_Totuus ja epätotuus._
Viime päivieni työ on ollut yhtämittaista totuttautumista vieroittamaan
henkeäni aisteista. Yhä selvemmäksi on käynyt huomioni siitä, miten
vähäpätöisiä aineellisista olioista saadut tiedot ovat, verrattuina
sielun ja vielä enemmän Jumalan olemuksesta saatuihin. Saavutettu
tottumus on myös vaikuttanut sen, ettei ajatukseni ohjaaminen
mielikuvituksella tajuttavista asioista pelkkiin aatteellisiin ja
aineellisuudesta kokonaan vapaihin kysymyksiin enää tee mitään
vaikeuksia. Todellapa onkin minulla paljoa täsmällisempi mielle sielusta
ajattelevana oliona, s. o. sellaisena, jolla ei ole ulottuvaisuutta
pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, eikä ylipäänsä mitään aineellisia
määreitä, kuin mistään aineellisesta kappaleesta. Kun tämän ohessa
huomaan olevani kiedottu epäilemiseen joka taas osottaa vajavaisuuttani
ja riippuvaisuuttani, sukeutuu minulle selvä ja täsmällinen mielle
olennosta, joka on riippumaton ja täydellinen, toisin sanoen Jumalasta.
Siitä taas, että tällainen mielle minussa on eli että minä moisen
mielteen kera olen olemassa, syntyy niin ilmiselvä johtopäätös Jumalan
olemassa-olosta, samoinkuin siitäkin että oma olemassaoloni joka hetki
riippuu hänestä, etten ylipäänsä voi luulla että selkeämpi ja varmempi
tieto mistään asiasta olisi ihmisjärjelle mahdollinen. Tämän ohessa
häämöittää jo edessäni polku, jota myöten totisen Jumalan, kaiken tiedon
ja viisauden lähteen katselemisesta voidaan päästä olevaisuuden muiden
osain käsittämiseen.
Sillä ensiksikin huomaan kokonaan mahdottomaksi että Jumala koskaan
voisi minua pettää. Osottaahan näet kaikkinainen vilppi ja pettäminen
aina jotakin vajavuutta ja puutetta. Tosin näyttää pettämisen kyky
todistavan jonkunlaista nerokkuutta ja voimaa, mutta yhtä
epäilemättömästi taas pettämisen halu osottaa joko kehnoutta tahi
heikkoutta, jommoinen ei Jumalalle sovellu. Edelleen on minussa eräs
kyky, jota sanon ahtaammassa merkityksessä ajatuskyvyksi ja jonka
tietysti olen saanut Jumalalta kuten kaiken muunkin mitä minussa on.
Koska hän kerran ei voi olla tahtonut minua pettää, ei hän tietysti
myöskään ole antanut minulle sellaista ajatuskykyä, joka oikein
käytettynä koskaan saattaisi minut erehtymään.
Tämä kaikki olisi aivan selvää, ellei epäilystä synnyttäisi se
johtopäätös, joka tästä näkyy olevan tulossa, nimittäin etten minä näin
ollen voisi koskaan erehtyä. Sillä jos kaikki mitä minussa on, on
Jumalasta alkuisin ja hän taas puolestaan ei ole antanut minulle mitään
ominaisuutta, joka veisi erhetykseen, niin en tietysti voi koskaan
erehtyä. Niin kauvan kuin ajattelen Jumalaa ja kokonaan olen häneen
kiintyneenä, en todella löydäkään mitään syytä erhetykseen tai
pettymiseen. Mutta kun jälleen käännyn omaan itseeni, huomaan olevani
kietoutunut lukemattomiin erhetyksiin. Tutkiessani näiden erhetysten
syitä huomaan ensinnäkin että tajunnassani väikkyy kaksi perin
vastakkaista miellettä: toinen on Jumalan, kaikkein täydellisimmän
olennon todellinen ja oloperäinen mielle, toinen taas on mielle, jonka
sisällyksenä on kaiken täydellisyyden äärimmäinen vastakohta,
olemattomuus, «ei mitään», ja joka siis luontojaan on kieltoperäinen.
