Pitkät ajat sen jälkeen kuin Suomen rintamaat ja sydänseutujen korvet
oli jo kiintonaiselle asutukselle vallattu, oli Perä Pohjola vielä
"Lapinkorpena", jonka äärettömiä erämaita lappalainen yksinään sai
vallita. Vain Karjalan mailta kainuulainen kävi silloin tällöin
kiveliöitä kiertelevältä kansalta kiskomassa veroja, samoin sitten
myöskin Hämeen ja Satakunnan rintamailta pirkkalaiset.
Mutta aikojen vieriessä asettui kainuulainen monesti kiertelemäänsä
Lapinkorpeen asumaan vallaten lappalaisen ikivanhaa erämaata kappaleen
toisensa jälkeen, ja Kyrönmailta käsin nousi Länsi-Suomen mies pitkin
rantamaita jokisuulta jokisuulle, yhä ylemmäksi kohti Kainuunmeren
pohjukkaa, ja joutui siellä kosketuksiin kainuulaisten kanssa. Niin
syntyi Kemijokisuulle jo 1250:n paikoilla suomalainen seurakunta, ja
Torniossa mainitaan itse piispa Hemmingin 1340-50 vaiheilla käyneen
tarkastusmatkalla, vihkineen siellä hautausmaan sekä sikäläisen kirkon
isossa ammeessa, suuren väkijoukon kummeina katsoessa, kastaneen omaan
oppiinsa parikymmentä pakanaa, takamaiden lappalaisia sekä karjalaisia
Kemistä, Simosta ja Oulusta.
Ja sitten jatkui Lapinkorven pakkoluovutus entiseen tapaan.
Metsänriistalla ja kalastuksella elävä, nopeasti kasvava kansa
tarvitsi toimeen tullakseen yhä suuremmat erämaat. Riistaisa, rannaton
lappalaisten maa veti väkisinkin erämiestä helmoihinsa, ja pimeästä
Pohjasta tulevat valtavat kalaiset virrat, Kemi- ja Tornionjoki,
viittoivat tiet, joita myöten voitiin tunkeutua koskemattomiin korpiin.
Ja mitäpä tarvitsi välittää vähäväkisestä metsäkansasta, karvaisista
lintukotolaisista, enempää kuin muistakaan kiveliöitä kiertelevistä
metsänelukoista, jotka myös jo ikiajoista olivat samoilleet samoja
salomaita. Samanlaisia pakanoita kaikki.
Niin nousi kemiläinen asutus ylöskäsin Kemijokivartta ja hajosi
haarajokia myöten yhä syvemmille sydänmaille. Ensin käytiin
erämaajärvillä vain kesäkautisilla pyyntiretkillä, asusteltiin
"asentokuusen" alla majoissa ja kodissa taikka rakennettiin kalasauna
rannalle tai järven saarelle, kalasteltiin ja metsästeltiin syksyyn
saakka ja sitten taas painuttiin alas. Mutta myöhemmin jo muutettiin
mieluisimmille paikoille asumaankin, ja silloin entiset eläjät saivat
pian painua pois lähimailta. Vieläkin muistavat Peräpohjan vanhat
monia tarinoita "kemiläisten" eräretkistä, ja useilla kaukaisillakin
metsäjärvillä on vielä "kemiläisten kalakenttiä". Näillä vanhoilla
kentillä nähdään muinaisten kalasaunojen ja -aittojen jäännöksiä ja
kuoppia, joita sanotaan "kemiläisten kalakellareiksi", sekä suuria
kalansuomu- ja -ruotokasoja. Niin on "Kemiläissaari" kalakenttineen
suuressa Unarijärvessä, samoin on muinaisia kalakenttiä Kittilän
Kinis-, Molko-, Sotka-, Kuivasalmi-, Sirkka- ja Rautusjärvillä, jotka
kaikki ovat suuren Ounasjoen vesialuetta. Ounasjokea myöten kohosivat
etelänmiehet vähitellen aina sen latvoille, jopa Ounas-, Vuontis- ja
Peltojärville asti.
"Kemiläisten" nimillä kulkivat kaikki Kemijoen ja Ounaan nousijat,
vaikka hyvinkin saattoivat olla kauempaakin lähteneitä. Niinpä
kerrotaan Sodankylän Riipijärven ensimmäisen asukkaan olleen
Lumijoelta. Vainoa pakoon oli sieltä ukko lähtenyt, soutanut ylös Kemiä
ja Ounasta, sitten sauvonut Meltausta myöten Unarille ja Kukasjärvelle,
josta rupesi nousemaan Riipijokea ylös. Siellä katsoi karkulainen
asentopaikakseen jo Matotievan ja paneutui nukkumaan, mutta unissa
sanottiin hänelle:
-- Ei tämä ole sinun asuinpaikkasi. Mene niin kauan kuin tulee rimpien
kumpu ja asetu siihen. Siinä on leipää sinulle ja sinun lapsillesi!
