_Jumalan olemisesta._
Suljen nyt silmäni, tukin korvani, panen niin sanoakseni viralta kaikki
aistimet. Hävitän myöskin ajatuksistani kaikki aineellisten kappalten
kuvat taikka, mikäli en sitä voi, kiellän niiltä kaiken pätevyyden, kun
ne kerran ovat tyhjänperäisiä ja vääriä. Vaivun itseeni yksinäisyydessä,
tähystän yhä syvemmälle olemukseeni ja koetan siten vähitellen muodostaa
itselleni tarkempaa ja tuttavallisempaa käsitystä omasta minästäni. Olen
ajatteleva olio, siis samaa kuin epäilevä, väittävä, kieltävä, yhtä ja
toista älyävä, moninaisissa tietämätön, tahtova, hylkivä, mieltävä ja
aistiva olento. Niinkuin jo edellä olen huomauttanut, voivat aistimani
ja mieltämäni esineet mahdollisesti olla olemattomiakin. Mutta varmaa on
kuitenkin että ne ajattelemisen muodot, joita nimitän aistimiseksi ja
mieltämiseksi, semmoisinaan ovat minussa olemassa. Viimeksi lausuttuunpa
sisältyykin kaikki se mitä todella tiedän tahi mitä ainakin tähän asti
olen huomannut tietäväni. Nyt otan tyystemmin tarkastaakseni olisiko
minussa vielä mitään, jota tähän asti en ole huomannut. Olen varma
siitä että itse olen ajatteleva olio. Tiedänköhän siis myöskin mitä
siihen vaaditaan että ylipäänsä voin olla varma jostakin? Vastikään
mainitsemassani ensimmäisessä varmassa tiedossa ei ole mitään muuta,
joka vakuuttaisi minua sen totuudesta, kuin välittömästi selvä ja
täsmällinen tajunta siitä mitä väitän. Mutta tämä tajunta ei tietysti
ollenkaan riittäisi antamaan minulle varmuutta minkään asian totuudesta,
jos vaan kerrankin voisi tapahtua, että se minkä tajuan yhtä selvään ja
täsmällisesti kuin sen että olen ajatteleva olio, ei olisikaan totta.
Luulen siis voivani asettaa yleiseksi säännöksi että _totta on kaikki
se, minkä oikein selvään ja täsmälleen käsitän_.
Mutta pidinhän ennen aivan varmana ja ilmeisenä montakin asiaa, jotka
kuitenkin sittemmin olen huomannut epäilyksen alaisiksi. Millaisia ovat
siis nämä asiat itse teossa olleet? Tuollaisia varmoja ja selviä
käsitteitä olivat maa, taivas, tähdet ja ylipäänsä kaikki mitä
aisteillani havaitsin. Mutta mitä minä niistä oikeastaan _selvästi_
tajusin? Sen, että noiden esineiden mielteet väikkyivät mielessäni, ei
muuta. Nytkään en tosin kiellä sitä, että tuollaisia mielteitä on
mielessäni. Vaan sen lisäksi väitin niistä ennen vielä jotain muutakin,
jota totutun luulon mukaan myös pidin selvästi tajuttuna, mutta joka
todellisuudessa ei sitä ollutkaan, nimittäin että ulkopuolella itseäni
oli olemassa esineitä, joista nuo mielteet olivat lähtöisin ja joiden
kaltaisia ne muka kaikin puolin olivat. Tässäpä juuri olikin
erehdykseni. Taikka jos taas arveluni oli oikea, niin ei sen
oikeellisuus kuitenkaan johtunut minun tajuamiseni oikeellisuudesta.
Entäpä yksinkertaisimmat ja helpoimmat tietoni luvunlaskusta ja
mittausopista, esim. että kolme ynnä kaksi on viisi j. m. s.,
käsitinköhän edes niitäkään tarpeeksi selvästi, voidakseni väittää nuo
tiedot oikeiksi? Itse asiassa en ole nyt myöhemminkään epäillyt näitä
tietojani muusta syystä, kuin että johtui mieleeni että Jumala olisi
voinut laatia minut jo luonnostani sellaiseksi, että petyn siinäkin mikä
minusta näyttää aivan ilmeiseltä. Sillä niin usein kuin tuo ennalta
juurtunut käsitys Jumalan kaikkivallasta johtuu mieleeni, en voi olla
tunnustamatta että hän, jos vaan tahtoo, helposti voi saada minut
erehtymään siinäkin, mitä luulen aivan ilmiselvästi katselevani henkeni
silmillä. Mutta kun taas kiinnitän huomioni noihin samoihin asioihin,
jotka luulen tajuavani täysin selvästi, vaikuttavat ne minuun niin
vakuuttavasti, että melkeinpä huomaamattani puhkeen lausumaan: pettäköön
minua kuka tahansa, niin ei hän koskaan ole kuitenkaan saava aikaan
sitä, etten mitään olisi, niinkauan kuin kerran ajattelen jotakin
olevani. Ei myöskään ole milloinkaan oleva totta ettei minua olisi
koskaan ollut olemassa, koska kerran nyt on totta että olen olemassa.
