_Aineellisten kappalten olemassa-olo. Sielun oleellinen eriäväisyys
ruumiista._
Vielä on tutkimatta onko aineellisia kappaleita olemassa. Aluksi tiedän
niistä ainakin sen verran että ne voivat olla olemassa siinä määrin kuin
ne kuuluvat puhtaan matematiikan tutkittaviin, sillä tältä kannalta
katsoen on käsitykseni niistä selvä ja täsmällinen. Eihän näet ole
epäilemistäkään etteikö Jumala olisi kykenevä aikaansaamaan kaikkea
sitä, minkä minä kykenen siten käsittämään. Ja enpähän taas toiselta
puolen ole koskaan pitänytkään hänelle mitään mahdottomana muusta syystä
kuin että jokin hänelle oletettu teko sotisi selvää käsitystäni vastaan.
Paitsi sitä näyttää mielikuvituskykyni, jota huomaan käyttäväni aina,
milloin olen tekemisissä aineellisten kappalten kanssa, todistavan
niiden olemassa-oloa. Sillä tarkemmin miettiessäni mitä mielikuvitus on,
selviää minulle ettei se ole mitään muuta kuin tietokyvyn
sovelluttamista sitä itseään sisällisesti läsnä olevaan ja niinmuodoin
olemassa-olevaan kappaleeseen.
Edellä sanotun selventämiseksi on mielikuvituksen ja puhtaan ajatuskyvyn
välinen erotus ensin saatava selville. Kun esim. kuvittelen mielessäni
kolmiota, niin en silloin ainoastaan käsitä että kuviteltu esine on eräs
kolmisivuinen kolmio, vaan samalla näen nuo kolme sivua ikäänkuin
henkeni silmäin edessä läsnä olevina, ja tätä toimintoa minä sitte
nimitän mielikuvitukseksi. Mutta jos mielin ajatella tuhatkulmiota, niin
käsitän ajattelemalla yhtä helposti kuin edellisessä tapauksessa että
on kysymyksessä kuvio, jossa on tuhat sivua, mutta noita tuhatta sivua
en voi samalla tavalla kuvitella mielessäni, toisin sanoen en voi nähdä
niitä henkeni silmäin edessä läsnä olevina. Ja vaikkapa mahdollisesti
sen vuoksi että olen tottunut kappaleita mieltäessäni aina muodostamaan
niistä jonkun mielikuvan, joku hämärä kuvion tapainen ilmestyisikin
tajuntaani, niin ei se kuitenkaan ole mikään oikea tuhatkulmio, koska se
ei missään suhteessa eroa siitä, joka tarjoutuu tajuntaani, jos miellän
kymmentuhatkulmiota tahi mitä muuta kuviota tahansa, jossa on hyvin
monta sivua, eikä siitä myöskään ole mitään apua niiden ominaisuuksien
tuntemiseen, jotka erottavat tuhatkulmion muista monikulmioista. Mutta
jos sen sijaan on kysymys viisikulmiosta, niin voin kyllä käsittää sen
kuvion ilman mielikuvitusta, samoin kuin tuhatkulmionkin, mutta
edellisen voin sitäpaitsi tajuta mielikuvituksella, kohdistamalla
henkisen katseeni kuvion viiteen sivuun ja samalla niiden ympäröimään
pinta-alaan. Tämä osottaa päivän selvästi että sielu tarvitsee
mielikuvitukseen erästä aivan erityistä toimintoa eli tajun
suuntaamista, jota se ei käytä ajatukselliseen käsittämiseen. Juuri tuo
erityinen toiminto osottaa aivan selvästi mielikuvituksen ja puhtaan
ajattelemisen välistä erotusta. Muutoin arvelen ettei mielikuvituskyky,
mikäli se eroaa ajatuskyvystäni, varsinaisesti kuulu henkeni olemukseen,
sillä epäilemättä olisin ilman sitäkin sama mikä nyt olen. Tästä taas
näyttää seuraavan että mielikuvituskyvyn olemassa-olo riippuu jostakin
toisesta oliosta eikä minusta. On myöskin helposti ymmärrettävissä että
jos todella olisi olemassa joku aineellinen kappale, johon sieluni
olisi yhdistettynä sillä tavalla, että se voisi vapaasti milloin hyvänsä
ikäänkuin kääntyä eli asettautua tuota kappaletta katselemaan,
aineellisten kappalten kuvittelu ylipäänsä tapahtuisi juuri tuon
kappaleen välityksellä. Siten eroaisi mielikuvitus puhtaasta
ajatuskyvystä oikeastaan vain siinä, että sielu ajatellessaan ikäänkuin
kohdistautuu omaan itseensä, katselemaan jotakuta niistä mielteistä,
joita sen säilyissä on; mielikuvituksessa sen sijaan kohdistautuminen
tapahtuisi ruumiiseen ja katselun esineenä olisi eräänlainen joko
ajatuksella tahi aistilla tajuttuun mielteeseen vivahtava kuva.
Mielikuvituksen synty on, kuten sanottu, tämän esityksen avulla helposti
ymmärrettävissä, jos vaan sieluun yhdistetty «kappale», ruumis, on
olemassa. Ja koska ei muuta yhtä otollista selitysperustetta ole
tarjona, niin on ruumiin olemassa-olo pidettävä todennäköisenä. Mutta
myöskin ainoastaan todennäköisenä. Sillä tarkoista ja monipuolisista
tutkimuksista huolimatta ei minun ole onnistunut siitä täsmällisestä
mielteestä, joka tajunnassani edustaa kappaleen olemusta, saada esille
mitään todistetta, joka ehdottomasti osottaisi minkään aineellisen
kappaleen olevan olemassa.