Itse olen asetettuna näiden kahden, Jumalan ja «ei minkään», korkeimman
olennon ja tyyni tyhjän olemattomuuden keskivälille sillä tavalla, ettei
minussa, mikäli olen tuon korkeimman olennon luoma, ole mitään joka
veisi pettymiseen tai erhetykseen, mutta mikäli sitävastoin «ei mitään»,
siis olemattomuus, on osana minussa, mikäli en itse ole tuo korkein ja
täydellisin olento, vaan päinvastoin monien vajavuuksien alainen, sikäli
on erehtyväisyyteni aivan luonnollinen. Erehtyminen semmoisenaan ei siis
ole mitään tosiolevaista, jonka olemisperusteena olisi Jumala. Se on
päinvastoin pelkkää vajavuutta, niinmuodoin tyhjyyttä. Sen tähden en
minä myöskään erehtymiseeni tarvitse mitään erityistä, Jumalan sitä
varten antamaa kykyä, vaan tapahtuu tämä vaurio minulle suorastaan siitä
syystä, että se ajatuskyky, jonka Jumala on minulle antanut totuuden
perille päästäkseni, ei ole minussa täydellinen.
Mutta tämä tulos ei vielä ole kaikin puolin tyydyttävä. Erehdys ei näet
ole puhdas kielle eli tyhjyys. Se on päinvastoin jotakin enempää,
nimittäin sellaisen tiedon puute, joka minulla pitäisi olla. Mutta
katsellessani Jumalan olemusta näyttää mahdottomalta että hän olisi
antanut minulle jonkun kyvyn, joka ei olisi laatuansa täydellinen, vaan
josta päinvastoin olisi riistetty pois joku etevyys, joka sillä
oikeastaan pitäisi olla. Sillä jos kerran tavallisen taideniekan teokset
ovat sitä täydellisempiä kuta taitavampi on niiden tekijä, niin mitenkä
on sitten kaiken olevaisen kaikkivoipa luoja voinut tehdä jotakin, mikä
ei olisi kaikin puolin ehdottomasti täydellistä? Epäilemättähän Jumala
olisi voinut luoda minut kokonaan vapaaksi erehtyväisyydestä, ja varmaan
hän myöskin aina tahtoo sitä mikä on parasta. Olisiko siis parempi että
minä olen erehtyväinen kuin erehtymätön?
Tarkemmin ajatellen huomaan jo aluksi ettei minun sovi ihmetellä sitä
että Jumala on tehnyt jotakin, jonka syitä en ymmärrä, ja ettei minun
silti ole syytä epäillä hänen olemassa-oloaan, vaikka huomaan olevan
olemassa vielä muitakin asioita, joista en käsitä minkätähden tai millä
tavalla hän on ne tehnyt. Sillä kun jo kyllin selvästi tiedän että minä
luonnostani olen aivan heikko, ahtaisiin rajoihin kahlehittu olento,
vaan että Jumalan olemus sitävastoin on mittaamaton, käsittämätön,
ääretön, niin selviää jo tästä että hän on voimallinen tekemään
lukemattomia tekoja, joiden syyt minulle jäävät tietämättömiksi. Jo
yksin tästä syystä onkin fysiikin alalla aivan turhaa etsiä n. s.
tarkoitussyitä esiintyviin ilmiöihin, sillä Jumalan tarkoituksia ei
mielestäni voida tutkistella tekemättä itseämme syypäiksi kevytmieliseen
isottelemiseen.
Mutta paitsi sitä on huomattava että tutkiessamme Jumalan käsialain
täydellisyyttä ei ole katsottava jotakuta yksityistä esinettä erinänsä,
vaan olevaisuuden kaikkeutta kokonaisuudessaan. Sillä moni esine, jota
yksinään katsottuna ehkä syystäkin voisi pitää hyvin vaillinaisena, on
kuitenkin maailman kaikkeuden osana aivan täydellinen. Vaikken siis
siitä lähtien, kuin rupesin kaikkea epäilemään, vielä tähän päivään asti
ole päässyt varmaan tietoon minkään muun olion paitsi itseni ja Jumalan
olemassa-olosta, niin eri kuitenkaan, niin pian kuin olen oppinut
tuntemaan Jumalan ääretöntä kaikkivaltaa, ole oikeutettu kieltämään
ettei hän olisi luonut tahi ainakin voinut luoda paljon muitakin olioita
ja että siis minulla olevaisuuden kaikkeudessa on ainoastaan osan eikä
suinkaan kokonaisuuden rooli ja merkitys.
