Wanhan Lapinkorven arvokkaimpia ja enimmin pyydettyjä eläimiä olivat
majava ja peura; edellinen on jo aikoja hävitetty sukupuuttoon,
ja jälkimmäistäkään on tuskin enää tavattavana muualla kuin Lapin
itäisillä äärillä, Kuollan niemimaan suurilla sydänmailla.
Mutta siihen aikaan kuin lappi vielä eleli omassa korvessaan, ja
etelästä lapinkävijät sinne rupesivat tunkeutumaan, mahtui siellä
vielä majavakin asumaan, ja suurilla villipeuralaumoilla oli kyllä
tilaa samoilla selkosia ristiin ja rastiin. Vähälukuinen lapinkansa
alkuperäsine pyyntineuvoineen toimitteli metsänväen joukossa vain
tarpeellista "apuharvennusta". Erämaan asukas eli sovinnossa
metsäläisnaapuriensa kanssa, otti sen minkä tarvitsi, ja sen metsä
kyllä hänelle soikin.
Nämä suurimpien selkosien ja tunturimaiden arat metsäläiset viihtyivät
hyvin yhdessä ja tulivat toimeen toistensa kanssa.
Mutta sitä mukaa kuin lantalainen nousi Lapinkorpeen ja ajoi lapin
pois, hävisi sen joukossa majava ja peurakin. Sillä ne eivät saata elää
lantalaisten valtaamilla mailla.
Kaikkialla Lapin erämaissa on vielä muistoja majavasta. On monia
Majava-nimisiä paikkoja, Majavaniittyjä, -vuomia, -rimpejä,
-kuusikoita, -järviä ja -suvantoja, sekä Tamminiittyjä, -jänkiä,
-puroja, joissa majavilla on ennen ollut patonsa. Pienillä
piiloisilla korpijoilla ja metsäpuroilla ne asustelivat, niinkuin
Majavajoella Jokijalan kylän alapuolella, Venejoen Majavaniemessä,
lähellä Nunnasta, Näkkäläjoessa Näkkäläjärven alapäässä, Luosujoessa
Yllästunturin tienoilla, Naamijoessa Heinämukan niemessä ja vielä
Kinisjärven Kärväsojalla, Kuusajoen latvoilla, Levitunturin takana
Heteojalla, Jiesiöjoen latvoilla ja Roukkuojalla sekä Kapsajoen
erämaissa Silasojalla, jossa vieläkin näkyy majavien tammen
jäännöksiä; Levitunturin Heteojalla oli majava pitänyt majaansa vielä
viitisenkymmentä vuotta takaperin kuolleen Erkkilän äijän muistannan
aikana.
Majavat olivat korpien merkillisiä vesi-insinöörejä. Ne rakentelivat
asuntopuroihinsa puunrungoista ja risuista vahvoja patoja ja nostivat
niillä veden korkealle. Sitten syksyllä, kun puro oli jäätynyt,
laskivat mestarit liikoja vesiä pois, niin että jään alle jäi kumisko,
jossa saattoi majailla koko talvikauden. Rakennustarpeikseen katkoivat
majavat jyrsimällä kaikki lähirannan ruotukat, pihlajat, halevat,
tuomet ja vesakot, ja raahasivat ne sitten paikalle. Muuan oli määrätty
vartavastiseksi "rekimajavaksi": kun puu oli kaadettu, heittäysi
rekiäijä selälleen, otti rungon syliinsä, ja hakkuumiehet iskivät
pitkät jyrsimensä rekimajavan hammaskoukkuun ja niin kelkkasivat
puun patopaikalle. Myötäkarvaan liukuikin sileä selkä hyvästi, mutta
ahkerasta kelkkaamisesta karva kului, niin että rekimajavan nahka oli
aina huonompi muiden majavien nahkoja. Majavan terävissä hampaissa
oli merkillinen kuolettava voima. Se puu ja pensaikko, minkä majava
oli jyrsimällä kaatanut, oli kuollut ikipäiviksi, sillä majavan
hampaanjälki ei kuuna päivänä enää kasvanut uutta vesaa. Vieläkin
monet majavien entisaikoina raivaamat rantaniityt ovat vesattomia.
Patosaarenkin niitty Kittilän Könkään kylässä on vielä näinä päivinäkin
majavan hakkauksella, ja samoin Äkäsjoen suulla, Äkäslompolon rannalla
oleva Pesosenniitty, missä aikoinaan on majavalla ollut "pesosensa".
