_Aineellisten kappalten olemus. Lisiä todistuksiin Jumalan
olemassa-olosta._
Jumalan ominaisuuksissa olisi vielä paljon selvittelemistä, ja useat
seikat oman itseni, toisin sanoen henkeni olemuksessa vaatisivat myös
tarkempaa tutkimista. Mutta ehkäpä saan tilaisuuden toisten palata
näihin asioihin. Tällä kertaa, kun olen päässyt selville siitä, mitä
minun on tehtävä ja jätettävä tekemättä saavuttaakseni totuutta, on
ensimmäinen ja kiireellisin tehtäväni koettaa ponnistautua ylös siitä
epäilysten hetteestä, johon edellisinä päivinä vajosin. On siis
ensiksikin saatava selville onko aineellisista kappaleista ylipäänsä
mikään varma tieto mahdollinen. Mutta ennenkuin otan pohtiakseni
kysymyksen, onko mitään sellaisia kappaleita minun ulkopuolellani edes
olemassa, on minun hiukan lähemmin tarkastettava näiden kappalten
mielteitä, mikäli niitä tajunnassani on tavattavissa, nähdäkseni mitkä
niistä ovat selviä ja täsmällisiä, mitkä sekavia. Selvinä esiintyvät
tajunnassani ko'ollisuus eli kvantiteetti, jota nimitystä filosofiassa
usein selvennetään lisännöllä «jatkuva», toisin sanoen ko'on, taikka
vielä paremmin ko'ollisen olion ulottuminen pituudelle, leveydelle ja
korkeudelle; edelleen ulottuvaisen olion eri osain luku, suuruus, muoto,
asento ja liikunto paikallisuudessa, ja vihdoin eri liikkeiden kestäntä.
Nämä kaikki eivät ole minulle ainoastaan yleisesti tutut ja selvät, vaan
minulla on vielä sen lisäksi epälukuinen joukko selviä erikoismielteitä
erityisistä muodoista, luvuista, liikkeistä j. n. e., joiden todellisuus
on siksi ilmeinen ja luontooni menevä etten niitä ensi kerran
hoksatessani oikeastaan huomaakaan oppivani mitään uutta, vaan pikemmin
luulen muistuvan mieleeni jotakin ennen opittua taikka että silloin
vasta havaitsen mielteitä, jotka jo kauvan ovat olleet minussa, vaikken
ole ennen tullut kääntäneeksi niihin huomiotani. Tärkeintä on kuitenkin
että huomaan tajunnassani olevan epälukuisan joukon mielteitä olioista,
jotka eivät voi olla jotakin kokonaan olematonta, vaikkei niitä
mahdollisesti semmoisinaan ole missään ulkopuolella itseäni. Vaikka näet
ajatukseni näistä olioista muodostuukin tavallaan vapaasti, niin eivät
itse oliot kuitenkaan synny minun mielikuvituksessani, vaan on niillä
kullakin oma todellinen ja muuttumaton olemuksensa. Kun esim. kuvittelen
kolmiota, niin on sen ominainen olemus eli muoto aivan varmasti
olemassa, muuttumattomana ja ikuisena, vaikkei sellaista yksityiskuviota
ikinä olisi tavattavissa missään maailmassa ulkopuolella minua. Tämä
kolmion määrätty, muuttumaton olemus ei ole minun tekemäni eikä se
riipu minun tajuavasta sielustani, mikä näkyy siitäkin että kolmiolla
voidaan todistaa olevan useita eri ominaisuuksia, esim. että sen kolme
kulmaa ovat yhteensä yhtäsuuret kuin kaksi suoraa, että suurimman kulman
vastassa on pisin sivu y. m. Nämä ominaisuudet ovat nyt kaikissa
tapauksissa selvinä tietoisuudessani joko tahdon tahi en, vaikkapa en
aikaisemmin kolmiota kuvitellessani olisi koskaan niitä ajatellut ja