Lähemmin tutkiessani itseäni ja erhetysteni laatua (ainoat jotka
todistavat minussa olevan jotakin vajavaisuutta), huomaan niiden
johtuvan kahdesta yhteen-vaikuttavasta syystä, nimittäin tietokyvystäni
ja valitsemiskyvystäni eli tahdon vapaudesta, siis ymmärryksestäni ja
tahdostani. Pelkän ymmärrykseni avulla en näet myönnä enkä kiellä
mitään, vaan tajuan sillä ainoastaan olioiden mielteitä, joista sitten
tahtoni mukaan muodostan joko myöntäviä tahi kieltäviä arvostelmia.
Ymmärryksessä semmoisenaan ei siis ole lainkaan erehdystä tämän sanan
varsinaisessa merkityksessä. Eikä vielä senkään vuoksi että on olemassa
epälukuinen joukko olioita, joista minulla ei ole mitään mielteitä, käy
sanominen että ymmärrykseni olisi noita mielteitä vailla ja että siltä
siis niihin nähden puuttuisi jotakin mikä kuuluu tietokykyni olemukseen,
vaan on asianlaita yksinkertaisesti se, ettei tajunnassani niitä ole.
Sillä eihän ole mitään perustetta sille väitteelle että Jumalan asiana
olisi ollut antaa minulle laajempi tietokyky kuin mitä hän on antanut.
Ja vaikka hänen tekijätaitonsa onkin täydellinen, niin ei siitä suinkaan
seuraa että hän olisi ollut velvollinen varustamaan jokaisen käsialansa
kaikilla niillä täydellisyyksillä, joita hän ylipäänsä saattoi
johonkuhun teokseensa panna. En liioin voi valittaa sitäkään, etten muka
olisi saanut Jumalalta tarpeeksi laajaa ja täydellistä tahtoa eli
valitsemisvapautta, sillä onhan tämä kykyni todellisuudessa aivan
rajaton. Edelleen on tärkeätä huomata etteivät muutkaan kykyni ja
ominaisuuteni ole niin tuiki täydelliset tahi niin pitkälle kantavat,
etteivät ne voisi olla paremmatkin. Katsellessani esim. äly-kykyäni,
huomaan että se on perin vähäinen ja rajoitettu, ja samalla muodostankin
itselleni mielteen eräästä paljoa suuremmasta, vieläpä kaikkein
suurimmasta ja äärettömästä älystä, jonka juuri sen vuoksi, että kykenen
muodostamaan tuollaisen mielteen, tajuan kuuluvaksi Jumalan olemukseen.
Jos vielä samalla tapaa tarkastelen esim. muistokykyäni,
mielikuvitustani tai mitä muuta hyvänsä, niin en tapaa niiden joukossa
ainoatakaan, joka ei Jumalan mittaamattoman täydellisyyden rinnalla
olisi aivan vähäpätöinen ja ahtaisiin rajoihin kytketty. Tahtoni,
vaalivapauteni, on ainoa, joka on niin suuri, etten voi muodostaa
miellettäkään mistään suuremmasta. Tämän kyvyn nojalla juuri etupäässä
ymmärränkin itseni Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisuuteensa luoduksi.
Sillä vaikka jumalallinen tahdon vapaus minun vapauteni rinnalla onkin
ylitse kaiken vertailun suurempi, niin hyvin siihen liittyvän viisauden
ja vallan vuoksi, jotka tekevät sen järkähtämättömän vahvaksi ja
tehoisaksi, kuin myöskin hänen tahtonsa paljoa laajemman ulottuvaisuuden
tähden, niin ei se kumminkaan semmoisenaan, pelkkänä
valitsemisvapautena, ole minun vapauttani suurempi. Itse asiassahan
vaalivapaus ei ole mitään muuta, kuin että voin tehdä jotakin tahi
jättää tekemättä (myöntää tai kieltää, tavoittaa tai välttää) eli
tarkemmin sanoen: että olen sellaisessa suhteessa tajuntani sisällykseen
ettei mikään ulkonainen voima pakota minua myöntämään eikä kieltämään,
tavoittamaan eikä välttämään mitään, joka esiintyy näiden vaihtopuolien
eteen tajunnassani. Toiselta puolen on huomattava ettei todellisen
vapauden edellytyksenä suinkaan ole ainainen mahdollisuus kallistua
kummalle vaihtopuolelle hyvänsä. Päinvastoin on vaalini todellisuudessa
sitä vapaampi, kuta ratkaisevammin kallistun toiseen vaihtopuoleen, joko
siitä syystä että ilmeisesti näen toden ja hyvän olevan sillä puolella,
taikka sen tähden että Jumala sillä tavoin suunnitsee ajatusteni
sisimmän kulun. Ei myöskään Jumalan armo eikä luonnollinen tieto koskaan
vähennä vapauttamme, vaan päinvastoin ne sitä lisäävät ja vahvistavat.
