli

tavattomampi muita ihmisiä. Ei voinut häntä vesikään menettää. Kupsahti

hän kerran kalaretkellä Vaattojärveen, vajosi pohjaan, ja kolme päivää

vierähti, ennenkuin eukko saatiin ylös. Mutta kun hänen annettiin

rauhassa maata köllöttää rannalla suullaan, eikä mainittu sanaakaan

hukkumisesta eikä ääneensä puhuttu, ettei hukkuneen sydän halkeaisi,

niin pian heräsi akka henkiin, kakisteli hiukan kurkkuansa, kömpi

jaloilleen ja lähti köpsöttelemään toimiinsa.

Hävinnyt on tämän raatajaparin talo. Ei ollut jälkipolvessa enää

Pekka-äijän sisua eikä muorin kaikkialle ennättävää toimekkuutta. Tuli

tukkihuijausten aika, talo menetti metsänsä, joutui "puulaakille", ja

autiona, kohta maahan rysähtämässä, ammottaa nyt ahkerain raatajain

asunto.

Niittymaita valtasivat Sieppijärven uudisasukkaat ympäristöiltä,

mistä vain ennättivät, ja mitä ei Köngäsen ruukki taikka muut

Ruotsin puolen tai alamaan asukkaat olleet ottaneet, sillä väylän

täkäläisillä oli useita niittyjä Kolarin selkosilla. Niinpä Jauhoisten

Piimäjärvellä ja Pantsulla oli heinämaita Naamijoella, samoin

pellolaisilla. Sieppijärveläiset myös valtasivat Naamijoen varsia

sekä nousivat Naalastonjokea ylös ottaen rantamaita haltuunsa.

Pohjoiseen päin vallattiin Vaattojoki, jopa Vaattojärvenkin parhaat

niemet, sitten Pasmajokea pitkin lähelle Pasmajärveä, ja vielä koko

Venejoki neljänneksen päähän Venejärvestä. Lähiseuduilta omistettiin

kaikki pikkujärvet, ojat ja metsäpurot sekä jängät ja vuomat niiden

likitienoilta. Menivät ukot vain erämaahan, etsivät sopivan paikan ja

maahan isketyillä vaajoilla merkitsivät sen vallatuksi, hakien sitten

siihen maaherralta "imissioonin". Ja niin oli niitty oma.

Vanhan Sieppi-äijän entinen siikajärvi on nyt melkein kokonaan

muuttunut heinäjärveksi, jossa kylän vanhimmilla taloilla on parhaat

niittynsä. Satakunta häkkiä siitä vuosittain korjataan pitkää kortetta

vesivarasta sekä rehevää luhtaa vetiseltä maaperältä.

Mutta aulakkeissa ja kanavissa vielä edelleenkin maikkuvat ja

pulpahtelevat hauet, ahvenet ja säynäjät. Siika vain on hävinnyt

entisten ukkojen kanssa.