Eikä tuo pettäjäni ole liioin saava aikaan sitäkään, että esim. kolme
ynnä kaksi olisi enemmän tai vähemmän kuin viisi, tahi muuta sellaista,
joissa tajuamiseni vastakkaisuuden mahdottomuus on aivan ilmeinen. Kun
vielä huomataan, ettei minulla ole syytä ajatella Jumalaa pettäjäksi
sekä etten minä toistaiseksi ole selvillä edes siitäkään, onko mitään
Jumalaa olemassa tahi ei, niin onhan nyt puheena olevaan mielijohteesen
(Jumalan olemassa-oloon) perustuva epäilyksenikin hyvin heikko ja niin
sanoakseni »metafyysillistä» laatua. Mutta jotta tämä heikkokin epäilys
poistuisi, on minun nyt ensi kädessä otettava tutkiakseni: _onko mitään
Jumalaa olemassa_, ja jos on _voiko hän olla pettäjä_? Sillä niin kauan
kuin tämä kysymys on minulle epäselvä, on täyden varmuuden saaminen
muistakin asioista mahdoton.
Järjestys vaatii kuitenkin että ensin ja'an kaikki mielteeni eri
luokkiin ja tutkin mitkä niistä varsinaisesti ovat, osaksi tai kokonaan,
tosia tai epätosia.
Osa mielteistäni on ikäänkuin esineiden kuvia, ja ainoastaan näitä
oikeastaan sopii nimittää _mielteiksi_ eli ideoiksi, esim. ihmisen,
khimairan, taivaan, enkelin tai Jumalan mielteet. Toisiin taas tulee
joku muu muoto lisäksi. Esim. kun tahdon, pelkään, väitän, kiistän, niin
samalla ikäänkuin tempaan luokseni jonkun esineen, johon mieltämiseni
kohdistuu, mutta samalla myöskin mieltämiseni sisältää jotain muutakin
kuin pelkän tuon esineen kuvan. Nämä mielteet ovat osaksi tahtomuksia
eli affekteja, osaksi arvostelmia.
Mitä ensiksikin varsinaisiin mielteihin tulee, eivät ne semmoisinaan voi
olla oleellisesti epätosia, ellei niitä sovelleta johonkin muuhun. Sillä
joko mielteeni esittää todellista vuohta taikka khimairaa, niin onhan
yhtäläisesti totta että minä silloin jompaakumpaa niistä miellän. Ei
myöskään tahdossa eli affekteissa ole mitään epätotuutta peljättävänä;
sillä olkoonpa että voinkin haluta jotain huonoa tai semmoista, jota ei
ole olemassakaan, niin ei silti kumminkaan ole epätotta että minä
sellaista haluan. Niin muodoin on jälellä ainoastaan arvostelmat, joissa
täytyy varoa erehtymistä. Varsinainen ja tavallisin erhetys
arvostelmissa on taas siinä, että päätän itsessäni esiintyvät mielteet
joidenkin itseni ulkopuolella olevain esineiden kaltaisiksi. Sillä jos
pitäisin mielteitäni ainoastaan jonkunlaisina mieltämiseni muodokkeina
enkä sovelluttaisi niitä mihinkään muuhun, niin ne tuskin voisivat antaa
aihetta minkäänlaiseen erhetykseen.
Alkuperältään muutamat mielteet näyttävät olevan minulle myötäsyntyisiä,
toiset ulkoa saatuja ja toiset vihdoin omia tekemiäni. Sillä käsitys
siitä mitä esim. olio, totuus tai ajatus eli mielle on, ei näköjään ole
tullut minuun mistään muualta kuin omasta luontoperäisestä
olemuksestani. Sellaiset mielteet taas, jotka syntyvät äänen
kuulemisesta, auringon näkemisestä tai kuumuuden tuntemisesta, ovat
ainakin tähänastisen arveluni mukaan tulleet minuun joistakin itseni
ulkopuolella olevista esineistä. Sireenien ja siipihevosien mielteet
vihdoin ovat omia tekemiäni. Myöskin voisivat kaikki mielteeni olla
ulkoa saatuja taikka kaikki myötäsyntyisiä tai kaikki omatekoisia, sillä
niiden oikeasta alkuperästä en tosiaankaan ole vielä täysin selvillä.
Niiden mielteiden suhteen, jotka sisälliselle silmälleni esiintyvät
ulkopuolella itseäni olevista esineistä lähteneinä, on nyt etupäässä
tutkittava: mitä syytä minulla on pitää näitä mielteitäni noiden
esineiden kaltaisina? Luullakseni olen oppinut tämän tavan itsestäni eli
kuten sanotaan »luonnosta», ja sen lisäksi opettaa kokemus että nuo
mielteet eivät riipu minun tahdostani eikä siis ylipäänsä minusta
itsestäni. Ne johtuvat usein tahtomattanikin mieleeni. Niinpä esim.
tunnen lämpöä joko tahdon tahi en, ja siitä syystä arvelen että tuo
aistimus eli toisin sanoen lämmön mielle tulee minuun jostakin toisesta
esineestä, nimittäin lähellä olevan tulen lämmöstä, eikähän tietysti
mikään ole luonnollisempaa kuin että arvelen tuon esineen, tulen,
lähettävän minuun pikemmin jotakin itsensä kaltaista kuin mitä muuta
hyvänsä. Tuonnempana tulemme näkemään missä määrin tämä arvelu on
oikeutettu.