Mutta lukuun ottamatta itse kappalten olemusta, joka kuuluu puhtaan
matematiikin tutkimusalalle, kuvastuu mielikuvituksessani paljon
muitakin aineellisen olevaisuuden määreitä, niinkuin värejä, ääniä,
makuja, kipu y. m., vaikka nämä tosin eivät esiinny siinä yhtä selvinä
kuin ensinmainittu. Näitä tajuan kumminkin oikeastaan aistien avulla,
joista ne näyttävät muistin välityksellä siirtyvän mielikuvitukseen, ja
käypi niiden käsittely tässäkin mukavammin siten, että samalla otan
myöskin aistimisen tutkimukseni alaiseksi, nähdäkseni kävisikö siitä,
mitä viimeksimainitun mieltämismuodokkeen avulla tajutaan, johtaminen
mitään varmaa todistetta aineellisten olioiden olemassa-olosta.
Toistan siis tässä itsekseni ensinnäkin ne aistimisella tajutut asiat,
joita tähän asti pidin tosina, sekä mistä syistä sen tein. Sen jälkeen
esitän ne syyt joiden vuoksi sitten rupesin aistimuksiani epäilemään, ja
otan vihdoin tutkiakseni mitä minun nyt on niistä uskominen.
Lähinnä ilmoittivat aistini minulle että minulla oli pää, kädet, jalat
ja muut jäsenet, mitkä yhteensä muodostavat ruumiin, ja tämä ruumis
taasen oli olevinaan osa minua itseäni, milteipä itse minä. Aisteilla
tajusin myöskin miten ruumiini oli kappale monien muiden kappalten
joukossa, jotka voivat sitä monella tavalla joko hyödyttää tahi
vahingoittaa. Hyödyn ja vahingon suuruutta taasen ilmoittivat vastaavat
mielihyvän ja vastenmielisyyden tunnot. Paitsi mielihyvää ja
vastenmielisyyttä (nautintoa ja kipua) tunsin vielä itsessäni nälkää,
janoa ja muita haluja, ynnä eräänlaisia ruumiillisia taipumuksia
iloisuuteen, suruun, vihaan ja muihin mielenliikutuksiin. Ulkopuolella
itseäni taas tunsin kappaleissa, paitsi ulottuvaisuutta, muotoa ja
liikuntoa, myöskin erityisiä aistillisia ominaisuuksia, niinkuin
kovuutta, lämpöä ja muita kosketuskvaliteetteja sekä niiden lisäksi
valoa, värejä, hajuja, makuja ja ääniä, joiden keskinäisen eriäväisyyden
johdolla erottelin taivaan, maan, meret ja muut kappaleet toisistaan.
Kaikista näistä kvaliteeteistä saamieni mielteiden nojalla, jotka
esiintyivät tajunnassani ja olivatkin ainoat mitä minä oikeastaan ja
välittömästi aistimalla tajusin, saatoin mielestäni hyvällä syyllä
päättää, että aistimiseni esineinä oli olemassa minun tajunnastani
kokonaan riippumattomia olioita, toisin sanoen kappaleita, joista nuo
mielteet lähtivät. Sillä, kuten kokemus osotti, tulivat nuo mielteet
minuun niin sanoakseni ilman minkäänlaista suostumusta minun puoleltani.
Tahtomallani en voinut aistia mitään esinettä, ellei se ollut
aistielintä tarpeeksi lähellä, mutta en myöskään voinut olla aistimatta,
jos esine oli lähellä. Kun tähän vielä tuli lisäksi että aistimilla
saadut mielteet olivat paljoa elävämpiä ja enemmän ilmehikkäitä sekä
tavallansa myöskin paljoa täsmällisempiä kuin mitkään niistä, joita
muodostin itsetietoisella miettimisellä tahi joita tapasin entuudestaan
muistooni painuneina, niin näyttipä todellakin vaikealta olettaa että
niiden alku olisi minussa itsessäni. Ja kun ei minulla noista olioista
muualta saatuja tietoja ollut, niin ei voinut johtua mieleenikään muuta
kuin että kysymyksenalaisten mielteiden täytyi olla esittämiensä
olioiden kaltaisia. Kun tämän lisäksi muistini tiesi kertoa että aistini
olivat olleet käytännössä jo ennen, kuin järkeni, ja jokapäiväinen
kokemus taas osotti etteivät omat muodostamani mielteet olleet läheskään
niin ilmehikkäitä kuin aistimalla saamani sekä että edelliset
enimmäkseen olivat jälkimmäisten osista kokoon sommiteltuja, niin oli se
käsitys sangen luonnollinen, ettei minulla ajatuksissani ollut
ainoatakaan miellettä, joka ei jo sitä ennen olisi ollut aisteissani.
Eikäpä ollut aiheeton sekään käsitykseni että se aineellinen kappale,
jota nimitin ruumiikseni, oli minulle melkoista likeisempi kuin mitkään
muut kappaleet. Enhän voinut koskaan eritä ruumiistani kuten muista
kappaleista. Kaikki halut ja mielenliikutukset tunsin yksinomaan
ruumiissa ja sen takia. Kivut ja nautinnon hivelteet ilmestyivät milloin
missäkin osassa ruumista, vaan ei koskaan sen ulkopuolella. Mutta miksi
kivun tunto synnyttää alakuloisuutta sielussa, nautinto taas ilon
tunnetta, minkä tähden se omituinen nipistely vatsassani, jota sanon
näläksi, kehottaa minua nauttimaan ruokaa, kurkun kuivuus juomaa
j. n. e.: siihen ei minulla ollut muuta selitystä kuin että luonnostani
olin siihen tottunut. Sillä mikäli ainakin minä voin ymmärtää, ei
mainitun nipistelyn ja ruoan nauttimishalun välillä eikä myöskään sen
aistimuksen yhdeltä puolen, minkä kipua tuottava esine synnyttää, ja
aistimuksesta johtuvan alakuloisuuden eli surun tunteen välillä toiselta
puolen ole mitään yhteyttä. Myöskin ne muut arvelut, joita minulla
aistimusteni esineistä oli, olivat mielestäni luonnosta opittuja; sillä
vakaumukseni niistä oli syntynyt ennen kuin olin ollenkaan ajatellut
mitään syitä, joilla sitä voisi todistaa.