Ja ukko lähti puskemaan yhä ylemmäksi, tuli Riipijärvelle, ja siellä
oli järven rannalla suuri kumpu, jota joka puolelta rimmet ympäröivät.
Ukko nousi kummulle ja rupesi siinä asumaan.
Kittilän Sirkankylän esikoisen sanotaan saapuneen alhaalta, kaukaa
Sirkka-nimisestä kylästä, joka on "siellä, missä Vienanmeri pistää
Pohjanmereen". Immel-järven pohjoispäähän, Konttisen törmälle, oli ukko
asettunut, heittänyt konttinsa puun oksalle ja ruvennut taloksi. Siitä
äijän asento oli saanut Konttisen nimen, ja se on Sirkan ensimmäinen
talo. Kittilän Kirkonkylään, Pietulaan, kerrotaan ensimmäisen asukkaan
niinikään tulleen Venäjän puolelta, ja sitä lyytä Pietulan taloa
entisaikaan sanottiinkin Ryssäksi. Ounasjoen latvoille, Kittilän ja
Enontekiön rajoille, Kyrönkylään, oli ensimmäinen korvenraivaaja tullut
aina Kyrönmailta. Enontekiön Peltovuoman seutujen Hämeenkuotko ja
Hämeenlantto viittaavat vielä kaukaisemmille seuduille. Ja Kittilän
Kaukosenkylän tummanpuhuva alkukansa sanoo olevansa lähtöisin aina
Kaukaasiasta asti.
Torniosta taas työntyi etelänmies Tornion ja Muonionjokia sekä
niiden lisävesiä myöten pohjoisiin erämaihin. Jokilaakso sai
ensinnä kiintonaiset asukkaansa. Sanotaan alhaalta saapuneen kolme
veljestä, joista muuan asettui Vojakkalan Oravaiseen, toinen meni
ylemmäksi Mämmilään, penikulman pohjoispuolelle nykyistä Turtolan
kirkkoa, ja kolmas kulki vielä korkeammalle Muonionalustaan. Ja nämä
ovat jokilaakson vanhimmat asutukset. Neljäntenä mainitaan olleen
Nautapuodin, jonka Köngäsen ruukin perustaja Grape rakensi jokisaarelle
penikulman alapuolelle nykyistä Alkkulankylää. (Arend Grape perusti
Köngäsen ruukin lähelle Tornionjoen ja Muonionjoen yhtymää 1645, myi
sen sitten Mommalle ja rakensi Nautapuodin talon. Talon hävitti "Keksin
tulva" 1677. Sen jälkeen rakennettiin talo mantereelle.)
Jokivarrelta painui asutus selkosille, eränkävijäin kulkiessa
etumiehinä. Täälläkin tavataan kaikkialla tarinoita ja muistoja
torniolaisista erämiehistä. Niin kerrotaan alatorniolaisten käyneen
kalastusretkillä aina Kolarin Vaattojärvellä. Olivatpa "pithääläiset"
Tornionlaaksosta kulkeneet poikki kairan Ounasjoen vesistölle,
Kallojärvellekin, kalaa pyytämään, vetäneet nuottaa ja saaneet kerran
pyydykseensä pääkallon, josta sitten järvi sai nimensä. "Pithääläisten"
vanha kala-aitta on aina viimeaikoihin saakka seisonut järven
etelärannalla. Onpa niinkin korkealla tunturimaassa kuin Muoniossa,
Pallas-, Keimiö-, ja Olostunturien tienoilla, Nivunki-, Toras-,
Jieris-, Äkäs-, Särki- ja Vuontisjärvillä muistoja Tornion miesten
kalaretkistä. Jierisjärven monilukuisten saarien joukossa on kolme,
neljä pientä saarta, Rahtu, Tulkki, Huru ja Taavo. Ensinmainitulla
saarella kerrotaan Ylitornion Rahtulan pyydysmiesten asustaneen, ja
Tulkinsaarella on vieläkin vanha pieni kalasauna, jossa saman pitäjän
Tulkkilan kalastajat ovat kesäkautensa majailleet. Sauna on jo hyvin
rappeutunut, mutta sen seinät ovat aivan täpötäynnä sekä sisältä että
ulkopuolelta kalamiesten nimimerkkejä, piirroksia ja vuosilukuja.
