PETTERSSON. Ei se karkaa, se on niin autuaallisen rauhallinen raavas.
STENFOES. Hauskaa jälleen nähdä herrasväkeäkin!
PETTERSSON. Niin, näettekös, minun tuli pikkuisen ikävä teitä,
sillä -- --
BRIITA. Noo, kas vain, Sievä-neiti! Kuinkas Silmukki jaksaa?
SIEVä. Kiitos kysymästä!
BRIITA. Joko se on ruvennut hyvin lypsämään?
PETTERSSON. Niin, näettekös, minun journaalistani on lehti päässyt
irti; minä en saa päähäni kuinka se on päässyt irti, mutta irti
se on -- -- --
STENFORS. Ehkä hiiret ovat sen nakertaneet?
PETTERSSON. Hiiret -- --? Kas niitä peijakkaan piikki-nokkia! Niiden
työtä se varmaan onkin! -- Niin, -- nyt min'en tiedä, kyllä tuo lehti
vielä jälellä on, mutta min'en saa päähäni, miten se jälleen
paikoilleen sijoitettaisiin -- jott'ei vain häiriötä syntyisi. Jos te
senvuoksi -- -- --
STENFORS. Aivan kernaasti, kun vain lopetan toimeni täällä -- (its.)
siihen, mistä aloitinkin -- --
BEIITA (on puhellut hiljaa Sievän kanssa). Ettekös tekin, herra
Stenfors, myönnä, ett'ei turnipseista ole minnekkään?
STENFORS (alkaa käydä levottomaksi). Saokaa anteeksi, min'en ole niitä
maistanut! (Its.) Missä se Laura viipynee? Hän oli äsken vähän
kummallinen!
PETTERSSON (on näyttänyt ankaran mietiskelevältä). Hm! Hiiret? -- --
Kaikenlaisia pahantekiöitä niitä sentään onkin!
BRIITA. Minun pitää nyt samalla hankkia alku tuommoisia puntari-päisiä
lampaita täältä Wäinöläatä; ne kuuluvat olevan kelpo rotua.
PETTERSSON. Mutta kuinkas me nyt saamme lampaita muassamme kulkemaan,
Briitakulta?
BRIITA. Kuinkas muuten kuin sylissä; sinä otat emälampaan, minä otan
pässin.
PETTERSSON. Mutta kukas sitten ajaa Pollea?
STENFORS (kärsimätönnä). Pässi tietysti!
PETTERSSON. Briita, kuuleppas, pitihän meidän paluumatkallamme
pistäytyä Nummi-Jakkoa pinnistämässä Ojalan junttivarkaudesta. Nyt
kävisi sekin hyvin, kun sinä olet muassani.
STENFORS (ivalla). Vallesmanni käyttää siis yhä vielä, niinkuin
ennenkin, rouvaansa käpälä-lautana, itsepintaisia konnia pusertaessaan?
Haha!
BRIITA. Älkää pilkatko! Vaimoväki voipi toisinaan paremmin kuin
miespuoliset masentaa vekkuleja; -- ja se ei ole ymmärtäväiselle mikään
naurun-asia.
STENFORS. Älkää lauseitani väärin ymmärtäkö. Minä tarkoitin,
vallesmanni tekee perin oikein, aina käyttäissään rouvan rohkeutta, kun
hänen omat voimansa uupuvat.
PETTERSSON. Mitä puhetta tuo on? Sitä min'en saa päähäni.
STENFORS. Minä tarkoitan: Tämä seutu on yleensä kovin pahamaineinen,
senvuoksi tarvitaankin täällä yhä jykevämpää järjestyksenpitoa, ja
kosk'ei -- -- --
PETTERSSON. Aivan oikein, perin oikein. Täällä vietetään peloittavan
koiramaista elämää. Minua memoriaalini on täpötäynnä kurjuutta ja
seka-sotkua.
STENFORS. Sepä surkea memoriaali!
PETTERSSON. Niin onkin, niin onkin! -- Minä koetin ensin alussa
kohdella noita veitikolta hyvyydellä, mutta se ei kauvan käynyt
kontoon. Minun täytyi muuttua kovaksi -- -- --
STENFORS (yhä pilkaten). Ja sitä ne tottelivat tietysti!
PETTERSSON. Tietysti, tietysti! Mutta pahin pulma on, että kun ne ovat
tehneet hunsvotin-metkuja, ei niitä koskaan saa millään keinoin
tunnustamaan.
BRIITA (on yhä puhellut Sievän kanssa; Sievälle, nauraa hohottaen). Voi
pöllöä! Miks'ei hän tarttunut lehmän sarviin? Niin minä olisin tehnyt!
STENFORS (ilkeästi ihmetellen). Vai ei herra Pettersson saa roistoja
tunnustamaan?
PETTERSSON. En, sillä ne ovat merkillisen teräväpäisiä vikurtelemaan ja
tekemään jussinkoukkuja. -- Kerrankin tutkistelin erästä, joka oli
varastanut Yllilän porsaan. Tepastelin ensin tunnin aikaa. Vihdoin jo
alkoi pistää vihakseni veijarin itsepintaisuus. Virkamahdillani lausuin
hyvin päättävästi: "Kuuleppas, sinä Klippari, minä luulen, että sinä
olet varastanut Yllilän kiljun-pojan!" -- Mutta arvaattekos, mitä hän
tokasi vastaukseksi? -- Hän lausui jyrkästi: "En!"
STENFORS (kuin edellä). Sepä todella kummallista!