Kun sanoin että olen oppinut itse luonnosta pitämään mielteitä
ulkopuolellani olevia esineitä vastaavina, niin tarkoitan sillä
ainoastaan että joku luontainen viettymys vetää minua tähän arveluun
enkä suinkaan että luonnollinen järki osottaisi arveluni todeksi, mikä
tietysti olisi kokonaan toinen asia. Sillä se mitä luonnollinen järki
minulle osottaa (esim. että epäilemisestäni seuraa olemiseni) ei voi
ollenkaan olla epäilyksen alaista, koska ei ole olemassa mitään kykyä,
johon voisin luottaa yhtä paljon kuin järkeeni ja joka siis voisi
osottaa tämän ilmaisemat totuudet epätosiksi. Noiden luonnollisten
viettymysten laita taas on semmoinen, että jo usein olen havainnut
niiden saattavan itseni harhaan, kun on ollut kysymys valinnasta hyvän
ja pahan välillä, enkä tiedä minkätähden missään muussakaan asiassa
osottaisin niille suurempaa luottamusta.
Mutta olkoonpa niinkin että puheena olevat mielteet eivät ole minun
tahdostani riippuvia, niin ei siitä vielä käy selville että niiden
välttämättömästi pitäisi lähteä joistakin ulkopuolella minua olevista
esineistä. Sillä niinkuin äskenmainitut viettymykset, vaikkapa
sijaitsevatkin minussa itsessäni, kuitenkin näyttävät olevan tahdostani
riippumattomia, samoin voipi minussa ehkä olla vielä joku tuntematon
kyky, joka synnyttää ulkoesineiden mielteet, kuten jo tähän asti olen
huomannut että niitä esim. voi unessa syntyä ilman minkäänlaista
avustusta esineiden puolelta.
Ja vihdoin olkoon vielä niinkin, että nuo mielteet tulevat minuun
todellisista esineistä, niin ei siitä ollenkaan seuraa että niiden
tarvitseisi olla esineiden kaltaisia. Päinvastoin olen usein huomannut
monessakin niistä olevan suuria ristiriitaisuuksia. Niinpä on minulla
esim. kaksi aivan erilaista auringon miellettä. Toinen on kotoisin
aisteista ja on juuri etupäässä luettava niihin, joita arvelen ulkoa
saaduiksi. Tämän mielteen mukaan on aurinko aivan pieni kappale. Toinen
auringon mielle on johdettu tähtitieteellisistä laskuista, toisin sanoen
eräänlaisista myötäsyntyisistä tiedon alkeista, tahi olen minä jollakin
muulla tavalla sen itse sepittänyt, ja tämän mielteen mukaan aurinko on
useampia kertoja maata suurempi. Molemmat mielteet tietysti eivät voi
olla saman ulkopuolella itseäni olevan auringon kaltaisia, ja järkeni
mielestä on juuri se mielle vähimmän alkulähteensä kaltainen, jonka
pitäisi olla siitä aivan välittömästi lähtenyt.
Edellä sanotusta selviää ettei tähänastinen uskoni siihen, että
ulkopuolellani on olemassa esineitä, jotka aistielimien kautta tahi
jollakin muulla tavalla lähettelevät minulle mielteitä itsestään eli
kuviansa, perustu mihinkään varmaan loogilliseen päätelmään, vaan
yksinomaan johonkin sokeaan luonnon viettymykseen.
Mutta vielä on olemassa eräs toinen keino, jonka avulla voin tutkia onko
todella minun ulkopuolellani olemassa mitään niistä esineistä, joiden
mielteet tapaan itsessäni. Mikäli nuo mielteet käsitetään ainoastaan
mieltämisen muodokkeiksi, ei niiden kesken ole mitään erilaisuutta
huomattavissa, ja kaikki näyttävät ne saavan samalla tavalla alkunsa
minusta. Mutta mikäli mielteistä toinen edustaa toista, toinen toista
esinettä, ovat ne ilmeisesti vallan erilaisia keskenään. Sillä
kieltämättä ovat ne mielteet, jotka esittävät substanseja, jotakin
suurempaa ja sisältävät niin sanoakseni suuremman määrän ajateltua
todellisuutta [katso siv. 247] kuin ne mielteet, jotka edustavat
ainoastaan substansien muodokkeita eli modeja taikka niiden
satunnaismääreitä eli aksidensseja. Ja toiselta puolen täytyy sen
mielteen, jonka kautta ajattelen suurta, ijankaikkista, ääretöntä,
kaikkitietävää, kaikkivaltiasta Jumalaa, kaiken sen luojaa mikä paitsi
häntä on olemassa, sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin niiden,
jotka ilmaisevat äärellisiä substanseja.
Luonnolliselle järjelle on selvää, että syystä, joka kokonaan saa aikaan
vissin seurauksen, täytyy löytyä ainakin kaikki se mitä on seurauksessa.