Myöhemmin kuitenkin useammankertaiset kokeet kokonaan järkyttivät
luottamukseni aisteja kohtaan. Välisti huomasin esim. että torni, joka
kaukaa katsoen oli pyöreä, likeltä näytti neliskulmaiselta, samalla kuin
suuri kuvapatsas sen huipulla näytti maasta katsoen varsin vähäiseltä.
Miltei lukemattomissa muissakin tällaisissa asioissa huomasin
ulkonaisten aistien nojalla tehdyt arvelut pettäviksi, eikä ainoastaan
ulkonaisten, vaan vieläpä sisällistenkin. Sillä mikä voipi esim. olla
sisällisempää kuin kipu? Ja kuitenkin olin joskus kuullut henkilöiden,
joilta oli sahattu sääri tai käsivarsi pois, sanovan aika ajoittain
tuntevansa kipua siten poistetussa ruumiin jäsenessä. Ei siis näyttänyt
olevan niin aivan varmaa että minussakaan se kipu, jota olin tuntevinani
jossakin jäsenessä, olisi todellista. Näihin tuli vielä lisäksi kaksi
erittäin laajalle tähtäävää epäilemisen syytä. Ensiksikin se, ettei
valvomistilassa saamissani aistimuksissa näyttänyt olevan yhtään
sellaista etten olisi yhtä hyvin voinut pitää sitä unissa saatuna. Mutta
kun en pitänyt unissa saatuja aistimuksia ulko-olioista lähteneinä, niin
ei näyttänyt olevan riittävätä syytä myöntää sellaista alkuperää
niillekään, joita olin valveilla ollessa tajunnut. Toinen epäilemisen
syy johtui siitä että oman olemukseni alkuperäinen aiheuttaja oli
minulle tuntematon tahi ainakin oletin sen tuntemattomaksi, minkä vuoksi
ei näyttänyt ollenkaan mahdottomalta että voisin olla jo luonnostani
luotu sellaiseksi, että erehdyn siinäkin mitä pidän kaikkein varmimpana
totuutena. Toiselta puolen ne perusteet, joiden nojalla ennen olin
uskonut aistillisten havaintojeni todenperäisyyteen, näyttivät olevan
helpot kumota. Sillä kun oli silminnähtävää että luonto monessa
suhteessa veti minua menettelyyn, jota järkeni vastusti, niin ei n. s.
luonnon opetuksiin näyttänyt olevan paljon luottamista. Vaikkapa siis
esim. aistilliset havaintoni eivät riippuisikaan minun tahdostani, niin
ei silti vielä olisi syytä pitää niitä ulkopuolella omaa itseäni
olevista olioista lähteneinä, koska voisi olla mahdollista että minussa
olisi joku itselleni vielä tuntematon luontainen kyky, joka ne
synnyttää.
Nyt sitävastoin kun olen oppinut paremmin tuntemaan itseäni ja
alkuperääni, on kantani sen verran muuttunut etten katso olevan syytä
umpimähkään uskoa todeksi kaikkia vaikutelmia mitä aisteista saan, mutta
ettei toiselta puolen myöskään ole syytä niitä kaikkia ylisummaan
epäillä.
Siis ensiksikin: koska tiedän että kaiken sen, mitä selvään ja
täsmällisesti ymmärrän, on Jumala tehnyt sellaiseksi kuin minä sen
ymmärrän, niin on selvää että jokainen olio, jonka voin selvään ja
täsmällisesti ymmärtää yksinänsä ilman toista oliota, myöskin
todellisuudessa on toisesta erillinen, itsenäinen olio, kun näet ei ole
syytä luulla ettei Jumala olisi voinut sitä asettaa eri olioksi, eikä
myöskään vaikuta asiaan mikä voima tuon erillisenä pitämisen minun
puoleltani vaikuttaa. Siis on siitä tosiasiasta, että tiedän olevani
olemassa ja etten huomaa olemukseeni kuuluvan kerrassaan mitään muuta
kuin sen että olen ajatteleva olio, tehtävä se johtopäätös ettei
olemukseeni todellisuudessa mitään muuta sisälly kuin että olen
ajatteleva olio. Olkoonpa siis niinkin (kuten tuonnempana tulemme
näkemään) että minulla on ruumis, joka on mitä kiinteimmillä siteillä
olemukseeni yhdistetty: kun minulla kumminkin tämän rinnalla on selvä ja
täsmällinen mielle itsestäni ajattelevana eikä ulottuvaisena oliona ja
toiselta puolen yhtä selvä mielle ruumiista ainoastaan ulottuvaisena,
mutta ei ajattelevana oliona, niin on epäämätöntä että minä ruumiiseeni
verraten olen eri olio ja että minulla on mahdollisuus olla ja pysyä
olemassa ilman sitäkin.