Itse asiassa tuo yhtäkaikkisuuden kanta, jolla olen silloin kun ei
mikään syy kehota minua enemmän toiseen kuin toiseenkaan vaihtopuoleen,
on vasta vapauden alhaisin aste. Tämä kanta ei näet suinkaan osota
mitään täydellisyyttä vapaudessani, vaan ainoastaan aktiiviseen
tahtomiseen tarvittavan tiedollisen pohjan puutetta. Sillä jos aina
selvästi näkisin millä puolella tosi ja hyvä on, niin en milloinkaan
tarvitseisi tuumailla tehdäkseni valintani tarjona olevain tiedollisten
arvostelmain tahi käytännöllisten tahtomismahdollisuuksien välillä.
Silloin olisin kyllä täydellisesti vapaa, mutta en milloinkaan
yhtäkaikkinen ja piittaamaton.
Edellä sanotusta selviää ettei Jumalan minulle lahjoittama tahtomiskyky
semmoisenaan ole syynä erhetyksiin, sillä se tarjoo minulle aivan
riittävästi tilaisuutta vapaasti valitsemaan toden ja epätoden, hyvän ja
pahan välillä, ja on muutoin laatuansa aivan täydellinen. Ei niihin
myöskään ole syynä älyni eli ymmärrykseni, sillä Jumalasta lähteneenä
tajuaa tämä kyky aivan varmaan kaikki tajuttavansa ihan oikein, jotenka
tässäkään ei ole sijaa millekään pettymiselle.
Mutta mistä sitten ovat erhetykseni syntyisin? Siitä ainoasta syystä
että tahtoni ulottuu kauvemmas kuin älyni. Kun en tule pitäneeksi
tahtomistani niissä rajoissa, joihin tietämiseni on suljettu, vaan
sallin sen ulottua asioihin, joita en tiedäkään, niin tapahtuu helposti
että tahtoni, yhtäkaikkisuuden kannalta vailahtaa totuuden ja hyvän
vastakkaiselle puolelle. Siten syntyvät sekä tietopuoliset erhetykseni
että siveelliset hairahdukseni.
Tahdon valaista näitä seikkoja moniailla esimerkeillä. Kun tässä näinä
päivinä, tutkiessani olisiko maailmassa mitään tosiolevaista, huomasin
oman olemassa-oloni seuraavan juuri siitä, että minä tätä kysymystä
tutkistelin, niin ei se arvostelma, jolla olin pakotettu myöntämään
tämän selvän tietämiseni sisällyksen todeksi, suinkaan johtunut siitä,
että joku ulkonainen voima olisi ajanut minua sitä myöntämään, vaan se
valtava selvyys ja valo, joka ilmeni tiedossani, synnytti yhtä valtavan
viettymyksen tahtooni, ja niin tapahtui puheena olevan arvostelman
omaksuminen todeksi minun puoleltani sitä omavaraisemmin ja vapaammin,
kuta vähemmän välinpitämätön (indifferentti) olin sitä tekemään. Nyt
tiedän siis että minä itse ajattelevana oliona olen olemassa. Mutta
samalla huomaan myöskin että tajunnassani väikkyy jonkunlaisen
aineellisen maailman mielle. Nyt syntyy kysymys: onko se ajatteleva
olio, joka on minussa eli oikeammin joka minä itse olen, jotakin tuosta
aineellisesta maailmasta eriäväistä, vai ovatko nämät kaksi yhtä ja
samaa oliota. Kun ei ymmärryksessäni vielä toistaiseksi esiinny mitään
syytä, joka kehottaisi pitämään toista mahdollisuutta uskottavampana
kuin toistakaan, niin olen aivan yhtäkaikkinen myöntämään tahi
kieltämään toista enemmän kuin toistakaan, samoin kuin siihenkin että
jätän arvostelman muodostamisen kokonaan sillensä.