Muutamat merkinnät ovat aina 1760-luvulta. Hurunsaarelia oli Karungin
Hurulan miesten kalakenttä, ja Taavolla majailivat Ruotsin puolen
Juoksenginkylän Taavolan miehet.
Kangosjärvellä, samoilla tunturimailla, kalastelivat Ylitornion
Marjosaarelaiset ja Nuotiorantalaiset; Salmi-, Tiura- ja
Äkäsjärvillä retkeilivät Karungin Kukkolan kalamiehet.[1] Äkäslompoloa,
yhdeksän tunturin välistä pikkujärveä, josta vain kolme aukkoa vie
muuhun maailmaan, piti Mämmilän ukko, Martin Pietari, kalavetenään,
ja oli hänellä kalakenttänsä Autioniemessä, lompolon pohjoisrannalla,
mutta sitten tuli Ruotsin puolelta Jarhoisten Taneli, teki talon järven
rannalle ja valtasi Pietarin kala-apajat.[2]
Mahtavan Yllästunturin mailla, Kurtakko-,[3] Ylläs- ja Luosujärvillä
sanotaan Pellon miesten käyneen kalaretkillä, ja Ylläsjärven
etelärannalla, Kenttäniemessä, kyhjöttää vieläkin heidän vanha
kalapirttinsä. Mutta sitten tuli Kurtakkoon jo vakinainenkin eläjä,
asua tuhrusteli pöksässä suuressa siivottomuudessa elukkainsa kanssa,
niin että "houvi", joka veroja perien matkusti järviseutuja myöten
Muonioon, sanoi hänelle:
-- Sie olet niin ryöttä! Mie ajan sinut pois ja panen tänne toisen
miehen.
Ja vouti lähettikin toisen miehen, Jaakon talon pojan Kolarista. Tämä
tekaisi järven rannalle uuden pirtin, Aapon talon, ja kun vouti taas
tuli veroja perimään, kehuskeli hän:
-- Tämä se on ihmisen asuma! Siepä isäntä olet!
Mutta Ylläsjärvellä Pellon miehet edelleenkin retkeilivät. Meni
sinne sitten Kurtakosta Aapon Erkki, riiteli aikansa pellolaisten
kanssa kalavesistä ja viimein osti heiltä koko järven rantoineen ja
lompoloineen kahdella kalanelikolla. Erkki olikin toimen mies, teki
talon tunturinjuuriselle järvelle, haki eukon Pajalasta ja siitti sille
35 lasta, joista 25 sai täyteen ristiin ja kasteeseen. Kymmenen vain
meni kesken, mutta sen sijaan tehtiin viidet kaksoset. Ja kaksitoista
Erkin poikaa makaa Köngäsen vanhassa kalmistokummussa.
Toisilla taas oli erämaajärvensä lähempänä. Niin Turtolan Juoksengin
miehet, Tuoppalan ukko ja Kuidun vaari, kolusivat Kolarin Sieppi-,
Vaatto- ja Pasmajärviä, jopa menivät kairan poikki Aalisjärvellekin.
Alkkulan Joonaan ja Karkeisen taloilla oli kalakenttänsä
kala-aittoineen ja -saunoineen Turtolan takamailla Lankojärvellä.
Samoilla seuduilla, Sirkkajärvellä, kalasteli muuan Matarengin
Pekka-ukko, joka viimein muutti erämaahansa elämään ja valtasi koko
järviseudun niittyineen, jänkineen ja erämetsineen. Erämaansa jakoi
ukko sitten pojilleen, Pekalle ja Aarolle. Ja vielä samoilla mailla,
Turtolan Konttajärvellä, oli Kainuunkylän Auneksen talolla kalakenttä
järven niemellä ja Aittasaarella kala-aitta. Tänne siirtyi sitten
asumaan Auneksen Mikko, väkevä kuin karhu, ja otti haltuunsa koko
kiveliön.
Rattosjärvellä, korkeiden vaarojen välisessä kurujärvessä,
Tengeliön vesistön äärimmäisillä latvoilla, kulkivat Kukkolan
"järvimiehet", kunnes järvelle tuli talontekijä Leppäniemeen. Silloin
häätyivät Kukkolan järvimiehet heittämään kaukaiset kalavetensä;
juurakkoryteikön, "puuton", vain vihoissaan työnsivät apajiinsa,
etteivät enää muutkaan saattaisi niistä vetää nuottaa. Saman vesistön
latvoilla, Palojärvellä, kalastelivat Ylitornion Maijanen ja Niska
sekä rovaniemeläinen Paavoniemen ukko, kalastelivat ja alituisesti
riitelivät järvestään, kunnes viimein käräjillä määrättiin Tornion ja
Rovaniemen raja kulkemaan poikki järven, niin että toinen puoli joutui
Paavoniemen ukolle, toinen ylitorniolaisille.