Mutta minulla on tajunnassani myöskin eräillä erityisillä
mieltämismuodokkeilla varustettuja kykyjä, nimittäin mielikuvitus- ja
tuntokyky. Voin varsin helposti ajatella että olisin olemassa ilman
näitä kykyjä, mutta sitävastoin en voi ajatella niitä ilman minua,
toisin sanoen ilman ajattelevaa substansia, johon ne kuuluvat. Niiden
käsitteeseen kuuluu näet jonkun verran ymmärtämistä ja sen vuoksi minä
käsitän niiden olevan samassa suhteessa minuun kuin muodokkeet ovat
substansiinsa. Vieläkin tapaan itsessäni muita kykyjä, niinkuin että
voin muuttaa paikkaa, että olennollani on vissi muoto y. m., joita yhtä
vähän kuin ensinmainittujakaan voidaan ymmärtää ilman substansia, johon
ne kuuluvat ja jota paitsi ne eivät myöskään voi olla olemassa. Mutta
selvää on taas että jos nämä kyvyt kerran todella ovat olemassa, niiden
täytyy kuulua aineelliseen eli ulottuvaiseen substansiin eikä
ajattelevaan, sillä niiden selkeään ja täsmälliseen käsitteeseen kuuluu
kyllä ulottuvaisuutta, mutta ei suinkaan mitään ymmärtämisen eikä
ajattelemisen tapaista. Mutta sitäpaitsi on minussa eräs passiivinen
aistimiskyky, toisin sanoen kyky vastaanottaa ja tunnistaa aistillisten
olioiden mielteitä, jota tietysti en ollenkaan voisi käyttää ellei joko
minussa tahi jossakin toisessa olennossa löytyisi vastaava aktiivinen
kyky sellaisten mielteiden synnyttämiseen eli tuottamiseen. Tämä
viimemainittu kyky ei tietenkään voi olla minussa, koska se ei
laisinkaan edellytä mitään ajattelemista ja kun ei myöskään mielteiden
syntyminen vaadi mitään myötävaikutusta minun puoleltani, vaan tapahtuu
usein aivan vastoin tahtoanikin. Sen täytyy siis olla jossakin toisessa
substansissa. Ja koska tässä substansissa täytyy olla löydettävissä,
joko valmiina ja tosiasiallisena tahi toisiin määreisiin sisäytyneenä,
koko se todellisuus, joka puheena olevan kyvyn luomissa mielteissä
esiintyy ajateltuna, niin täytyy substansin itsensä olla joko aine
yleensä (joka silloin tiettävästi sisältäisi tosiasiallisena kaiken sen
mikä mielteissä esiintyy ajateltuna) taikka on se Jumala taikka joku
ainetta ylevämpi luomus, jonka olemuksen rikkaudessa mielteiden
todellisuusvastike on sisäytyneenä. Mutta kun otetaan huomioon että
Jumala on totinen, niin on selvää etteivät mielteeni voi olla hänen
välittömästi minulle antamia eikä hän myöskään voi olla saattanut niitä
minuun sellaisen luomuksen välityksellä, jossa niiden ajatellulla
todellisuudella ei olisi kohtipäistä, tosiasiallista vastiketta, vaan
ainoastaan joku muihin määreihin sisäytynyt selitysperuste. Sillä kun
hän ei ole antanut minulle mitään mahdollisuutta ymmärtämään miten
mielteeni olisivat voineet nyt oletettua tietä syntyä, vaan päinvastoin
valtavan taipumuksen uskomaan että ne todella lähtevät aineellisista
kappaleista, niin en voi ymmärtää mitenkä hän itse voisi olla totinen,
jos niiden alkuperä kuitenkin olisi jossakin muualla kuin juuri
aineellisissa kappaleissa.
Siis: aineelliset kappaleet ovat olemassa.
Mahdollista kyllä etteivät ne kaikki todellisuudessa ole sellaisia miksi
minä ne aistimalla tajuan, tällainen tajuaminen kun monasti on sangen
hämärä ja sekava. Mutta ainakin on niissä kaikki ne tuntomerkit, mitkä
selvään ja täsmällisesti käsitän, toisin sanoen kaikki yleismääreet,
jotka puhtaan matematiikin esineissä tulevat kysymykseen.
Mitä taas tulee muihin aineellista olevaisuutta koskeviin kysymyksiin,
koskevat moniaat niistä ainoastaan vähäpätöisempiä syrjäseikkoja, esim.
auringon suuruutta, muotoa j. n. e., taikka on käsitykseni niistä liian
vähässä määrin selvä, niinkuin esim. valosta, äänestä, kivusta j. m. s.
Nämä seikat tosin ovat suuressa määrin epäilyksen alaisia ja epävarmoja.
Mutta tuo sama suuri totuus, että Jumala ei voi olla petollinen ja ettei
siis ole mahdollista että mielipiteissäni olisi jotain pettävää, jonka
poistamiseen Jumala ei olisi antanut minulle tarpeellista kykyä, antaa
minulle varman toivon totuuden saavuttamisesta näissäkin asioissa.
Ylipäänsä täytyy kaikessa, mitä luonto minulle opettaa, olla jonkun
verran totuutta. Sillä enhän tarkoita luonnolla yleensä mitään muuta
kuin joko Jumalaa itseänsä tahi Jumalan säätämää luomakunnan
järjestystä, enkä taas omalla erikoisluonnollani muuta kuin kaikkein
niiden kykyjen ja avujen yhteyttä, jotka Jumala on minulle antanut.
Mutta kaikesta, mitä luonto opettaa, ei mikään ole niin vastustamattoman
selvää, kuin että minulla on ruumis, joka kipua tuntiessani voi pahoin
ja ilmaisee esim. ruoan tai juoman tarpeensa vastaavalla nälän tai janon
tunnolla. En siis voi epäillä etteikö siinä, mitä ruumiistani tiedän ja
tajuan, olisi ainakin joku määrä totuutta.