Sillä mistä muualta voisi seuraus ammentaa sisällystä kuin syystänsä, ja
mitenkä voisi taas syy antaa jotakin sisällystä seuraukseen, ellei sitä
olisi syyssä itsessään? Näkyy siis ettei mitään voi syntyä tyhjästä, ja
ettei mikään, joka on täydellisempää, toisin sanoen sisältää enemmän
todellisuutta, voi syntyä siitä, jossa on vähemmän todellisuutta. Tämä
johtopäätös on aivan ilmeisesti pätevä, eikä ainoastaan niihin
seurauksiin nähden, joiden todellisuus on varsinaisesti tosiasiallinen
eli aktuaalinen, vaan myöskin mitä tulee mielteisiin, joissa on
nähtävänä ainoastaan ajateltua todellisuutta. Siis ei esim. ole
mahdotonta ainoastaan se, että joku kivi, jota ennen ei ollut olemassa,
jonakin hetkenä alkaisi olla olemassa, ellei sitä valmisteta ja saateta
esille jostakin aineesta, jossa kaikki se mitä tulee ilmenemään kivessä,
jo ennaltaan on olemassa, joko samanlaisena kuin sittemmin kivessä,
taikka myöskin muihin aineksiin sekoitettuna ja sisäytyvänä. Ei ole
mahdotonta ainoastaan että kylmään esineeseen ilmestyisi lämpöä, ellei
sitä siihen johda toinen olio, joka itsessään on ainakin yhtä
täydellistä olioluokkaa kuin lämpö j. n. e. Vaan mahdotonta on sen
lisäksi myöskin että minusta löytyisi lämmön tahi kiven mielle, ellei
sitä ole minuun saattanut joku syy, jossa on vähintäänkin niin paljon
todellisuutta kuin huomaan olevan lämmössä tahi kivessä. Sillä vaikkei
tuo syy itse teossa siirrä mielteeseeni mitään osaa aktuaalisesta eli
tosiasiallisesta todellisuudestaan, niin ei silti sovi luulla että
mielteeni olisi sen vuoksi vähemmän todellinen. Mielteen oma luonto vain
on sellainen ettei siinä ole muuta tosiasiallista todellisuutta kuin
minkä se lainaa sielussani ilmenevältä yleiseltä mieltämistoiminnolta,
jonka muodoke jokainen yksityinen mielle luontojaan on. Mitä taas
itsekunkin mielteen ajateltu todellisuus itsessään sisältää, se riippuu
asianomaisen mielteen syystä, jossa täytyy olla vähintäänkin yhtä paljon
tosiasiallista kuin mielteessä on ajateltua todellisuutta. Sillä jos
otaksumme että mielteessä löytyisi jotakin lisäksi siihen mitä on
olemassa mielteen syyssä, niin täytyisi tietysti lisän olla alkuisin
tyhjästä. Edelläsanotusta selviää, että vaikka se laji olemassa-oloa,
joka esineellä on ollessaan mielteen edustamana ja siten ainoastaan
ajateltuna tajunnassa, onkin luontojaan vaillinainen, niin ei se
kuitenkaan ole samaa kuin ei mitään, eikä se siis myöskään voi olla
alkuisin aivan tyhjästä. Ei käy myöskään luuleminen ettei
todellisuuden, joka mielteissä on ainoastaan ajateltua, tarvitseisi
mielteiden syissäkään olla tosiasiallista eli aktuaalista, vaan että
pelkkä ajateltu todellisuus viimemainituissa riittäisi aiheuttamaan
samanlaista todellisuutta itse mielteissä. Sillä: samoin kuin ajateltu
olemismuodoke soveltuu mielteille, niiden oman luonnon vuoksi, samoin
soveltuu tosiasiallinen eli aktuaalinen olemismuodoke mielteiden syille,
ja etenkin niiden alkuperäisille ja varsinaisille syille, niiden oman
luonnon vuoksi. Mitä taas siihen tulee, että mielteen lähimpänä syynä
voipi olla pelkkä toinen mielle, jonka todellisuus tietysti on
ainoastaan ajateltu, niin on huomattava ettei tämä kuitenkaan voi jatkua
äärettömiin, vaan täytyy viimein tulla eteen joku ensimäinen ja
alkuperäinen mielle, jonka syy on koko miellejakson alku ja lähde ja
josta kaikkien toisistaan johtuneiden mielteiden ajateltu todellisuus
kokonaisuudessaan löytyy tosiasiallisena eli aktuaalisena.
Luonnollisen järkeni avulla olen siis saanut selville että mielteeni
ovat ikäänkuin jonkunlaisia kuvia, jotka kyllä, verrattuina niihin
esineihin, joita esittävät, voivat olla vaillinaisia, mutta sitävastoin
eivät voi sisältää mitään suurempaa eikä täydellisempää kuin itse
esineet.
Nyt esittämäni tuloksen totuus käy yhä selvemmäksi ja täsmällisemmäksi
kuta kauvemmin ja tarkemmin näitä asioita tutkin. Mutta mikä johtopäätös
tästä on tehtävä?