siis vielä vähemmin niitä mielikuvituksellani luonut. Ei olisi myöskään
asianmukaista sanoa että tuo kolmion mielle on tullut tajuntaani aistien
välityksellä niistä kolmion muotoisista ulkoesineistä, joita silloin
tällöin olen sattunut näkemään. Sillä voinhan ajatella lukemattomia
muita muotoja, joiden mielteitä ei mitenkään voi epäillä aistien kautta
tulleiksi, mutta joilla kuitenkin voin todistaa olevan useita
ominaisuuksia kuten kolmiollakin. Noiden kuviomuotojen tosiperäisyys ei
siis mitenkään ole kiellettävissä. Selvän tietämistoiminnon aiheuttajina
minussa niiden itsessäänkin täytyy olla jotakin muuta kuin puhdas
ei-mitään. Sillä onhan kaikki, mikä on tosiperäistä, itsessään jotakin,
ja edellä olen taas jo riittävän laveasti todistanut että kaikki, mitä
selvästi tajuan, on totta. Ja vaikkapa en olisi tätä todistusta
esittänytkään, niin on henkeni olemus kieltämättä sellainen, etten voi
olla myöntämättä selvästi tajuamiani asioita tosiksi, ainakin niin
kauvan kuin tällainen tajunta kestää. Toiselta puolen muistan että minä
ennen tätä aikaa, kun hengenelämäni vielä alkuperäisellä
välittömyydellään riippui kiinni aistien esineissä, pidin kaikista
varmimpana juuri niitä totuuksia, joita olin saanut tietooni kuvioista,
luvuista tahi muista laskuopin, mittaustieteen elikkä ylipäänsä puhtaan
ja abstraktisen matematiikin alalle kuuluvista seikoista, ja joista
käsitykseni myöskin oli ehdottomasti selvä.
Mutta jos kerran yksistään siitä, että minulla tajunnassani on jonkun
olion mielle, seuraa että tuohon olioon todellisuudessa kuuluu kaikki
mitä minä siitä selvään ja täsmällisesti käsitän, niin eiköhän tätä
suhdetta vuorostaan voisi käyttää todistuksena Jumalan olemisesta?
Varmaahan on että hänen, ehdottomasti täydellisen olennon mielle on
tajunnassani olemassa, yhtä hyvin kuin että siellä on jonkun kuvion tahi
luvun mielle; ja aivan yhtä selvä ja täsmällinen on myös käsitykseni
siitä että hänen luontaiseen olemukseensa kuuluu ikuinen olemassa-olo,
kuin konsaan siitä mitä voin matemaattisesti todistaa kuuluvaksi jonkun
kuvion tahi luvun olemukseen. Vaikkapa siis kaikki se, mitä tässä
edellisinä päivinä olen mietiskellyt, ei olisikaan totta, niin pitäisi
minulla nyt kuitenkin olla Jumalan olemassa-olosta vähintään yhtä suuri
varmuus kuin tähän asti matemaattisista totuuksista. Mutta ensi
näkemältä tämä ei kuitenkaan näytä aivan selvältä, vaan tuntuu siltä
kuin siinä piilisi jonkunlainen sofismi. Kaikkia muita olioita
ajatellessani olen näet tottunut erottamaan olemassa-olon olemisesta, ja
tästä johtuu taipumukseni luulemaan että samanlainen erotus olisi
mahdollinen Jumalaankin nähden. Mutta tarkemmin ajatellen huomaan aivan
selvästi että Jumalan oleminen ilman olemassa-oloa on aivan yhtä
mahdoton kuin kolmio, jonka kulmat yhteensä eivät olisi yhtäsuuret kuin
kaksi suoraa tahi kuin on vuori ilman laaksoa. Yhtä mieletöntä kuin
olisi ajatella Jumalaa, ehdottomasti täydellistä olentoa, jolta
kuitenkin puuttuisi olemassa-olo, yhtä mieletöntä olisi myöskin ajatella
vuorta, jonka vieressä ei olisi laaksoa.