Ei liioin Heteojan Tamminiitylle, ei Kärväsojan eikä Sapakko-ojan
niityille ole ukkojen tarvinnut koskaan käydä kirveineen. Ja Muoniossa
tiedetään muutamien majavan ajamien niittyjen olevan jo niin vanhoja,
että ovat ainakin "toisen Aatamin aikaisia". Eikä vieläkään vesa
nosta varttansa. Majavanhampaan tappavan voiman saattoi tartuttaa
kirveeseenkin. Vanhat ukot hivelivät sillä kirveenterää, kun menivät
niittyä raivaamaan. Eikä sen terän jäljeltä niitty ottanut vesaa.
Majava oli parhain anti, minkä metsä soi pyytömiehelle. Sen komeasta
turkista maksettiin suuret rahat, mutta vielä suuremmat summat sen
ihmeellisistä havuksista, jotka olivat uroksen hännän alla paksuna
pallina, sillä niistä valmistettiin mitä tehoisinta lääkettä.
Majavanhavuksilla suuri tietäjä Päiviökin kävi parantamassa Ruotsin
kuninkaan tyttären, jonka jo kaikki maan parhaat tohtoritkin olivat
hylänneet. Päiviö kun sen kuuli, matkusti kuninkaanlinnaan majavanhoito
mukanaan ja kysyi, saisiko hankin käydä sairasta katsomassa. --
"Miksei, saahan sitä käydä", sanottiin. Ja Päiviö meni ja hiereskeli
majavanhoidolla sairasta, ja heti rupesi kuoleva kuninkaantytär
toipumaan. Autton Aapolla Enontekiön Kyrössä oli ollut majavanhavusta
vielä parikymmentä vuotta takaperin, ja se oli ollut hyvää riisiin
ja hammastautiin ja kohta vaikka mihinkä kipuun. Mutta sitten oli
Aapolta loppunut koko hoito. Saattoi majavanhavustalla asettaa meren
myrskynkin. Kun sitä vaikka vain vähäisenkin heitti veteen, niin heti
asettui meri myöryämästä.
Ahkerasti metsien ihmeotusta pyydettiin, ja varsinkin Lapinkorven
uudet tulokkaat, etelänmiehet, ahdistelivat sitä ankarasti. Kokonaisin
retkikunnin kolusivat he kaukaisimmatkin piilopaikat. Mutta sitten
otettiin majavat "kuninkaan omaisuudeksi", eivätkä niitä saaneet
metsästää muut kuin ne, joilla oli siihen oikeus. Ja heitäkin
vannotettiin ankarasti, etteivät salaisi saalistaan. Piti vannoa, että
"majavia pyytämhän ja ei sallaamhan". Niin oli ennen muinoin vannotettu
Hinganmaan Juntti-äijää Unarin kulmilla sekä Jiesiönmaan Humppilaista,
samoin Kittilän Rautuskylän "Käry-Mikkoa", joka eli 1700-luvun lopulla
Hanhimaassa. Oli tuomari vannottanut Tepsan Junnuakin, mutta Junnu,
taitamaton metsänukko, typerteli vannoessaan:
-- Majavia pyytämhän ja... ja... ja sallaamhan.
-- Ei niin, vaan: majavia pyytämhän ja ei sallaamhan, opetti tuomari.
Mutta tyhmä Junnu typeröitsi yhä uudestaan samalla tavalla, niin että
tuomari viimein tuskastui ja heitti äijän ulos sillä vannonnalla. Ja
Junnu noudatti valaansa, pyysi ja salasi saaliinsa.
Sillä joka majavasta piti maksaa veroa kuninkaalle ja antaa osa
papillekin. Tarkan huolen pitivät papit seurakuntalaistensa
eränkäynnistä, kuulustelivat pappilassa kävijöiltä kunkin saalista,
ja ukot kertoivat, että se ja sekin on saanut taas majavan. Niin meni
Tepsan Junnukin kerran papin luo, ja pappi heti tiesi:
-- Olethan sie majavankin saanut?
-- Niin pojan, äijä vastasi.
-- Osa siitä kuuluu papille.
-- Niin ne kullit.
-- Mitkä kullit? pappi suuttui.
-- Na, ne havukset. Ne ne on samat kuin met sanomma kullit. Ne sie
saatkin, koko hoion!