Monesti tulikin erämiehille riita kalavesistä ja riistamaista,
ja joskus etelänmiehet joutuivat keskenäänkin toraamaan. Muonion
Tapojärvellä kerran kalastajat kimpautuivat toisiinsa, niin että
iskivät yhden kuoliaaksi ja upottivat pata kaulassa Halingonkosteeseen,
Äkäsjoensuun alapuolelle. Järveä, jonka nimenä ennen oli ollut
Tahkojärvi, ruvettiin tämän johdosta sanomaan Taponjärveksi. Ja siitä
sitten on saatu Tapojärvi.[4]
Suurta jokiväylää kohosi lantalaisasutus yhä korkeammalle Lappiin.
Ylimuonion vanhimpaan taloon, Päkkiin, sanotaan ensimmäisen asukkaan
tulleen jostakin alhaalta Päkkilästä, Kokkoon Kokkolasta sekä Vuopioon
"Maunuksen maalta". Puraseen tuli 1700-luvun puolivälissä eläjäksi Olli
Pellon Purasesta. Ja Kätkäsuvantoon sauvoi 5-6 polvea takaperin pari
asukasta Mämmilästä. Toinen teki turvekodan Alatalon tienoille, toinen
Autiomen paikalle. Tulijat pyydystelivät kalaa ja metsästelivät, mutta
sitten Autiomen asukas jätti kotansa autiomeksi ja muutti yhä ylemmäksi
jokivarrelle, Kuttaiseen.
Myöskin Tornion- ja Muonionlaakson valtaajain joukossa oli pitkän
taipaleen miehiä. Semmoisia oli Kolari-ukko, väkevä mies ja suuri
noita, joka oli lähtenyt Rautalammelta. Ukko puski korkealle
pohjoiseen, yläpuolelle Tornionjoen suuta, ajoi siellä eräältä isolta
jokisaarelta pois suuren lappalaisjoukon ja asettui itse saarelle
majailemaan. Jalkaisin kahlaili Kolari-ukko matalaa karia myöten
saareltaan mantereen puolelle. Ja kun sitten karin kohdalle syntyi
talo, sai se nimekseen Jokijalka, ja siitä taas tuli nimi koko kylälle.
Kolarista, joka sitten myöhemmin monet kerrat tappeli vihavenäläisten
kanssa ja teki niille kaikenlaisia rötöksiä, sanotaan saaren ja koko
pitäjän saaneen nimensä. Ja Kolarin kirkko rakennettiin saarelle,
lappalaisten vanhalle kotakentälle, Porokodanmellalle, lähelle
Kolari-ukon entistä kahlaamoa, ja pappila joutui Lapinniemelle.
Erämaa antoi Lapinkorpeen tunkeutuville elatuksen: pyydettiin
kalaa järvistä ja joista, kaadettiin metsänriistaa ja kiskottiin
lappalaisilta veroja. Viljavia olivat silloin Lapin vedet: lohet
nousivat suurin laumoin valtavia virtoja ylös, ja järvet oikein
kuhisivat parasta kalaa, siikaa, harria, kueria ja rautua. Pieni
Niesajokikin, joka Niesakeron juurelta parin penikulman pituisena
laskee väylään, oli niin viljava, että vanha lapinäijäkin siitä sanoi:
"Joka Niesajoen oikein osaa pyytää, se on tynnyrin mies". Ahvenella,
hauella ja muulla "risukalalla" ei erämies viitsinyt edes kattilaansa
pilata. Ja suunnattomat selkoset olivat vielä metsänkarjan laitumina.
Villipeuroja silloin liikkui laumoittain kiveliöissä, samoin suurin
joukoin hirviä, "hirvipeuroja"; oli myös karhuja, kettuja, näätiä
ja saukkoja, ja suurimmissa erämaissa rakenteli majava piiloisiin
metsäpuroihin ihmeellisiä patolaitoksiaan.
Silloin oli Lapinkorvessa rikkautta kaikkialla.