Edelleen opettaa luonto noiden samaisten tuntojen, kivun, nälän, janon
j. n. e. kautta, etten minä ainoastaan niin sanoakseni oleskele
ruumiissani, niinkuin purjehtija asustaa aluksessaan, vaan että olen
mitä kiinteimmin siihen yhdistetty, vieläpä ikäänkuin sekoitettu, niin
että minä sen kanssa yhdessä muodostan kokonaisuuden. Sillä muutoinhan
minä pelkkänä ajattelevana oliona en ruumiin loukkaantuessa tuntisi
kipua, vaan tajuaisin loukkaantumisen ainoastaan tietopuolisella
ymmärryksellä, kuten purjehtija näkemällä havaitsee jos aluksessa joku
paikka rikkautuu. Kun taas ruumiissa ilmestyisi ruoan tahi juoman
tarvetta, käsittäisin minä sen selvällä ymmärtämisellä eikä
epämääräisillä nälän tai janon tunteilla. Sillä sellaiset aistilliset
tunnot kuin nälän, janon, kivun y. m. eivät tietenkään ole mitään muuta
kuin eräitä hämäriä mieltämismuodokkeita nekin, ja saavat alkunsa sielun
yhdistyksestä eli jonkinlaisesta sekaantumisesta ruumiiseeni.
Paitsi kaikkia näitä esiintyy se kappale, jota sanon omaksi ruumiikseni,
luontaisen käsitykseni mukaan moninaisten muiden kappalten ympäröimänä,
joista toiset ovat minulle hyödyllisiä, toiset vahingollisia. Ja
epäilemättä on minulla siitä tosiasiasta, että aistimuksissani ilmenee
miltei epälukuinen joukko väri-, ääni-, haju-, maku-, kovuus- y. m.
kvaliteetteja, oikeus tehdä se johtopäätös että esineissä, joista nämä
erilaatuiset aistimukset lähtevät, todella on olemassa niitä vastaavat
oleelliset erilaisuudet, vaikka ne ehkä eivät olekaan aistittujen
kvaliteettien kaltaisia. Siitä taasen että aistimuksistani toiset ovat
minulle mieluisia, toiset vastenmielisiä, näkyy selvästi että ruumiini
eli oikeammin sanoen itse minä, ruumiista ja sielusta yhdistetty olento,
olen monenlaisten mieluisain ja vastenmieleisten vaikutusten alainen
ympärillä olevain esineiden puolelta.
Mutta toiselta puolen on taas olemassa paljon mielipiteitä ja luulelmia,
jotka tosin näyttävät luonnosta opituilta, vaikka itse asiassa olen
oppinut ne ainoastaan tavastumisesta ajattelemattomaan arvostelemiseen,
minkä vuoksi ne siis helposti voivat olla vääriä. Sellaisia ovat esim.
arveluni että tila, jossa ei ole mitään aistejani kiihottavaa, on tyhjä;
että lämpöisessä esineessä on jotakin minussa olevan lämmön tunnon
kaltaista; että valkoisessa tahi viheriässä esineessä on sama valkoisuus
tai viheriäisyys, minkä aistillani tajuan, karvaassa tai makeassa
esineessä sama vastaava maku j. n. e.; että tähdet, tornit ja muut
esineet ovat sen suuruisia ja muotoisia kuin ne kaukaa katsoen näyttävät
y. m. s.--Mutta jotten sekoittaisi mietelmiini tästä kysymyksestä
epäselvästi tajuttuja mielteitä, on minun tässä tarkemmin määriteltävä
mitä oikeastaan tarkoitan kuin sanon luonnon opettavan itselleni
jotakin.
Tässä on näet luonto-käsite melkoista ahtaammassa merkityksessä kuin
kaikkien Jumalan minulle antamien kykyjen ja avujen yhteys. Sillä tuossa
yhteydessä on paljon sellaista joka kuuluu ainoastaan olemukseni
henkiseen osaan, esim. välitön tietoisuuteni siitä, ettei tehty voi
tulla tekemättömäksi, ja samoin kaikki muut luonnolliselle järjelle
itsestään selvät asiat, joista nyt ei ole puhetta. Vieläkin kuuluu
siihen paljon sellaista, joka kohdistuu ainoastaan ruumiiseeni, kuten
taipumus putoomaan alaspäin y. m., joista ei myöskään nyt ole puhetta.
Kysymys on ainoastaan siitä, mitä Jumala on antanut minulle nimenomaan
ruumiista ja sielusta kokoonpantuna kaksinaisolentona. Luonto siis,
tässä merkityksessä käsitettynä, kyllä opettaa välttämään kaikkea, mikä
tuopi kivuntuntoa, ja tavoittamaan sitä, mikä antaa nautintoa j. m. s.,
mutta se ei suinkaan käske meitä aistimustemme nojalla päättämään mitään
ulkopuolellamme olevista esineistä, ilman edelläkäypää ajatuksellista
tutkimista, koska todenperäisen tiedon saaminen niistä on yksinomaan
sielun eikä ruumiillis-sielullisen yhdysolennon tehtävä.
Vaikka siis esim. tähden tuike ei tee silmääni suurempaa vaikutusta kuin
jonkun pienoisen tulisoihdun lieska, niin ei minussa
ruumiillis-sielullisena yhdysolentona kuitenkaan ole mitään todellista
eli positiivista vetämystä, joka saattaisi minua uskomaan ettei tähden
valo itse teossa sentään ole suurempi, vaan olen ainoastaan
lapsuudessani, järkeä käyttämättä, muodostanut itselleni sellaisen
luulon. Tulta lähestyessäni tunnen kyllä lämmittävän, ja jos lähenen
sitä liiaksi, tunnen kipua. Mutta silti ei ole syytä luulla että tulessa
olisi jotakin lämmön tai kivun tunnon kaltaista, vaan ainoastaan että
siinä on jotakin, mitä lieneekin, joka vaikuttaa meissä lämmön ja kivun
tuntoa. Jos taas jossakin paikassa ei ole mitään joka kiihottaisi
aistiani, niin ei siitä vielä seuraa ettei siinä olisi ylipäänsä mitään
esinettä. Olen vain tottunut näissä kuten niin monissa muissakin
asioissa kääntämään luonnon järjestyksen väärin päin, käyttäessäni
aistejani ikäänkuin varmoja oppaita ulkoesineiden olemuksen välittömään
käsittämiseen, vaikka ne todellisuudessa eivät kykene antamaan siitä
muuta kuin moniaita aivan hämäriä ja sekavia vihjauksia, niiden
varsinainen luonnon asettama tehtävä kun on ainoastaan ilmoittaa
sielulle, mikä sille kokonaisuudelle, jonka osana sielu on, koituu
hyödyksi, mikä vahingoksi, johon tarkoitukseen aistimukset ovatkin
riittävän selviä ja täsmällisiä.