Vaan olkoonpa niinkin etten voi ajatella Jumalaa muutoin kuin
olemassa-olevana, yhtä vähän kuin vuorta ilman laaksoa, niin on
huomattava ettei siitä, että minä ajattelen vuorta ainoastaan laakson
yhteydessä, vielä seuraa mitään semmoista kuin että joku vuori
todellakin olisi maailmassa olemassa, ja samoin ei siitäkään, että minun
ajatukseeni Jumalasta sisältyy olemassa-olo, suinkaan seuraa että hän
todellakin olisi olemassa. Eihän minun tajuntani eli ajattelemiseni voi
pakkokeinoilla kääntää olevaisuutta mihinkään. Mutta samoin kuin voidaan
kuvitella siivellistä hevosta, vaikkei millään hevosella ole siipiä,
samoin voin kukaties minäkin kuvitella Jumalalle olemassaolon, vaikkei
mitään Jumalaa olekaan. Päin vastoin. Tässä juuri sofismi onkin. Ettei
ole mahdollista ajatella vuorta ilman laaksoa ei suinkaan sisällä sitä
että joku vuori laaksoineen silti olisi jossakin paikassa olemassa,
mutta kyllä sen että vuori ja laakso sekä olevina että olemattomina ovat
toisistaan erottamattomat. Samoin se tosiasia, ettei Jumalaa voida
ajatella muutoin kuin olemassa-olevana, sisältää sen, että olemassa-olo
on Jumalan olemuksesta erottamaton, ja että siis Jumala todella on
olemassa;--ei sen vuoksi että minun ajattelemiseni sen vaikuttaisi
tahi pakolla hallitseisi olevaisuutta, vaan päin vastoin siitä syystä
että itse tosiasian, Jumalan olemassa-olon välttämättömyys pakottaa
minut niin ajattelemaan. Sillä minulla ei todellakaan ole vapautta
ajatella Jumalaa ilman hänen olemassa-oloansa, toisin sanoen: en voi
ajatella ehdottomasti täydellistä olentoa, joka olisi siinä määrin
epätäydellinen että siltä puuttuisi tärkein kaikista täydellisyyksistä,
vaikka minulla kyllä on vapaus kuvitella mielessäni hevosta joko
siivelliseksi tahi siivettömäksi.
Tässä on kuitenkin vielä eräs erheellinen vastaväite torjuttava, se
nimittäin että edellä esitetty Jumalan olemassa-olon välttämättömyys
olisi syntynyt ajatukseeni vasta sen kautta että ensin oletin hänen
omistavan kaikki mahdolliset täydellisyydet, joista olemassa-olo
tiettävästi on yksi, mutta ettei muka ollut välttämätöntä tehdä tuota
alku-olettamusta, yhtä vähän kuin on tarpeellista olettaa että kaikki
nelisivuiset kuviot sisäytyvät ympyrään, josta tietysti seuraisi että
myöskin vinoneliö sisäytyy ympyrään, mikä kuitenkin on ilmeisesti
väärin. On näet huomattava että vaikkei itsessään ole ollenkaan
välttämätöntä että ajatukseni ylipäänsä koskaan kohdistuisi Jumalaan,
niin on kumminkin aivan välttämätöntä että joka kerta kuin se tapahtuu,
joka kerta kuin mielin ajatella olevaisuuden ensimmäistä ja korkeinta
olentoa ja henkeni aartehistoista ikäänkuin vetää esille hänen
mielteensä, täytyy minun myöskin lukea hänen olemukseensa kuuluviksi
kaikki mahdolliset täydellisyydet, vaikken niitä silloin ehkä kaikkia
luettele enkä edes yksitellen tarkastelekaan. Tämä välttämättömyys se
sittemmin, huomattuani että olemassa-olo myös on yksi jopa varsin tärkeä