Erämaiden yhä kansoittuessa joutuivat Peräpohjan salomaat ositelluiksi
yhä useammille erämiehille. Laajasta Lapinkorvesta sai kukin eränkävijä
valita sen, minkä halusi ja ennätti, ja korpeen vakinaisesti asettuneet
tulokkaat pitivät huolen, että saivat osalleen hyviä niittymaitakin,
jokivarsia, jänkiä ja järvirantoja. Erämaa kulki sitten suvun
perintönä polvesta polveen. On vieläkin monella vanhalla talolla
muinaiset laajat niittymaansa ja metsästysalueensa, "virkamaansa",
joissa yhä vielä vanhat eräukot käyvät "virkamatkoillaan" köpsytellen
entisaikaan pilkotettuja suuntia pitkin virittelemässä ansoja ja
loukkuja. Niin on Kittilän Kirkonkylän Marjalan talolla erä- ja
niittymaansa Venejoella Särkelän takana, Särkijärvenmaasta penikulma
ylöskäsin joen kahta puolta -- Auneksen-kotamaa, Hyvämännikkö,
Juurivalanmännikkö, Tervaleili, Kapustaselänpalo ja Niemimaa --
aina Herrankaltioon asti. Samoilla mailla ovat Alatalon erämaat:
Paartoselkä, Sarvivaara, Autiomännikkö, Tiukupuljut, Parviojansuu,
Hyvämännikkö, Kapustaselkä ja Rovaselkä. Näiden pohjoispuolella,
Aakenusjoesta etelään, on Salmen talojen riistamaa Vuotsukka vaaralla,
Hangasselässä, Isossa-Lappalaisessa ja Kapustaselän ylipäässä.
Anttilalla ja Kariniemellä on taas erämaansa Kelontekemän ja Ounasjoen
välisellä suurella kairalla eteläpuolella Kuusajokea: Kuoskiskumpu
ja Kuoskisselkä, Konkeloselkä, Kontiolaki, Nilipäät ja Rakkumaaselän
Jäkälälaki. Kelontekemän taloilla on edellämainittujen maiden
eteläpuolella, Maunukairalla, suuret pyyntimaansa.
Niin menetti erämaita kiertelevä pieni lapinukko taas mainiot
kalavetensä, riistamaansa ja jäkäläkankaansa kintereillään kulkevalle
vanhalle vainolaiselleen, etelänmiehelle, ja sai vähitellen väistyä yhä
etemmäksi tunturien taakse. Oli kyllä suunnattomissa erämaissa tilaa
kummankin kansan liikkua, ja vuosisatoja eli lappalainen ja lannanmies
rinnakkain, mutta väkevämpi piti aina puolensa ja heikomman täytyä
siirtyä syrjään.
Vain monilukuiset lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien
rannoilla, poroaitojen lahoneet jätteet jäkäläkankailla sekä useat
seitapaikat erämaassa kertovat Lapin korpien entisistä eläjistä,
samoinkuin monet sadat tarinat ja muisteluksetkin, joita vanha
kansa vielä kertoo. Ja tuhatmääräiset paikkainnimet on mailtaan
karkoitettu pikku kansa jättänyt entisille asuinseuduilleen, niin että
Peräpohjan paikannimistö on suurelta osaltaan lappalaista alkuperää.
Näissä kiveliöiden nimissä elää vielä vanha lappi. Ja elää se myös
kansan kielessä, sillä suuren joukon sanoja ja lausumatapoja on
peräpohjalainen omistanut edeltäjiltään.
Jopa mailtaan karkoitettu lappi elää vielä itse Peräpohjan kansassakin.
Paljon on pakenijakansan verta sekoittunut valtaajakansan suoniin.
Monet lapinkävijät, erämiehet ja uudisasukkaat, joutuivat kosioretkille
rikkaiden porolappalaisten tyttäriin ja saivat lapinsukua pirttiinsä.
Joskus taas lannanmiesten tyttäret mielistyivät koreapukuiseen
tunturienkiertäjään ja menivät hänen kiertolaistoverikseen. Näiden
jälkeläiset saatuaan lannanverta suoniinsa sitten vähitellen
lantalaistuivat ja rupesivat viimein etelästä tulleiden tavalla elämään
kiintonaisissa asumuksissa. Siksipä näkeekin nykyisessä Peräpohjan
väessä useasti monia tunturikansan piirteitä.
Joitakuita lappalaisnimisiä eläjiä asuu vielä Kittilässä ja
Tornion-Muonion laakson pitäjissä. Niin tavataan Kittilässä Suikki,
Nikodemus, Päiviö ja Magga, Muoniossa ja Kolarissa Sieppi ja Marakatt,
Turtolassa Unga ja Rovaniemellä Pokka. Mutta nämä ovat myöhemmin tänne
tulleita asukkeja taikka ovat entisten pororaitioiden jälkeläisiä.