Edellä on jo selvitetty mistä se tulee että ajatukseni, tarkemmin
sanoen arvostelmani, Jumalan hyvyydestä huolimatta, voivat olla
erheellisiä. Vielä esiintyy kuitenkin eräs vaikeus siihen nähden, mitä
minun luonnon osotuksen mukaan pitäisi tavoittaa, mitä välttää, ja samaa
on sanottava sisällisistä aistimuksista, joissa luulen tavanneeni
erhetyksiä. Tapahtuu esim. että joku, nauttiessaan jotakin maukasta
ruokaa, samalla huomaamattansa nielee ruoassa piilevän myrkyn. Tämän
suhteen on huomattava että luonto vetää häntä haluamaan ainoastaan sitä,
minkä maku todella miellyttää, eikä suinkaan myrkkyä, josta nauttija ei
tiedä mitään. Tästä siis ei voida tehdä muuta johtopäätöstä kuin että
luonto ihmisessä ei ole kaikkitietävä, mikä onkin aivan asianmukaista,
koska ihmiselle äärellisenä olentona soveltuu ainoastaan sellainen
luonto, jonka täydellisyys tässäkin kohden on äärellinen ja rajoitettu.
Mutta usein tapahtuu niinkin että petymme siinä, mihin luonto
suoranaisesti vetää. Sairas haluaa juomaa tahi ruokaa, joka heti kohta
osottautuu hänelle vahingolliseksi. Joku ehkä sanoisi erehdyksen
johtuvan siitä että sairaassa on luonto turmeltunut. Mutta tällä ei
vaikeus ole poistettu; sillä onhan sairas ihminen Jumalan luoma yhtä
hyvin kuin tervekin, eikä ole yhtään otaksuttavampaa, että Jumalan
antama luonto hänessä olisi petollinen, kuin voimme semmoista ajatella
terveen ihmisen luonnosta. Rattailla ja painoilla käypä kellokoneisto,
joka on virheellisesti rakennettu ja sen tähden käy väärin, seuraa silti
kyllä luonnon lakeja yhtä tarkasti kuin jos rakenne olisi säännöllinen
ja kaikin puolin täyttäisi tekijänsä lupaukset. Sama on ihmisruumiin
laita, mikäli sekään ei muuta ole kuin eräs luista, hermoista,
lihaksista, suonista, verestä ja nahkasta tehty koneisto ja niin
rakennettu että se sielun siinä olemattakin suorittaisi samat tahdon
käskyistä ja siis myöskin sielusta yleensä riippumattomat liikkeet,
jotka siinä nyt tapahtuvat. Kuten helposti huomaa, on ruumiille
semmoisenaan aivan yhtä paljon luonnonmukaista että se esim. vesitautia
sairastaessaan kärsii kurkun kuivuutta, joka tavallisissa oloissa
ilmoittaa sielulle janon tuntoa, ja että tuo kuivuus hermostossa sekä
muissa ruumiin osissa herättää taipumusta veden juontiin, josta vaiva
yltyy, kuin että yhtäläinen kurkun kuivuus taudittomassa tilassa
aiheuttaa juoman nauttimisen ruumiille virkistykseksi. Siihen
tuntemukseen nähden, mikä minulla entuudestaan on kellon tarkoituksesta
ja käytännöstä, voisin tosin sanoa että, kun kello käy väärin, niin se
poikkeaa oikeasta luonnostaan ja samoin siis myöskin ihmisen ruumis,
ollen rakennettu niitä liikkeitä varten, jotka siinä tavallisesti
tapahtuvat, hairahtuu «luonnostaan» kun sen kurkkua kuivaa, vaikkei
juoma kuitenkaan ole sen säilymiselle hyödyllistä. Helppo on toki
huomata, että luonto-käsitteellä tässä tapauksessa on kokonaan toinen
merkitys kuin edellisessä. Jälkimmäisessä tapauksessa on «luonto» pelkkä
ulkonainen nimitys, jonka ajatukseni on muodostanut verratessaan
sairasta ihmistä ja huonosti rakennettua kelloa terveen ihmisen ja
oikein rakennetun kellon mielteeseen, ja on se siis itse teossa kokonaan
vieras kysymyksessä oleville asioille. Edellisessä tapauksessa sitä
vastoin luonnolla käsitetään jotakin mikä todellakin on
tutkimusesineessäni olemassa ja joka siis myöskin sisältää jonkun verran
totuutta.
Yksistään ruumiiseen nähden käytämme tosin myöskin ainoastaan pelkkää
ulkonaista nimitystä kun sanomme vesitautisen ruumiin luontoa
turmeltuneeksi siitä syystä, että sen kurkkua kuivaa vaikkei sillä
kuitenkaan ole juoman tarvetta. Mutta kun otetaan huomioon kokonaisuus,
jonka ruumis ja sielu yhteisesti muodostavat, niin ei nimitys suinkaan
ole mielivaltainen, vaan on tässä edessämme todellinen luonnon hairahdus
siihen nähden että ihminen kokonaisuudessaan tuntee janoa, vaikka juoma
on hänelle vahingollista. On siis tutkittava: mitenkä on mahdollista
että luonto, täten käsitettynä, Jumalan hyvyyden estämättä voipi tehdä
tällaisen petukan.