täydellisyys, oikeuttaa sen johtopäätökseni että tuollainen olevaisuuden
ensimmäinen ja korkein olento on olemassa. Eihän kolmionkaan mieltäminen
ole minulle mitään välttämätöntä. Mutta joka kerta kuin tahdon
ajatuksissani katsella kolmikulmaista kuviota, täytyy minun ajatella
sitä sellaiseksi, jonka kaikki kulmat yhteensä ovat yhtäsuuret kuin
kaksi suoraa, vaikken tätä seikkaa juuri silloin erityisesti
tarkkaisikaan. Kun sitävastoin tutkin mitkä kuviot sisäytyvät ympyrään,
niin ei mikään pakota minua luulemaan, että kaikki nelisivuiset kuuluvat
niihin, enkä sitä edes voi kuvitellakaan, niin kauvan kuin en tahdo
myöntää mitään, jota en selvään ja täsmällisesti ymmärrä. On siis
olemassa suuri erotus tällaisten väärien olettamisten ja todellisten,
myötäsyntyisten mielteiden välillä, joista ensimmäinen ja tärkein on
Jumalan mielle. Monet ovat todella ne syyt, jotka osottavat ettei tämä
mielle ole mikään kuvitelma eikä minun ajatuksestani riippuvainen, vaan
todellisen ja muuttumattoman olemuksen kuva. Ensiksikin se, etten voi
keksiä mitään toista oliota, jonka luontaiseen olemukseen kuuluisi
olemassa-olo, paitsi Jumalan; toiseksi se etten voi ajatella kahta tahi
useampaa sellaista olentoa, edelleen se että samalla kuin myönnän hänen
nyt olevan olemassa, huomaan myöskin että hänen ehdottomasti täytyy olla
ollut ijankaikkisuudesta sekä pysyä ijankaikkisesti; ja vihdoin vielä se
että huomaan Jumalalla olevan lukuisan joukon muitakin ominaisuuksia,
joista minä en voi mitään vähentää enkä muuttaa.
Mutta mitä todistamistapaa ikinä käytänkin, on loppupäänä aina se, että
vakuutusta saan ainoastaan niistä todisteista, jotka selvään ja
täsmälleen tajuan. Täten tajuamistani todisteista taasen moniaat ovat
kenen hyvänsä huomattavissa, toisia sitävastoin voidaan keksiä
ainoastaan tyystin tarkkaamalla ja uutteralla tutkimisella. Mutta
kerran keksittyinä pidetään jälkimmäisiä aivan yhtä varmoina kuin
edellisiäkin. Niinpä esim. on selvitys siitä, että hypotenuusan neliö
suorakulmaisessa kolmiossa on yhtä suuri kuin kateettien neliöt
yhteensä, melkoista vaikeampi kuin että hypotenuusan vastassa on
sellaisen kolmion suurin kulma. Mutta sittenkuin ensinmainittu tieto
kerran on keksitty, uskotaan sitä aivan yhtä varmasti kuin
jälkimmäistäkin. Mitä taas Jumalaan tulee, olisi tietoni hänestä
ensimmäinen ja kaikista helpoin, ellen olisi niin kokonaan etuluulojen
vallassa ja ajatuskykyni aistillisten esinekuvain saartamana. Sillä
mikäpä onkaan itsessään selvempää kuin että korkein olento, ainoa, jonka
luontaiseen olemukseen kuuluu olemassa-olo, todella on olemassa? Tätä
käsittääkseni olen tosin tarvinnut tarkkaa ja jännitettyä mietiskelyä;
mutta nytpä olenkin siitä aivan yhtä varma kuin mistä hyvänsä joka
minusta näyttää kaikkein varmimmalta. Vieläpä huomaan että muiden asiain
varmuus siihen määrään riippuu juuri tästä tiedosta, ettei mikään
täydellinen tietäminen voi ilman sitä koskaan olla mahdollinen.
