RISTO. Kas niin, kiitoksia vain ruuasta!
MATTI. Terveydeksi! -- Annas pussi tänne sitten.
RISTO. Älä vaivaa itseäs minun tähteni. Kyllä minä pidän sen, niin
pääset sinä turhasta puuhasta.
MATTI. Älä hemmetissä! -- Tiedätkö mitä, -- siinä on minun ruokani!
RISTO. Pyyhi leukaas! Nyt se on minun! Ja annoinhan mä sulle siitä jo
makson, sekä rahaa että tavaroita.
MATTI. Niin kai, ihania tavaroita! Ja ne kaksi markkaa, ne sinä
varmaankin kaappasit joltakin matkustavalta.
RISTO. Enpähän; ne minä kunnialla kerjäsin kruunun palveluksessa, tiedä
se. Äläkä halveksi tavaroitakaan: Minun univormuni oli vielä vallan
puhdas ja eheä; ja entä tuo rautanen sukkanauhani, mitäs siitä sanot?
MATTI. Hm, mokoma pieni kahleenpätkä, -- mitä minä sillä teen?
RISTO. Hyi, häpeä, Matti: Sinä olet kiittämätön kappale! Sitä kahletta
olen minä laahannut muassani pilkat matkat, ja aivan sinun tähtesi.
Sillä kun Venkka-Jussi heitti rautansa suohon, mietin minä itsekseni:
rauta on rahan arvoinen, ja tosin ovat ystävät hyviä kapineita
hätätilassa, mutta ne eivät -- piru vie -- anna mitään ilmaiseksi. Eikö
totta, Matti?
MATTI. Saattaapa niinkin olla, -- Mutta mitäs sinä nyt ai'ot, minulta
et ainakaan enää saa mitään.
RISTO. Kuuleppas, Matti, minä ai'ou nyt, mitä pikemmin sitä parempi,
pötkiä tipotieheni. Minä heitän hiiteen koko nykyisen ammattini, se ei
lyö leiville kauvan. -- Aamulla -- vähää jälkeen kuin sinulta sain
nämät ryysyt -- mietin, näet, tilaisuutta päästäkseni pois näiltä
mailta. Samassa tapasin vanhan tuttavan, joka nyt on tyyrmannina
Engelsmannin laivalla. Luottamuksella kerroin hänelle koko aikeeni.
Mutta, kuultuaan asian oikean laidan, hän alkoi vikurrella ja pistellä
esteitä, vaikka prikillä nyt juuri kuuluu tarvittavan mies lisää. Hän
on ahnas koko mies, sen tiesin, senvuoksi lupasin hälle kaksikymmentä
markkaa ja -- kas, se auttoi!
MATTI. Mutta mistä sinä nyt ai'ot siepata nuo kaksikymmentä markkaa?
RISTO. Ne sinun pitää heilahuttaa mulle.
MATTI. Erehdyt, veikkoseni, siinä olet laskenut vallan väärää lukua.
RISTO. Enpähän. Sun täytyy! -- Sinun avuttasi joudun minä kiikkiin,
mutta sitten en ai'o säästää sinunkaan turkkiasi. Minä osaan oikeudessa
kertoa yhtä ja toista sinustakin, ystäväiseni.
MATTI. Niin, mutta sinäpä et ilmaisekkaan minua.
RISTO. Ilmaisenpa, kuin ilmaiseukin. -- Ellet nyt vain auta minua,
pääset itse heti kruunun vormuun.
MATTI. Mitä vielä! Sittehän ei sulla enään olisikaan olopaikkaa, kun
jälleen pääset irti.
RISTO. Hmhm! Sinä näytät tuhmemmalla, kuin todella olet. Sinulta minä
tosin kernaammin tahtoisin rahat; sillä kun niitä ottaa oudoilta,
herättää se aina huomiota. Mutta olkoon sitten! -- Mikä on teidän
nimismiehen nimi?