Monesti tuli eränkävijöille kovat riidat, jopa tappelut ja
miesmurhatkin, kun satuttiin toisten pyytäjäin kanssa samoille
seuduille taikka erehdyttiin menemään toistensa riistamaille. Sillä
joka eränkävijä-piirillä oli omat pyyntialueensa, joille toisen seudun
miehet eivät saaneet aseineen tunkeutua.
Niinpä kerran pari Kittilän miestä, Vesman äijä-raukaksi ja Ollilan
ukoksi sanottiin, menivät majavaretkellään Pokan taakse ja joutuivat
"Inarin maan sisälle" ja saivat saaliikseen muutaman majavan. Mutta
Inarin vallesmanni, Morottaja, osuikin miesten asennolle ja vei heidän
saaliinsa ja metsästysneuvonsa. Vihoissaan hiipivät Kittilän miehet
vuorostaan Morottajan yönuotiolle, keihästivät ukon ja raahasivat
ruumiin Ätsärijoen Koverijyrhämään. Vitsoilla vielä sitoivat ruumiin
kädet ja jalat ja panivat kiviä painoksi. Tappoivat he koirankin ja
upottivat samaan hautaan. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu, mutta eihän
kaukaisen korven tihutöitä ollut kukaan näkemässä eikä kuulemassa. Oli
keihästäjä kyllä joskus juovuspäissään kerskunut:
-- On tämän keihään nenässä mieskin tärissyt!
Muuanna syksynä taas pari Kelontekemän miestä oli eräretkellä
sodankyläläisten pyyntimailla ja saivat useita majavia. Mutta kun he
eräänä iltana palasivat asentopaikalleen, oli se ryöstetty tyhjäksi,
saaliit otettu, takkahärätkin viety majan luota.
Ukot heti arvasivat, että Sodankylän majavamiehet olivat keksineet
heidän asentonsa, lähtivät koirineen juovattamaan jälkiä ja naakivat
yöllä nukkuvalle nuotiolle, hyökkäsivät kimppuun ja keihäsvarsillaan
pieksivät koko kuusimiehisen joukon tainnoksiin. Sitten ottivat
Kelontekemän ukot pois saaliinsa, härkänsä ja muut neuvonsa, ja
pakenivat omalle maalleen.
Alituisesti ahdisteltuna ja vainottuna katosi viimein koko majavain
suku Lapin korpimaista. Ja ehkä vielä enemmän joudutti merkillisen
otuksen häviötä se, että pyytömiehet niin paljon siitä riitelivät,
tappoivatkin toisiaan ja olivat aina toisilleen kateellisia, sillä
viha vie viljan maasta, kateus kalatkin vedestä. Lisäksi vielä
eränkävijät tekivät kaikenlaista petosta, salasivat saaliinsa
pyyntitovereiltaankin, vaikka oltiin yhteispyynnissä, eivät antaneet
kuninkaalle, mikä kuninkaalle kuului, eivätkä papillekaan vieneet hänen
havuksiansa.
Niin teki sitten metsäkin, puhdas metsä, jumalan luoma, sen, ettei enää
suonut parasta riistaansa kelvottomille pyytömiehille.
Siitä on jo kohta kahdeksankymmentä vuotta, kun Sodankylän Könkään
Jussa, 1840-luvulla, kerran tuohustamassa ollessaan atraimella surmasi
majavaparin Saariselän tunturin laiteilla, Ätsärijoen latvoilla. Se
lienee ollut metsän viimeinen majavananti, ja Ätsärijoen majavat
sukunsa viimeiset Lapin erämaissa. Sen jälkeen saivat erämiehet koluta
tyhjiä korpia ja katsella metsäpurojen autioita majavapatoja.
Viidestäkymmenestä ruplasta myi Könkään ukko koko saaliinsa, turkit ja
havukset. Hampaat vain pani talteensa kirveen teroittimiksi, kun ei
enää majavia ollut niittyjä raivaamassa.
* * * * *
Lapinkorven uljaimpia eläimiä olivat villipeurat, metsien kruunupäiset,
kepeäjalkaiset juoksijat. Ne olivat oikeita Lapin tunturimaiden
kasvatteja, jotka toisinaan sataisina laumoina samoilivat tuntureilta
outaseutujen jäkälämaille ja vaaran tullessa kohisten ja rytisten
kiitivät pakoon kuin tuulispuuska.
Vanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä,
petollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan
melkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka
jänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään
vieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten,
Kuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion
kiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa.