--Tietysti seuraava:
Jos jonkun mielteeni ajateltu todellisuus on niin suuri, että saatan
olla varma siitä ettei tuo todellisuus semmoisenaan eikä myöskään
johonkin muuhun olevaiseen sisäytyneenä voi olla olemassa minussa
itsessäni ja etten siis myöskään minä kokonaisuudessani voi olla sen
mielteen syy eli aiheuttaja, niin seuraa siitä ehdottomasti, etten minä
olekaan yksinäni maailmassa, vaan täytyy olla olemassa vielä joku toinen
olio, josta se mielle on saanut alkunsa. Mutta jos ei mitään sellaista
miellettä minussa olisi, niin eipä tosiaankaan olisi löydettävissä
mitään todistusperustetta, jonka nojalla voisin päättää mitään muuta
olevan olemassa kuin minä itse. Sellaista todistusperustetta olen näet
kyllä kaikkialta mitä tyystimmin hakenut, löytämättä kuitenkaan mitään
muuta kuin tämän.
Mitä sitten tulee mielteitteni sisällykseen, lukuun ottamatta sitä, joka
edustaa omaa itseäni ja joka tässä ei teekään mitään vaikeuksia, esittää
niistä eräs Jumalaa, toiset elottomia kappaleita, toiset enkeleitä,
toiset eläimiä, toiset taas muita ihmisiä. Mielteet, jotka ilmaisevat
muita ihmisiä, eläimiä tai enkeleitä, voisivat puolestaan helposti olla
kokoonpantuja oman itseni, aineellisten kappalten ja Jumalan mielteistä,
vaikk'ei muita ihmisiä, eläimiä eikä enkeleitä maailmassa olisikaan.
Aineellisten kappalten mielteissä ei liioin ole mitään niin suurellista
ettei ne voisi olla minusta lähtöisin. Sillä jos katson tarkemmin ja
tutkin noita mielteitä itsekutakin, samalla tapaa kuin eilen tutkin
vahan miellettä, niin huomaan että niissä on vain harvoja ominaisuuksia,
jotka minä oikeastaan selvään ja täsmällisesti tajuan, nimittäin: koko
eli ulottuvaisuus pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, muoto, joka
syntyy ulottuvaisuuden rajoittamisesta, asento, jossa eri muodosteet
ovat toisiinsa, ja liikunto eli asennon muutanta. Näihin voidaan vielä
lisätä substansi, kestäntä (duratio) ja luku. Muut mielteiden sisälteet
sitävastoin, kuten valo ja värit, äänet, hajut, maut, lämpö ja kylmyys
sekä muut kosketuskvaliteetit, esiintyvät tajunnassani ainoastaan hyvin
sekavina ja hämärinä, jott'en edes tiedä ovatko ne tosia vai epätosia,
toisin sanoen ovatko niistä saamani mielteet todella joidenkin esineiden
mielteitä taikka ei. Sillä vaikka varsinainen epätotuus, kuten vastikään
olemme nähneet, ilmenee ainoastaan arvostelmissa, niin on kuitenkin
mielteissäkin olemassa eräs laji aineellista epätotuutta siinä kohden,
että ne joskus esittävät ei-oliota oliona. Niinpä ovat esim. mielteeni
lämmöstä ja kylmyydestä niin epäselvät ja sekavat, etten voi päästä
selville, onko kylmyys ainoastaan lämmön puutetta vaiko lämpö kylmyyden
puutetta, ovatko ne kumpikin todellisia kvaliteetteja vaiko ei
kumpikaan. Ja koska ei voi olla olemassa miellettä, joka ei ainakin
olisi olevinansa oikea kuva jostakin esineestä, niin on täysi syy sanoa
sellaista miellettä vääräksi, joka esittää esim. kylmyyttä jonakin
todellisena ja positiivisena oliona, jos kerran on totta ettei kylmyys
itse teossa olekaan muuta kuin lämmön puutetta. Sama on muiden
tällaisten mielteiden laita. Niille tietysti ei ole tarvis etsiä tekijää
ulkopuolelta itseäni, sillä jos ne ovat epätosia, toisin sanoen eivät
edusta mitään todellisia olioita, käsittää luonnollinen järkeni aivan
selvästi etteivät ne esiinny tajunnassani mistään muusta syystä kuin
että luontaisesta olemuksestani puuttuu jotakin ja ettei se siis ole
aivan täydellinen. Jos ne taas ovat tosia, niin en käsitä minkätähden ne
eivät voisi olla alkuisin minusta itsestäni, koska ne kuitenkin
ilmaisevat minulle niin vähän olevaisuutta, etten voi sitä edes
olemattomuudesta erottaa.
Mutta palatkaamme niihin sisälteihin aineellisten kappalten mielteissä,
jotka tajunnalleni ovat selviä ja täsmällisiä. Näistä saattavat näköjään
moniaat olla lainattuja oman itseni mielteestä, esim. semmoiset kuin
substansi, kestäntä, luku j. m. s. Niinpä esim. ajattelen kiveä
substansiksi s. o. olioksi, jolla on itseperäinen olemassa-olo, samaten
kuin ajattelen itseänikin substansiksi. Tosinhan näiden käsitteiden
kesken on sangen suuri erotus, koska itse olen ajatteleva enkä
ulottuvainen, kivi taas on ulottuvainen eikä ajatteleva olio. Mutta
substansiaalisuuden äskenmainittu perustuntomerkki on niille yhteinen.