Tämä yhtäkaikkisuus ei ulotu ainoastaan niihin asioihin, joista
ymmärrykseni ei ole saanut mitään tietoa, vaan yleensä kaikkeen mitä se
tuumailun tapahtuessa ei kyllin tarkasti tunne. Nyt voi käydä niin että
on olemassa joitakin hyväksyttäviä arveluita, jotka kehottavat
kallistumaan toiseen vaihtopuoleen, vaan tieto siitä, että puolustimet
ovat pelkkiä arveluita, eikä varmoja, epäilemättömiä tietoja, riittää
ajamaan hyväksymiseni aivan päinvastaiselle taholle. Tämän olen myöskin
näinä päivinä saanut riittävästi kokea, kun otaksuin kaikki entiset
täydellisinä varmuuksina pidetyt tietoni kokonaan vääriksi, ainoastaan
siitä syystä että olin huomannut niitä eräässä katsannossa voitavan
epäillä. Oikea ja pettämätön menettely silloin, kun en riittävän
selvästi ja täsmälleen voi erottaa totuutta valheesta, on se että
kokonaan jätän arvostelman sellaisesta asiasta tekemättä. Sillä joko
arvostelmani olisi kieltävä tai myöntävä, sisältäisi se kumpaisessakin
tapauksessa vaalivapauden väärinkäyttämisen. Jos näet käännyn sille
puolelle, joka on väärä, on pettymiseni ilmiselvä. Jos taas omaksun
toisen, niin osun kyllä sattumalta oikeaan, mutta arvostelmani on silti
virheellinen, sillä luonnollinen järki käsittää selvästi että älyllisen
tajuamisen tulee käydä tahdon suuntaamisen edellä.
Tässäpä juuri, vaalivapauden väärinkäyttämisessä, onkin se
puuttuvaisuus, joka muodostaa erhettymisen. Puuttuvaisuus on itse
käyttämistoiminnossa, siinä miten minä sen suoritan, eikä suinkaan
Jumalalta saamassani kyvyssä eikä myöskään sen käyttämisessä mikäli tämä
hänestä riippuu. Eihän näet ole mitään syytä valittaa siitä ettei Jumala
ole antanut minulle suurempaa älyä eli terävämpää luonnollista järkeä
kuin minkä hän on antanut, koska jo äärellisen älyn luonto on sellainen,
että paljonkin asioita jää siltä käsittämättä, samoin kuin taas luodulle
järjelle on luonnonomaista että se on äärellinen. On päinvastoin syytä
kiittää häntä, joka ei koskaan ole ollut minulle mitään velkaa, siitä
mitä hän on minulle lahjoittanut, eikä suinkaan nureksia että hän olisi
minulta riistänyt tai vienyt pois mitä hän ei ole antanut.
Eipä vielä siinäkään ole valittamisen varaa, että olen häneltä saanut
laajemmalle ulottuvan tahdon kuin älyn. Sillä kun tahtoni on yksi ja
jakautumaton, niin ei sen luonto näytä sallivan että siitä voitaisiin
mitään vähentää; ja kuta ulottuvampi se todella on, sitä suuremmassa
kiitollisuuden velassa olen minä sen antajalle.
Ei liioin sovi sanoa että Jumala avustaisi minua niiden tahdonilmausten
esiinsaamisessa tahi niiden arvostelmain muodostamisessa, joissa
erhetykseni tapahtuu. Sillä näitä toimintoja vastaan, mikäli ne
Jumalasta riippuvat, ei ole mitään muistutettavaa enemmän totuuden kuin
hyvyydenkään kannalta katsoen. Onpa vielä luettava minulle suuremmaksi
täydellisyydeksi että kykenen saamaan nuo toiminnot aikaan, kuin jos en
kykenisi. Itse tuo puuttuvaisuus taasen, joka on varsinainen ja
yksinomainen syy kaikkiin erhetyksiin ja hairahduksiin, ei kaipaa
olemassa-oloonsa mitään avustamista Jumalan puolelta, se kun ei
itsessään ole mikään olio; ja jos sen aiheuttavaksi syyksi oletetaan
Jumala, niin ei sitä silloin ole nimitettäväkään puuttuvaisuudeksi, vaan
ainoastaan kielteeksi. Sillä Jumalassa ei suinkaan ole mitään
puuttuvaisuutta sen vuoksi, että hän on varannut minulle vapauden
hyväksyä tai olla hyväksymättä ajatuksia, joista ymmärrykseni ei ole
saanut häneltä selvää käsitystä, vaan kieltämättä on puuttuvaisuus
minussa, kun käytän tätä vapautta väärin muodostaessani arvostelmia
asioista, joita en käsitä.
