STRÖMBERG. Kuitenkin sinnepäin. -- Kuulkaas, hehehe, -- te olette
sukkela mies. -- -- Mutta nytpä vasta huomaan, -- missä toverinne, hra
Salmela lienee?
Viides kohtaus.
Entiset. Sievä.
SIEVÄ (tuli rakennuksen takaa, kuuli viimeiset sanat). Herra Salmelan
näin minä hetki sitte kävelevän rannalla.
STRÖMBERG. Teidän toverinne ei näy suurin välittävän maa-elämästä.
HEILIÖ. Sepä juuri hänen ihanteensa; mutta hän nauttii sitä enimmiten
noin yksinään.
STRÖMBERG. Hän taitaa olla papin poika, hehehe?
HEILIÖ. Ei, vaan papin-kisälli tätä nykyä.
STRÖMBERG. Vai niin; -- sen minä huomasinkin. Ne ovat suloista väkeä,
nuo papit. Ne ovat uurmaakarin tapaisia: Kun ihmiskurjan sielun-värkki
joutuu pilalle, puhaltavat ne vain pikkusen johonkuhun rattaasen, -- ja
paikalla on se käynnissä jälleen, hehehe! -- Minä pidän paljon
papeista; papit ja maanviljeliät ovat maailman selkäpiikki.
HEILIÖ. Ja kauppiaat sen jäsenet,
STRÖMBERG. Hehehe, -- niin, käpälät, jotka selkäpiikkiä liikuttavat. Ja
maisterit ovat sielu, joka käpäliä johtaa.
SIEVÄ. No, herra Heiliö, tuletteko mukaan nyt?
HEILIÖ. Kiitän, -- mielelläni!
STRÖMBERG. Ja minne matka pitää?
SIEVÄ. Herra Heiliö halusi nähdä hevosiamme j.n.e.
STRÖMBERG. No, eikös vain! Lyödäänpä vetoa, teistä tulee vielä
maanviljeliä. Hehehe!
HKILIÖ. Eipä taitaiskaaa olla hullumpaa?
STRÖMBERG. Ei suinkaan. Hehehe. Kunnollinen maanviljelys onkin
viljelys, joka on kaikkien viljelyksien viljelys. -- Hehehe, -- te
olette kunnon poika; -- kuulkaas, ette suinkaan te tänään enää täältä
lähde?
HEILIÖ. Minut saapi hyvin helposti jäämään.
STRÖMBERG. Toverinne pitää myöskin jäämän.
HEILIÖ. Häness' ei -- luulen ma -- vastusta, sillä hän on aivan
hurmaantunut tähän kartanoon -- ja minä myöskin.
STRÖMBERG. No, eikös vain, -- hehehe. Sepä hauskaa. Mitä kauvemmin te
täällä viivytte, sitä iloisempi minä olen. -- Hehehe. Täällä on vielä
paljon katseltavaa, joka kenties huvittaa teitä. Ja parempaa opasta,
kuin pikku Sievä, ette saisi mistään; sillä -- kehumatta itseäni -- hän
on veljenitytär ja oikein kelpo tyttö onkin, -- hehehe.
SIEVÄ. Noo, -- setä! Mitä tuo nyt on! -- Kas niin, herra Heiliö, tulkaa
sitte!
(Sievä ja Heiliö pois).
Kuudes kohtaus.
Strömberg (yksin).
STRÖMBERG. Tuo on todellakin sievä nuorukainen, tuo Heiliö! Saakeli,
kuinka meill' oli hauska onkiretkellämme. Hehehe. -- Hänellä on niin
penturin tarkka silmä ja semmoinen into ja halu, että -- -- -- niin, se
on oikein kumma! Hehehe. -- Mutta se toinen -- pappi -- -- min' en
tiedä varmaan, kumpainen minua enemmän miellyttää. -- Ne ovat oikeita
kunnon suomalaisia, -- eikä semmoisia, kuin tuo pilkkakirves Stenfors.
-- Min' en enää huolisi koko miehestä, ellen häntä kipeästi
tarvitseisi. Hehehe. -- -- Kas penturi!
(Ottaa kalanipun pois).
Seitsemäs kohtaus,
Risto (yksin).
RISTO (esille). Missähän nimismies-ystäväni viipynee? Tässä täytyy
minun odottaa häntä, nähdäkseni mille suunnalle seikat kääntyvät. --
Minä asuskelen tuolla pensaan juuressa; -- se on mainio asuinpaikka
minun säätyiselleni. Vähän ahtaan lainen se tosin on, mutta minä
ai'onkin jo huomenna muuttaa sieltä, -- ja muutankin niin etäälle,
ett'ei Suomen risut silmiäni revi eikä poliisin silmä kannata sinne. --
(katselee varovasti ympärilleen), Hah!
(Pujahtaa pensaasen).
Kahdeksas kohtaus.
Laura (yksin).
LAURA (tulee huoneesta). En tiedä mitä ajatella. Kun tuo nuorukainen
puhelee kanssani, tuntuu mieleni niin kummalliselta. Onpa silloin
melkein, kuin rakastaisin häntä. Mutta heti, kun hän on poissa, katoaa
kaikki tunteet rinnastani. -- Sydämetön pilkkaaja hän on, ja semmoiset
ovat ilkiöitä. Hän on valmis loukkaamaan herttaisia vieraitammekin.
Yhdeksäs kohtaus.
Salmela. Laura.
SALMELA (tulee perältä).
LADRA. Herra Salmela!
SALMELA. Neiti!
LAURA. Oletteko käynyt rannalla?
SALMELA. Olen; siellä on ihmeen ihana paikka. Minun kotini on myös
järven rannalla, senvuoksi aina hupaisina hetkinä mieleni sinne
vetää. -- Aaltojen hyrsky soittaa mulle äitini laulamia, suloisia
kehto-laulelmia.
LAURA. Tuolla, oikealla, on pieni lehto aivan lähellä rantaa; siellä on
mitä hauskin käyskennellä näin iltamalla.
SALMELA. Vasta kesä-illan hiljaisuudessa oppiikin maamme
suloisuuden tuntemaan, sen ylevätä juhlallisuutta ihantelemaan.
-- Kun koko muu luonto uinailee, huokuu yhäti järvi, kuni i'äisesti
levoton ihmis-sielu, ja sen hiljainen maininki kuiskaa korviini
surun-sointuisia säveliä, raskaita kuni kaipauksen hengähdykset. --
Niin, neitini, te olette onnellinen, kun saatte olla ja elää näin
herttaisessa paikassa, rauhan ja yksinäisyyden helmassa.
LAURA. Myönnän kyllä; mutta yksinäisyyteenkin voipi ajanpitkään
kyllästyä.
SALMELA. Suokaa anteeksi, -- mutta minä olen luullut huomaavani, että
juuri te olette luotu maaseudun yksinäisyyttä nauttimaan.
LAURA. Niin luulen itsekkin. Mutta minä olen nainen. Mies saattaa ehkä
yksinomaisesti kiintyä kirjoihinsa, mutta tyttörukalle eivät ainoastaaa
kuolleet kirjaimet ole kylliksi. Ja kun minä luen jotakin, on mulla sen
johdosta aina niin ihmeen paljon kyselemistä.
SALMELA. Mutta ettehän te toki eläkkään erakon lailla.