Ensimmäiseksi kiintyy huomioni siihen suureen erotukseen, mikä sielun ja
ruumiin välillä on siinä kohden, että ruumis luontaisen olemuksensa
puolesta on kauttaaltaan jakautuvainen, mutta sielu jakautumaton. Sillä
kun katselen henkistä olemustani, toisin sanoen itseäni mikäli olen
pelkkä ajatteleva olio, niin en voi erottaa itsessäni minkäänlaisia
osia, vaan esiintyy tuo olemus käsitykselleni yhtenä ainoana ehjänä ja
kokonaisena yksiönä. Ja vaikka sielu kyllä näyttää olevan yhdistetty
koko ruumiiseen, niin en kuitenkaan huomaa että esim. jalan, käsivarren
tahi jonkun muun ruumiin osan poistamisen kautta joku osa sielusta olisi
poistunut tai vähentynyt. Ei myöskään tahtomis-, aistimis-, ajattelemis-
y. m. kykyjä voida pitää sielun osina, sillä sekä tahtomisen että
aistimisen ja ajattelemisen suorittaa yksi ja sama sielu. Sitävastoin ei
ole ajateltavissa mitään aineellista eli ulottuvaista oliota, jota en
ajatuksissani helposti saattaisi jakaa osiin, mikä osottaa että aine on
jakautuvainen. Jo tämä seikka yksin riittäisi todistamaan myöskin
sielun erinäistä olemusta ruumiiseen verraten, jollen sitä jo ennestään
kyllin selvästi tietäisi.
Toiseksi huomaan etteivät kaikki ruumiin osat suoranaisesti vaikuta
sieluun, vaan ainoastaan aivot tahikka ehkä ainoastaan eräs vähäinen osa
aivoista, nimittäin se osa, jossa yleisaistin sanotaan sijaitsevan. Joka
kerta kun tämä aivojen osa on joutunut samanlaiseen tilaan, antaa se
aina samanlaisen viestin sielulle, vaikkapa muiden ruumiin osien tilat
voivatkin joskus olla erilaiset. Tämä on todistettu lukemattomilla
kokeilla, joita tässä ei ole syytä ruveta tarkastelemaan.
Kolmanneksi on pantava merkille se omituisuus aineellisten kappalten
luonnossa että, jos jotakuta sellaisen kappaleen osaa liikuttaa saman
kappaleen toiseen, loitompana olevaan osaan vaikuttava voima, niin
syntyy ensinmainitussa osassa aivan samanlainen liike kuin jos vaikutus
lähtisi jostakin välillä olevasta osasta, loitommaisen osan ollessa
tenhottomana. Jos esim. nuoraa ABCD vedetään päästä D, syntyy päässä A
sama liike kuin jos vetäminen tapahtuisi jostakin välillä olevasta
pisteestä B tahi C ja D olisi liikkumattomana. Samoin käypi kun tunnen
kipua esim. jalassani. Kivun tunto jalassa syntyy, fysiikin mukaan,
siten että hermoissa, joita on sirotettuna jalkaan ylt'yleeltään ja
jotka ikäänkuin langat eli nuorat ulottuvat ensinmainitusta jäsenestä
aina aivoihin asti, jostakin syystä aiheutuu jännitys, mikä
hermosäikeiden välityksellä siirtyy aina aivojen sisäisiin osiin, jonne
hermojen päät päättyvät, saaden noissa osissa aikaan kiihottavan
liikkeen, joka sitte sielulle tajuistuu jalassa ilmenevän kivun
tuntona. Mutta koska hermojen, päästäkseen jalasta aivoihin, täytyy
kulkea säärivarren, reiden, lantion, selän ja kaulan läpi, niin voi
tapahtua että, vaikka kosketus ei olisi tapahtunutkaan hermojen jalassa
olevaan osaan vaan sen sijaan johonkin välillä olevaan kohtaan, aivoissa
syntyy sama kiihotus kuin jos jalkaan olisi satutettu, josta myöskin
seuraa että sielu tuntee samanlaista kipua. Samoin muissakin
tapauksissa.
Ja vihdoin: koska jokainen kiihotus, mikä tapahtuu siinä osassa aivoja,
joka on välittömässä yhteydessä sielun kanssa, vaikuttaa siinä vain
yhden ainoan tunnon, niin on tietenkin luonnonmukaisinta että tämä tunto
on sellainen, joka kaikista niistä mitä sama liike mahdollisesti voisi
sielussa vaikuttaa, parhaiten ja kaikkein useimmissa tapauksissa
soveltuu edistämään terveen ihmisen voimassa pysymistä ja säilyntää. Ja
kokemus todistaakin että kaikki luonnon antamat tuntomme ovat juuri
sellaisia, eikä niissä niin ollen ole tavattavissa mitään, joka ei
todistaisi yhtä paljon Jumalan kaikkivaltaa kuin hänen hyvyyttänsä.