Niinpä Raaskaltion ja Tuorgattajärven välisellä kapealla kannaksella
on parikymmentä maatunutta kuoppaa, joita sanotaan lappalaisten
entisiksi peurahaudoiksi, samoin Näkkälä- ja Lauttajärven kannaksella
kymmenkunta sekä useita Muotkajärven itäpuolisilla tievoilla,
Lompolon- ja Hotinharjuilla; alhaalla Turtolassakin tapaamme vanhoja
maatuneita peurakuoppia Pellosta Saukkoriipiin mentäessä pitkän rivin
Valkeajärvenkaulassa, Valkeajärven ja Makkaravuoman välissä.
Laittelivat lappalaiset metsiin myös hankaita, pitkiä peura-aitoja
poikki kankaiden, jättivät aitoihin aukkoja ja virittelivät niihin
nuora-ansoja. Taikka asettelivat peurojen poluille, rannioille, puiden
väliin "kaula-ansoja", joihin peurat rannioita kulkiessaan puuttuivat.
Samoja pyyntikeinoja käyttivät sitten etelänmiehetkin, kun tulivat
Lappiin, pettivät peuroja salahaudoilla ja rakentuivat hankaita pitkin
selkosia. Näitä vanhojen eränkävijäukkojen peuranpyyntipaikkoja nähdään
vielä siellä täällä kiveliöissä.
Niin on Tunturipäissä, Sodankylän ja Kittilän rajamailla, vielä
Sattasen erämiehen, Töllin-Matin, peurahankaan raismeita. Täällä on
rinnakkain kaksi mahtavaa lakea, Nuortsortonen ja Roivoivoinen, ja
niiden välissä syvä kuru, johon ukko viritteli ansojansa. Tunturipäiden
erämaa olikin parhaita peuramaita. "Roivoivoisessa jos ei peuroja ole,
niin ei ole koko kairalla", olikin entisten ukkojen sanantapana.
Kittilän Kallonkylän seudut olivat niinikään entisten erämiesten
peuranpyyntipaikkoja. Täällä on pitkä Porttitievojen jono, joka
Luosujärven tienoilta lähtien ojentuu aamukahdeksan aikaa kohden ja
kulkee aina Ounasjoelle ja siitäkin poikki. Kallon puoleen, Kesä- ja
Talviporttijärvien väliin, virittivät pyytäjät paulansa. Mutta
pääpyyntipaikka oli Kallojärven ja Syvänjärven välisen korkean
hiekkaharjun porttikurussa. Siitä kulki villipeurojen valtarannio,
ja Kallojärven Kiviniemeen vartavasten rakennetusta pirtistä
saatettiin heti huomata, milloin peura puuttui ansaan. Kittilässä
Kapsajoen päällä, Tepastolompolon takamailla, nähdään myöskin
jäännöksiä entisäijien peurahankaasta. Pitkin Silasselkää ja
Mieliölakea kulki ukkojen metsäaita isoja mutkia tehden itään käsin
kilometrittäin aina Mieliökuusikkoon ja Suvaskongelon vuomaan asti.
Ja lähellä olevassa Kursujärvessä on pieni kalliosaari, johon äijät
veivät peuranpyyntikojeensa kesäteloilleen. Saarella on vieläkin
pystyssä pari patsasta ja niiden varassa poikkipuu, mihin peura-ansat
ripustettiin. Siellä ne säilyivät metsänpalonkin sattuessa. Sillä
entisaikaan erämiehet monesti ilman aikojaan pistivät metsän palamaan,
jopa joskus kateellisina turmelivat tulella toistensa riistamaata. --
Jiesiön seutujen vanhoja peuranpyyntimuistoja on Vipukuusi, joka seisoo
Jiesiöjoella, kolme neljännestä Jiesiöjärvestä alaskäsin. Kuusessa
kerrotaan entisten peuramiesten pitäneen vipuansojaan.
Paljon pyydettiin villipeuroja myöskin ajamalla. Syksyllä koirien
kanssa seurattiin peurojen jälkiä ja ammuttiin, kun päästiin lähelle.
Lihat pantiin talvea odottamaan vartavasten rakennettuihin pikku
aittoihin, luoviin, lauttasiin ja nileihin.
Mutta lumen aikana, syksyllä ja keväthangilla lähdettiin miehissä
oikein "väkiajoon". Pari-, kolmekymmentäkin miestä liittyi samaan
joukkueeseen, yhteiseen seurapyyntiin ajamaan metsien vauhkoa karjaa.