MATTI. Mikäkö hänen nimensä! Niin, -- sitäpä min'en muista; mutta
falleksmanniksi ne häntä haukkuvat.
RISTO. Onko se muuten kelpo mies? Tarkka poliisi?
MATTI. Niin no -- kelpo mies -- -- saattaa olla. -- Mutta ei hän niin
vaarallisen tarkka poliisi ole, sillä hän on niin saakelin tuhma. Rouva
oikeastaan toimittaakin kaikki virkakomennot.
RISTO. Sepä hyvä. Hän siis pian saadaan harhateille. Mikä on tuo suuri
kartano tuolla metsän takana?
MATTI. Sekö? Se on meidän kartano -- Väinölä; se jossa komesrooti asuu.
RISTO. Mikä komesrooti?
MATTI. Min' en, tottamaar', tiedä, mikä komesrooti se on, mutta
komesrooti se vain on, ja tääll' ei ole muita senlaisia. Suomalaiset
sanovat häntä "Römpeliksi", mutta sitä hän ei voi kärsiä. Hänellä on
rahoja yltäkyllin; sieltä sinä helposti saatat siepata ne kaksikymmentä
markkaa.
RISTO. Tuskin vain. -- Kuuleppas, Matti! Varkaan elinkeino on toki mitä
saastaisin.
MATTI. Hahaha! Saattaa olla. Mutta miksikä olet sinä valinnut juuri sen
keinon?
RISTO. Oi -- älä puhu noin! Me, ihmiset, tulemme toki aina siksi,
meidän pitää tulla. Sallimus -- tai miksi häntä kutsutaan, jolla on
ylimmäinen hallitus -- se ei kysy neuvoa meiltä. Se panee meidät
liekaan määrätylle tilkulle, jolla voimme liikkua ainoastaan
liekanuoran mitan. Minä olen luonnoltani aina ollut suuritarpeinen, se
ei ole minun vikani. Palkkani kauppakirjurina ei koskaan riittänyt.
Pidin isäntäni häpeänä, että hänen palveliansa olisivat ryysyherroja.
Siksipä otinkin kassasta lisäpalkkaa varsinaisen palkkani korvaukseksi.
Mutta häpeätäpä siitä sain, enkä muuta.
MATTI. Niin, silloinhan sinua ensikerran nipistettiin varkaudesta.
Mutta miks'et sitte jättänyt koko oman luvan-kauppaa hornan nieluun?
RISTO. Jospa olisin voinut! Mutta usko pois, ystäväni, joka kerran on
varkaanluolassa käynyt, se ei saata pysyä sieltä poissa; täytyy
matkustaa pois koko maailmasta tai ainakin synnyinmaastansa,
saattaakseen alkaa elämänsä alusta jälleen. Ja moiselle matkalle pitää
sinun nyt auttaa minua.
MATTI. En!
RISTO. Voithan toki lainata mulle kaksikymmentä markkaa, sinä jöröpää;
minä maksan ne sulle jälleen, ja kasvut, vieläpä kasvujenkin kasvut.
MATTI. En!
RISTO. No, mene sitte helvettiin!
MATTI. En!
RISTO. Min'en huolikkaan sinusta enää mitään, sillä sinä olet vain
turhanpäiväinen jankuttaja.
MATTI. Oo, ainoastaan tarpeen mukaan.
RISTO. Ja mokoma lurjus saa käydä vapaana, kun meitä, jotka emme salaa
ammattiamme, meitä ahdistetaan, kuni hiiriä.
MATTI. Niin, Ristoparka, kyllähän se on pirun ilkeätä.
RISTO. Matti hoi! Minä pyydän nyt viimeisen kerran: Anna mulle
kaksikymmentä markkaa!
MATTI, En, en minä, -- minun ei kannata, Risto!
RISTO. Varo itseäs, Matti! (Tarttuu Matin niskaan). Sinun käy huonosti!
MATTI. Ai -- hoi! Päästähän toki irti! (Riistää, itsensä irti).
Hyvästi, Risto!
(Juoksee pois).