Niinpä esim. kun jalan hermoissa tapahtuu joku ankara ja tavaton
täristys, siirtyy sama täristys selkäydintä myöten aivojen sisäisimpiin
osiin, antaa siellä sielulle merkin tuntemaan jotakin, nimittäin kipua
jalassa, josta taas sielu saa aiheen voimiansa myöten koettamaan poistaa
kivun syytä, joka osottautuu jalalle vahingolliseksi. Olisihan tietysti
Jumala voinut järjestää ihmisolennon luonnon sellaiseksikin, että tuo
aivoissa tapahtuva kiihotus, vastaavan tunnon sijasta, ilmaiseisi
sielulle jotakin muuta, esimerkiksi että sielu tajuaisi itse kiihotuksen
semmoisenaan, joko aivoissa tai jalassa tahi jossakin välillä olevassa
paikassa tapahtuvana, tahi jotakin muuta sentapaista. Mutta ruumiin
säilymiselle ei nähtävästi mikään olisi ollut niin sovelias kuin
nykyinen järjestely. Kun esim. tarvitsemme juomaa, syntyy kurkussamme
jonkunlainen kuivuus, joka panee liikkeelle kurkkuhermot ja niiden
välityksellä aivojen sisimmän osan. Täten syntyvä liike eli kiihotus
vuorostaan synnyttää sielussa janon tunnon, koska ihmiselle siinä
tilassa ollen on hyödyllisintä tietää, että hän tarvitsee juomaa
terveytensä säilyttämiseksi. Samoin muissa tapauksissa.
Edellä esitetyn johdolla on helppo käsittää, että Jumalan ääretön hyvyys
varsin hyvin sopii yhteen sen kanssa että ihmisen, ruumiista ja sielusta
yhdistetyn olennon luonto joskus pettää. Jos esim. jossakin niistä
ruumiin osista, joiden läpi hermot kulkevat jalasta aivoihin, taikka
myöskin itse aivoissa vaikuttava syy saa aikaan saman kiihotusliikkeen,
mikä tavallisesti syntyy jalan vioittumisesta, niin tuntuu kipu
ikäänkuin se olisi jalassa. Tässä tapauksessa tunto luonnollisesti
erhettyy, kun näet sama liike aivoissa ei voi vaikuttaa sielussa muuta
kuin aina saman tunnon, ja kun kysymyksen alainen liike paljoa useammin
tapaa saada alkunsa jostakin jalkaa vioittavasta syystä, kuin
sellaisesta, jonka vaikutus tapahtuu jossain muualla, niin onhan järjen
mukaista että se pikemmin aina herättää sielussa jalkakivun tunnon kuin
sellaisen, jonka mukaan kipu olisi jossakin muussa osassa ruumista. Jos
siis esim. kurkun kuivuus joskus ei aiheudukaan tavallisesta syystänsä
s. o. ilmoituksena juoman hyödyllisyydestä terveydelle, vaan saa
alkunsa jostakin aivan päinvastaisesta syystä, kuten esim. vesitaudissa
tapahtuu, niin onhan paljoa luontevampaa että tuo kuivuuden tunto tässä
poikkeustapauksessa pettää kuin jos se pettäisi aina milloin ruumis on
terveissä roveissa. Samaten muissa tapauksissa.
Edellä esitettyjen tutkimusten hyödyllisyys on silminnähtävä eikä se
rajoitu ainoastaan siihen, että olen täten saanut selville kaikki
luontaista olemustani haittaavat erhetykset, vaan olenpa myöskin oppinut
tuntemaan keinoja erhetysten korjaamiseen ja välttämiseen. Sillä kun
tiedän että kaikki aistit, mitä ruumiillisen hyvinvoinnin säilyttämiseen
tulee, paljoa yleisemmin antavat sielulle todenperäisiä kuin vääriä
viestejä; kun minulla on tilaisuus käyttää useampia aisteja saman asian
tutkimiseen sekä niiden lisäksi vielä muistoa, joka liittää entiset
huomioni nykyisiin, ja ajatuskykyä, joka jo kerran on saanut selville
kaikki erhettymisen syyt, niin enpä tosiaankaan enään tarvitse peljätä
jokapäiväisiä aistillisia havaintojani pettäviksi, vaan saan hyvin
ansaitulla naurulla karkottaa näyttämöltä kaikki edellisinä päivinä
esittämäni suuresti liioitellut epäilykset. Tämän kohtalon saakoon
etenkin se joka oli hankalin kaikista epäilyksistäni, nimittäin etten
voisi erottaa valvomistilaa nukkumisesta. Sillä huomaanhan nyt mikä
suuri erotus näiden tilojen välillä on siinä, ettei muisto koskaan liitä
unennäkö-ilmiöitä yhteen kaikkien muiden elämän tapausten kanssa, kuten
valvomistilassa tapahtuu. Sillä jos valveilla ollessani esim. yht'äkkiä
ilmestyisi näkyviini joku henkilö, joka sitten kohta jälleen häviäisi,
kuten unessa tapahtuu, tietämättäni mistä hän tuli ja mihin meni, niin
pitäisin minä semmoista ilmiötä hyvällä syyllä aivoissani syntyneenä
valekuvana eikä suinkaan todellisena ihmisenä. Kun sitävastoin selvästi
huomaan mistä, missä ja milloin havaitsemani esineet ilmenevät
tajuntaani, ja kun samalla voin liittää niiden tajuamisen
katkeamattomaksi kokonaisuudeksi koko muun elämäni kanssa, niin saan
olla täysin varma siitä, että havainto on tehty valveilla eikä unissa.
Havaitsemieni todellisuutta en taas tarvitse rahtuakaan epäillä, jos ne,
kaikkien aistieni, muistoni ja ajatuskykyni avulla tutkittuina eivät
osota sisältävänsä mitään, joka olisi muiden havaintojeni kanssa
ristiriidassa. Että erehtyminen näillä edellytyksillä on tosiaankin
mahdoton, siitä on takeena se, ettei Jumala ole eikä voi olla
petollinen. Mutta käytännöllinen elämän juoksu ei valitettavasti aina
salli näin tarkkaa tutkimista, ja siitäpä seuraakin että ihmiselämä
yksityiskohdissaan on erhetyksien alainen, mikä myönnettäköön yhtä
kernaasti kuin inhimillisen luontomme heikkous ylimalkaan.