Samoin syntyvät kestännän ja luvun käsitteet siitä, että tajuan itseni
nyt olevan ja muistan sen jo jonkun aikaa ennenkin olleen olemassa, sekä
että huomaan tajunnassani erinäisiä mielteitä, joiden lukua käsitän.
Täten syntyneitä kestännän ja luvun mielteitä voin sitte sovelluttaa
mihin muihin esineihin hyvänsä.--Ne muut tunnukset, joita aineellisten
kappalten mielteissä tavataan, nimittäin ulottuvaisuus, muoto, asento ja
liikunta, eivät tietysti semmoisinaan voi olla lähtöisin minusta, joka
en muuta ole kuin pelkkä ajatteleva olio. Mutta koska puheenaolevat
mielteet edustavat ainoastaan eräitä substansin muodokkeita, minä
sitävastoin olen itse substansi, niin voivat niiden alkuaiheet kyllä
sisäytyväisesti olla minussa.
Siis jääpi jälelle ainoastaan Jumalan mielle, johon nähden vielä on
tutkittava, olisiko siinä mitään, joka ei voisi olla minusta alkuisin.
Nimityksellä Jumala ymmärrän ääretöntä, mistään riippumatonta,
kaikkiviisasta, kaikkivaltiasta substansia, joka on luonut sekä minut
että kaiken muun mikä on olemassa, jos nimittäin mitään muuta on
olemassa. Nämä ominaisuudet ovat todella sellaisia että kuta tyystemmin
niitä tutkin, sitä selvemmäksi käy ymmärrykselleni että ne eivät voi
olla lähtöisin minusta yksinäni. Sentähden täytyy, sen nojalla mitä
edellä on esitetty, päättää Jumalan ehdottomasti olevan olemassa. Sillä
olkoonpa että substansin mielle olisikin syntynyt tajuntaani siitä, että
itse olen substansi, niin ei minulla kuitenkaan voisi olla äärettömän
substansin miellettä, koska itse olen äärellinen, ellei semmoinen olisi
saanut alkuansa jostakin todellisesti äärettömästä substansista.
Ei myöskään käy sanominen etten muka tajuakaan ääretöntä todellisella
mielteellä, vaan että käsitykseni siitä on ainoastaan äärellisyyden
kielteinen vastakohta, kuten liikunnon ja valon kielteet muodostavat
käsitykseni levosta ja pimeydestä. Päinvastoin kuuluu käsitykseeni
äärettömästä substansista aivan ilmeisesti se, että sellainen substansi
sisältää enemmän todellisuutta kuin äärellinen ja että siis äärettömän
tajuaminenkin on minussa tavallaan ennen äärellisen tajuamista, toisin
sanoen, jo käsitys omasta itsestäni edellyttää käsitystä Jumalasta.
Sillä mitenkä ymmärtäisin esim. epäileväni, haluavani jotakin, t. s.
puuttuvani jotakin ja etten siis ole kaikin puolin täydellinen olento,
ellei minussa olisi olemassa täydellisemmän olennon miellettä, johon
vertaamalla opin omia puutteitani tuntemaan.
Yhtä väärin olisi väittää Jumalan miellettä aineellisesti epätodeksi ja
että se siis olisi alkuisin tyhjästä, kuten äsken huomasimme lämmön ja
kylmyyden y. m. s. mielteiden olevan. Sillä kun tämä mielle on täysin
selvä ja täsmällinen ja sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin
mikään muu mielle, niin on selvää ettei mikään muu mielle itsessään ole
yhtä täydellisesti tosi eikä niin vapaa kaikesta epätotuuden varjostakin
kuin tämä.
Sanalla sanoen: ehdottomasti täydellisen, äärettömän olennon mielle,
joka on tajunnassani, on ehdottomasti tosi; sillä joskin voisi
kuvitella, ettei tätä olentoa ole olemassa, niin ei kuitenkaan ole edes
kuviteltavissa ettei sellaisen olennon mielle ilmaiseisi minulle jotakin
tosiolevaista, kuten edellä olen sanonut kylmyyden mielteestä. Tämä
mielle on edelleen ehdottomasti selvä ja täsmällinen. Sillä kaikki mitä
minä ylipäänsä selvään ja täsmälleen käsitän, mikä samalla on jotakin
tosiolevaista ja sisältää ainoankaan piirteen täydellisyyttä: kaikki se
sisältyy tähän mielteeseen. Etten minä pysty itse ääretyyttä
täydellisesti ja tyhjentävästi käsittämään, toisin sanoen että Jumalassa
on vielä lukemattomia ominaisuuksia, joita en voi käsittää, tuskinpa
edes ylipäänsä ajatuksellani saavuttaa, se ei tähän kysymykseen vaikuta
mitään. Äärettömän olennon luonto tekee sen etten minä äärellisenä voi
häntä käsittää. Kun vain tämän oikein ymmärrän sekä samalla pysyn
selvillä siitä että Jumalassa ovat olemassa kaikki selvään ja täsmälleen
tajuamani täydellisyydet, joko semmoisinaan tahi muihin olemismuotoihin
sisäytyvinä ja että hänessä todennäköisesti on vielä epälukuinen joukko
muitakin, minulle tuntemattomia täydellisyyksiä, niin on mielteeni
Jumalasta itse teossa tosiperäisin, selvin ja täsmällisin kaikista
mielteistäni.