Keveät ahkiot, veturit, jukkonuorasta jäljessä juoksemassa, hiihdettiin
salolle, valittiin sopiva asentopaikka, johon heitettiin ahkiot ja
eväät. Sitten lähdettiin naakimaan peuroja, ja kun tavattiin tokka,
niin pamautettiin ja taas lähdettiin miehissä laukomaan pakenijain
perässä, niin että
-- Sui, sui, suoravaranpuu,
anna mennä mäntysauvan,
vitsajuksut viuvotella,
vaippahousut veuhkustella!
Ja taas ammuttiin ja ajettiin. Jos pelästyneet metsänelukat
hätääntyivät eri parttioihin, jakautuivat vainolaisetkin joka joukon
kintereille. Mutta ajon päätyttyä kokoonnuttiin kaikin taas saaliin
kanssa asentopaikalle. Siellä toimitettiin saaliin jakaminen. Kunkin
peuran saamamies sai aina ensin päältä-jaon kaatamansa otuksen
selkärangan lihoineen, sitten muut lihat ja nahat tasattiin kaikkien
pyyntimiesten kesken.
Ja taas kun oli yökausi asentopaikassa makailtu, painuttiin erämaihin
tuottamaan surmaa metsänväelle. Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen
oikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin
sen muistoksi metsään "keripää": katkaistiin petäjä parin kyynärän
korkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon
nenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä
leikattiin vuosiluku, joskus saamamiesten puumerkkejäkin. Monesti
hakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten
metsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjärven takamailla useassa
paikassa, Liivajoella ja Vuohin Pöytämaassa; Mustanlompolon seuduilla
on niitä koko joukko samalla tievalla.
Joskus satuttiin tavoittamaan peurat metsänsoljesta: peurahirvaat
olivat tapellessaan sotkeutuneet sarvista yhteen ja niin tarttuneet
merkilliseen metsänsolkeen, joka sitoi Tapion komeat ajokkaat, etteivät
voineet paeta metsämiestä. Toisinaan löydettiin hirvaat metsänsolkeen
kuolleina.
Vanhojen erämiesten, seurapyytäjien, entisiä asentopaikkoja muistetaan
vielä muutamia. Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen
lähellä oleva Jakovaara. Ne ovat Kangerkongottaman tienoilla kaukana
erämaassa Seurujoen latvoilla, Kitisen ja Kapsajoen välisellä kairalla.
Sinne kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja
saaliinjakoon. Kinisjärven lähimailla, Kittilän, Rovaniemen ja
Sodankylän rajakulmauksessa on korkea Liittovaara, koko seudun mahtavin
kukkula, hyvin rakkainen ja moniröyhyinen vuori. Vaaran juurelle,
Liittolammelle, kokoontuivat erämiehet neuvottelemaan pyynnistä ja
sitten lähtivät ajoon. Vaaran lähimailla villipeurat palkivatkin hyvin
ahkerasti. Kallojärven tienoilla, Vittakallonrovan, korkean vaaran
laidalla, seisoi vielä takavuosina ikivanha Koirakuusi, jonka juurella
sanotaan entisten seurapyytäjien asennoineen. Koirat oli kytketty
kuusen luokse, kun oli lähdetty villipeuroja naakimaan. Samanlainen
seuroinpyytäjien kokouspaikka lienee aikoinaan ollut myöskin
edellämainittu Vipukuusi Jiesiöjoella.
Villipeuroja olikin vanhoina aikoina Lapissa monisataiset laumat
liikehtimässä. Varsinkin sen jälkeen kuin kamala rutto toista sataa
vuotta takaperin toimitti lappalaisten porokarjoissa suurkaadon,
lisääntyi villipeurojen luku tavattomasti. Ihmisenhaju kun katosi
erämaista, uskalsivat arat peurat lähteä tuntureiltansa alas aina
kauas etelän kiveliöihin. Silloin niiden kintereillä metsämiehet
talvikausin hiihtelivät ja kaatoivat niitä väliin kokonaisin laumoin.
Mutta eivät ne siitä vähentyneet, uusia laumoja laskeutui pohjoisista
tunturimaista, jossa oli oikein villipeurojen syntymäseutu. Vielä
vanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen
tuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin
pääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään,
ja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit,
Juhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin
lemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat
pakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne
menivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja
Nuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niinkuin
virta itäisiin korpiin.
Niin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion
Kittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon,
mutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan
eteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet,
väsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin
Savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään,
kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes
viimeinenkin oli maassa.
Tämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei
enää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu.