SALMELA. Entäs orpananne?
LAURA. Hän tuli tänne vasta hiljakkoin, ja paitsi sitä, hän on vallan
toisenlainen kuin minä, aina hilpeä ja vilpas; hän ei käsitä minun
haikeuksiani. Ja minä luulen, että juuri sentähden pidänkin hänestä
niin paljon.
SALMELA. No, eikö täällä käy vieraita?
LAURA. Käypi kyllä. Mutta ne eivät koskaan puhele kanssani totisia
asioita. Kun joskus johdan puhetta vakavampiin aineisin, käännetään se
heti pilaksi. -- Oi, uskokaa, ei mikään ole niin inhoittavaa, kuin,
odottaessaan totista vastausta, kuulee jonon jonkinjoutavia
kohteliaisuuden sanan-parsia --- Mutta minä olen hupakko, kun rupean
ripittämään itseäni ventovieraalle.
SALMELA. Tuttavuutemme on tosin lyhyt, mutta matkaavaisten kanssa
tutustutaankin yht'äkkiä, -- ja minä luulen ett' ette kadu minulle
osoittamaanne luottamusta.
LAURA. Niin, te olette ainakin osoittanut ihmeteltävää
kärsivällisyyttä, kuunnellessanne turhamaista pakinaani.
SALMELA. Minä olen kuullut, ja luulen ymmärtäneenikin sanelmanne, --
Sallitteko minun vastata, sallitteko minun vähän ryhtyä erääsen
asiaan -- -- --?
LAURA. Sydämestäni, -- minä kiitän. Teissä on jotain, josta minä paljon
pidän; te ette ole ollenkaan turhamainen ettekä pilkallinen. -- Mutta
kuuikaapa, sanoittehan tuolla rannalla löytäneenne suloisan paikan; jos
suvaitsette, menemme sinne yhdessä?
SALMELA. Sydämestäni mielelläni!
LAURA. Mutta sitte teidän pitääkin puhella minulle kaikki-tyyni.
SALMELA. Teillä on valta käskeä.
(Menevät).
Kymmenes kohtaus.
Heiliö. Sievä.
SIEVÄ. No, nyt jo kai olette kyllästynyt ja väsynyt tähän
herttaisuuteen.
HEILIÖ. Kuinka se olisi mahdollista, kun te olette oppaani.
SIEVÄ. Te pidätte siis maanviljelyksestä ainoastaan minun tähteni?
HEILIÖ. En -- -- enpä juuri; mutta teidän seurassanne pidän minä siitä
kahdenkertaisesti.
SIEVÄ. Noo, hyi, miksi te noin sanotte? -- Mutta kuuluu siltä, kuin
ette olisi tyytyväinen siihen, mitä olette nähnyt. Ehkä haluatte
jotakin vielä?
HEILIÖ. Jotakin? -- Jos seikkoihin oikein pohjastapitäin ryhdymme,
haluan minä todellakin paljon vielä.
SIEVÄ. Vai niin?
HEILIÖ. Tämän viimeisen puolentunnin ajan olen minä vain halunnut,
toivonut.
SIEVÄ. No, eikös vain? -- Niin, nyt minä sen jo tiedänkin.
HEILIÖ. Ette -- -- ettepä suinkaan.
SIEVÄ. Tiedänpä: Teidän on tullut jano ja nälkä -- te tahdotte
illallista.
HEILIÖ. En, -- minun toivoni ulottuvat todellakin paljon kauvemmaksi.
-- Minä alan jo tulla järkevämmäksi, ja rupean tuumailemaan
tulevaisuuttani.
SIEVÄ. Todellakin? No, se sopii teille, se. Mutta miksikä te puhutte
noin syvällisiä asioita minun kanssani?