Epäilemättä olisi Jumalan ollut helppo menetellä niinkin että
nykyiselläkin tahdon vapaudella ja tällä rajoitetulla tietokyvyllä
varustettuna, mikä minulla nyt on, yhtäkaikki olisin vapaa
erehtymisestä. Sen hän olisi voinut tehdä joko siten, että olisi antanut
älylleni selvän ja täsmällisen käsityksen kaikista niistä asioista,
jotka koskaan tulisivat tuumailuni esineeksi, taikka siten, että olisi
unohtumattomasti painanut muistooni sen, ettei mistään asiasta pidä
muodostaa arvostelmaa ellen ole sitä selvään ja täsmälleen käsittänyt.
Helposti ymmärrän myöskin että, jos ajattelen itseäni joksikin
kokonaiseksi, minusta olisi ollut sukeutuva jotakin melkoisesti
täydellisempää kuin mitä nyt olen, jos nimittäin Jumala olisi minut
semmoiseksi aikonut. Mutta silti en voi kieltää etteikö maailman
kaikkeus kokonaisuudessaan esiintyisi täydellisempänä sen kautta, että
jotkut sen osat ovat erhettymisen alaisia, toiset eivät, kuin jos kaikki
olisivat aivan samanlaisia.
Ja omasta puolestani minulla taas ei suinkaan ole syytä valitella
siitä, että Jumala on antanut minun näyteltäväkseni maailmassa sellaisen
osan, joka ei ole kaikkein etevin ja täydellisin. Sillä minulla on
nykyisessä asussani kylläkin mahdollisuutta välttää erehtymistä. Tosin
en siihen kykene ensiksi mainitulla äsken puheena olleista tavoista,
siihen kun vaadittaisiin kaikkein tuumailun alaisten asiain selvää
käsittämistä. Vaan jälkimmäisellä tavalla se kyllä käy päinsä; sillä
tämähän perustuu ainoastaan siihen, että muistan olla muodostamatta
arvostelmaa silloin kun totuus asiassa ei ole minulla selvillä. Tietysti
en voi yhtämittaa säilyttää tätä yhtä ja samaa ajatusta tajunnassani,
mutta sen sijaan voin kyllä tarkkaavaisen ja usein uudistetun
mietiskelyn kautta päästä siihen, että muistan tuon tärkeän päätökseni
joka kerta kun tarve vaatii ja siten saavutan kuin saavutankin vapauden
erhettyväisyydestäni.
Ja tämäpä juuri onkin ihmisen suurin ja tähdellisin täydellisyys. Hyöty
tämänpäiväisestä mietiskelystäni ei siis suinkaan ole vähäinen. Olenhan
saanut selville erhettymisen ja epätotuuden syyn! Ja mikään muu kuin
mitä tässä olen selittänyt se ei voi olla. Sillä kun vaan niin ohjaan
tahtoani, ettei se koskaan pääse ulottumaan muihin asioihin kuin mitkä
ymmärryksessäni esiintyvät selvään ja täsmälleen tunnettuina, niin on
erhettyminen kokonaan mahdoton. Onhan jokainen selvä ja täsmällinen
tajuama kieltämättä jotakin. Mikään sellainen ei siis voi olla alkuisin
tyhjästä, vaan täytyy sen äärimmäisenä alkuna ja perustuksena olla
Jumala, täydellisyyksien täydellisyys, jossa ei petosta ole. Ja näin
ollen on myöskin jokainen selvä ja täsmällinen tajuama tosi. Eikä
tämänpäiväinen oppi rajoitu vielä siihen että olen saanut selville mitä
minun on vältettävä pysyäkseni vapaana erehtymisestä. Olen näet samalla
saanut tietää senkin mitä minun on tehtävä saavuttaakseni totuutta.
Varmasti saavutan sen siten, että riittävällä tarkkaavaisuudella
kiinnitän huomioni kaikkeen, minkä täydellisesti käsitän, ja että
tarkoin erotan nämä asiat niistä, joista käsitykseni on verrattain
sekava ja hämärä. Tämän ohjeen noudattamista olenkin tästälähin kaikella
uutteruudella harrastava.