Mutta voisihan sentään olla että minä itse olisinkin jotakin suurempaa
ja ehompaa, kuin mitä ymmärrän olevani, ja että kaikki ne
täydellisyydet, jotka nyt tunnustan Jumalalle, ehkä olisivatkin
aiheellisesti minussa itsessäni, vaikkei ne vielä ole kehittyneet
aktuaalisiksi. Huomaanhan miten tietoni yhäkseen vähitellen karttuu.
Miksei se voisi siten karttua ja lisääntyä enemmän ja enemmän aina
äärettömiin asti? Ja miksikäs en siten lisääntyneen tietoni avulla voisi
saavuttaa vielä kaikki muutkin Jumalan täydellisyydet? Ehkäpä voisi olla
mahdollista sekin, että jo noiden täydellisyyksien pelkkä aihe, jos vain
semmoinenkaan minussa löytyisi, riittäisi synnyttämään niiden mielteen
tajunnassani?--Valitettavasti ei mikään näistä olettamuksista voi olla
tosi. Sillä vaikka onkin totta että tietoni vähitellen kehittyy yhä
suurempaan täydellisyyteen ja että olemuksessani löytyy joukko
aktuaalisiksi kehittymättömiä aiheita, niin ei kuitenkaan mikään niistä
kuulu eikä sovellu Jumalan mielteeseen, sillä siinäpä ei mitään
aiheellista olekaan, vaan kaikki on hänessä aktuaalisena ja todellisena.
Onhan juuri tuo seikka, että tietoni vähittäin kasvaa ja aste asteelta
lisääntyy, mitä varmin tuntomerkki tietoni vajavaisuudesta. Paitsi sitä
ymmärrän kylläkin että vaikka tietoni kuinka kasvamistaan kasvaisi, ei
se silti milloinkaan tulisi todellisesti äärettömäksi; sillä enpähän
kuitenkaan koskaan pääsisi niin täydelliseen tietoon, ettei sen
lisääntyminen enään olisi mahdollinen. Jumalan sitävastoin käsitän
todellisesti olevan siinä määrin äärettömän, ettei hänen
täydellisyyteensä voida mitään lisätä. Ja vihdoin on tajunnalleni selvää
ettei mielteissä ilmenevä ajateltu olevaisuus voi olla alkuisin
pelkästä aiheellisesta olevaisuudesta, joka oikeastaan ei ole mitään,
vaan ainoastaan aktuaalisesta eli tosiasiallisesta olevaisuudesta.
Siinä, mitä edellä on sanottu, ei tosiaankaan ole mitään, jota ei ken
hyvänsä voisi, tarkkaavasti ajatellen, luonnollisen järkensä avulla
käsittää. Mutta vähemmin tarkkaavasti ajatellessani ja aistillisten
esineiden kuvien hämätessä mieltäni unohtuu minulta helposti perustus:
miksi täytyy minua täydellisemmän olennon mielteen välttämättömästi olla
alkuisin olennosta, joka todellakin on minua täydellisempi? Ottakaamme
siis edelleen tutkittavaksi kysymys: voisinko minä itse moisen mielteen
kera olla olemassa, ellei mitään tuollaista olentoa olisi? Mistä olisin
minä siinä tapauksessa alkuisin? Tietysti omasta itsestäni tai
vanhemmista tahi joistakin muista vähemmän täydellisistä olennoista kuin
Jumala on; sillä mitään häntä täydellisempää tahi edes yhtä täydellistä
ei voi ajatukseni käsittää eikä edes mielikuvitukseni kaavastella.
Olkoonpa siis että alkuni olisi itsessäni: poissa olisi minusta silloin
kaikki epäilys, kaikki halajaminen, poissa kaikki vajavaisuus ja puute.