Sillä vaikka minä luonnostani olen sellainen etten voi olla pitämättä
jokaista selvään ja täsmällisesti tajuttua asiaa totena, niin kauvan
kuin itse tajunta kestää, niin, kun tuo sama luontoni estää minua
ainaisesti kiinnittämästä huomiotani saman asian selvään tajuamiseen, ja
toiselta puolen taas ennen muodostamani ajatukset usein palajavat
mieleeni, voisi helposti tapahtua että unohtaisinkin ne syyt, joiden
nojalla joku tuollainen ajatus oli muodostettu, ja sitten ilmeneisi
uusia syitä, mitkä järkyttäisivät käsitykseni asiasta, jonka jo
kuitenkin olin riittävän selvään ja täsmällisesti tajunnut. Näkyy siis
ettei minulla ilman Jumalan tuntemista voisi koskaan olla mistään
asiasta todellista, varmaa tietoa, vaan ainoastaan joitakin häilyviä,
helposti muuttuvia luulelmia. Esimerkiksi tarkatessani kolmion olemusta
on minulla, mittausopillisten alkeistietojeni avulla, ihan selvillä että
sen kulmat yhteensä tekevät kaksi suoraa, enkä minä voi lakata sitä
uskomasta niin kauvan kuin huomioni on kiinnitettynä tämän lauselman
todistukseen. Mutta niin pian kuin olen kääntänyt huomioni siitä pois,
voisin, ilman tietoa Jumalasta, helposti joutua epäilemään itse
lauselmaa, vaikka kyllä muistankin että minulla on ennen ollut siitä
mahdollisimman selvä käsitys. Voisin näet helposti joutua siihen mieleen
että oma luontainen olemukseni saattaa minut joskus erehtymään
sellaisissakin tiedoissani, joita pidän kaikkein selkeimmin tajuttuina,
semminkin kun muistan useinkin ja monessa asiassa tapahtuneen että olen
pitänyt totena ja varmana sellaista, jonka myöhemmin ilmestyneiden
uusien syiden nojalla olen päättänyt vääräksi.
Tietoni Jumalan olemisesta poistaa nyt tämän mahdollisuuden kokonaan.
Sillä päästyäni kerran tästä selville olen samalla huomannut miten
kaikki muu, mitä on jo tapahtunut, riippuu hänestä sekä myöskin ettei
hän ole petollinen. Tämän nojalla olen päässyt siihen vakaumukseen, että
kaikki mitä selvään ja täsmällisesti käsitän on totta. Jospa siis ne
syyt, joiden nojalla aikoinaan päätin ylempänä mainitun lauselman
todeksi, eivät enään olisikaan minulle tajuisina tiedossani, niin eivät
mitkään vastasyyt silti voi saattaa minua sitä epäilemään, kun vaan
muistan että kerran ennen olen sen selvään ja täsmällisesti tajunnut.
Minulla on asiasta yhäti tosi ja varma tieto--eikä ainoastaan tästä
asiasta, vaan samoin kaikista muistakin, mitkä vaan tiedän joskus
maailmassa todistaneeni, niinkuin mittausopillisista väitelmistä y. m.
Olisikohan vielä joku vastaväite mahdollinen? Ettäkö olen tehty
sellaiseksi että usein petyn? Tiedänpä että en voi pettyä asioissa,
jotka läpeensä selvästi käsitän. Mutta olenpahan ennenkin pitänyt monta
käsitystäni totena ja varmana, vaikka se sitten myöhemmin on
näyttäytynyt vääräksi? Syynä oli se ettei mikään niistä ollut selvään ja
täsmällisesti tajuttu. Tästä säännöstä tietämättömänä olin sattunut
muista syistä uskomaan todeksi semmoista, jonka sittemmin huomasin
epävarmaksi. Mitä siis? Ettäkö ehkä (kuten edellä otaksuin) näen unta ja
ettei niinmuodoin kaikessa siinä, mitä parhaallaan ajattelen, ole sen
enemmän perää kuin nukkuvan unelmissa? Tämäkään ei asiata muuta. Sillä
jospa näkisinkin unta, niin olisi kuitenkin kaikki totta mikä
ymmärrykselleni on selvää ja välttämätöntä.
Näen siis selvästi että kaiken tiedon varmuus ja totuus riippuu
yksinomaan totisen Jumalan tuntemisesta aina siihen määrään, ettei
minulla ole voinut olla täydellistä tietoa mistään asiasta ennenkuin
opin hänet tuntemaan. Mutta tätenpä on samalla ovi avattu suunnattomiin
tiedon rikkauksiin yhdeltä puolen Jumalasta ja muista henkisistä
asioista, toiselta puolen aineen olemuksesta, joka on puhtaan
matematiikin tutkimusesineenä.