Sillä olisinhan tietysti silloin antanut itselleni kaikki mielteissäni
esiintyvät täydellisyydet, ja olisin siis itse Jumala. Ei ole
otaksuttavaa sekään että ne ominaisuudet, jotka minulta nyt puuttuvat,
olisivat helpommat saavuttaa kuin ne mitkä omistan. Päinvastoinhan on
selvää että minun, ajattelevan substansin, ilmestyminen tyhjästä on
täytynyt olla jotakin paljoa suurempaa ja vaikeampaa kuin esim. tietojen
hankkiminen niistä monista asioista, joita en vielä tunne koska nuo
tiedot kaikissa tapauksissa ovat ainoastaan saman substansin
satunnaismääreitä. Jos siis tuo suurempi etu, oma olemiseni, olisi
saanut alkunsa minusta itsestäni, niin enpä tietenkään olisi kieltänyt
itseltäni niitä muita etuja, joiden saaminen on paljoa helpompi, enkä
ylipäänsä mitään niistä etevyyksistä, jotka huomaan olevan Jumalan
mielteessä edustettuina; sillä ei mikään niistä ainakaan minusta näytä
olevan vaikeampi saada aikaan kuin itse ajattelevan substansin
saattaminen olemattomasta olevaiseksi. Jos taas jotkin Jumalan
etevyyksistä todella olisivat vaikeampia saada aikaan, niin täytyisi
niiden minustakin näyttää vaikeammilta; sillä oletettua että kaikki ne
etevyydet, joita minulla nyt todella on, ovat omia tekemiäni, täytyisi
minun tuntea kykyni rajoitetuksi näiden jälkimmäisten aikaansaamiseen.
Samoihin tuloksiin johdumme, jos otaksun ikuisesti olleeni sama mikä
nytkin ja ettei siis olemisellani olisi mitään aiheuttajaa ollutkaan.
Sillä elinaikani kokonaisuudessaan voidaan jakaa toisistaan
riippumattomiin osiin, josta näkyy ettei siitä, että vastikään olin
olemassa, suinkaan seuraa että minun nytkin täytyisi olla olemassa,
ellei löytyisi joku syy, joka ikäänkuin uudestaan luopi minut hetkestä
hetkeen, toisin sanoen säilyttää ja ylläpitää minut. Sillä
tarkastaessamme kestännän luonnetta, huomaamme selvästi että jokaisen
olion säilyntään toisesta aikamomentista toiseen tarvitaan aivan sama
voima ja vaikutus kuin mikä tarvittaisiin sen luomiseen, jos se ei vielä
olisi olemassa. Luonnollinen järkemme käsittää ilmi selvästi että
kestäntä eroaa luomisesta ainoastaan meidän ajatuksessamme eikä
todellisuudessa. Tässä on siis tutkittava ainoastaan: onko minussa
itsessäni sellaista kykyä, jonka avulla voisin, jo olevana, vaikuttaa
säilymiseni hetkestä toiseen. Olen pelkkä ajatteleva olio, ainakin on
nyt kysymys ainoastaan siitä osasta olemustani. Jos siis minussa
löytyisi joku tuollainen kyky, niin en mitenkään voisi itse olla sen
olemassaolosta tietämätön. Mutta mitään semmoista kykyä en huomaa
itsessäni olevan. Seuraa siis että minä nyt puheena olevassa katsannossa
olen riippuvainen jostakin toisesta olennosta.
Väitteeseen ettei tuo olento sittenkään olisi Jumala, vaan että olisin
vanhempieni taikka jonkun muun vähemmän täydellisen syyn ilmoille
saattama, vastaan taas kuten ennenkin että syyssä täytyy löytyä
vähintäänkin yhtä paljon täydellisyyttä kuin sen vaikutuksessa. Kun siis
olen ajatteleva olio ja tajunnassani on Jumalan aate, täytyy sen syyn,
joka kelpaa olemiseni perustukseksi, kaikissa tapauksissa olla
ajatteleva olio ja sillä täytyy myös olla mielle kaikista niistä
täydellisyyksistä, jotka tajuntani omistaa Jumalalle. Voidaan jälleen
kysyä onko tämä olio alkuisin itsestään vaiko jostakin muusta. Jos se on
itsestään, täytyy sen edellisen mukaan olla itse Jumala, koska sillä,
itseensä perustuvan olemisen ohella, kieltämättä täytyy myös olla kyky
omistaa aktuaalisina kaikki ne etevyydet, joiden mielteet sillä on
tajunnassansa, toisin sanoen kaikki ne täydellisyydet, jotka käsitän
olevan Jumalassa. Jos taas kysymyksessä oleva olio olisi alkuisin
jostakin muusta kuin itsestään, olisi jälleen tutkittava onko
viimemainittu alkuisin itsestään vai jostakin toisesta, kunnes vihdoin
tultaisiin äärimmäiseen alkuperustukseen, Jumalaan. Sillä onhan selvää,
ettei perustusten sarja voi jatkua äärettömiin, semminkin kun ei ole
kysymys ainoastaan siitä perustuksesta, joka minut kerran on tuottanut
ilmoille, vaan etupäässä siitä, jonka ylläpidosta olemiseni jatkuminen
nykyhetkellä riippuu.
Otaksuma, että olemukseni olisi tulos useampien syiden
yhteisvaikutuksesta ja että siis myöskin Jumala-käsitteeseeni sisältyvät
erityisten etevyyksien mielteet olisivat saaneet alkunsa samoista
syistä, toinen toisesta, toinen toisesta, osottautuu myös mahdottomaksi.
Tämän otaksuman mukaan nuo etevyydet kyllä olisivat jossakin sopukassa
maailman kaikkeutta olemassa, mutta eivät kaikki yhdessä olennossa,
Jumalassa. Mutta on huomattava että juuri olemuksen ykseys,
yksinkertaisuus eli kaikkien määreiden eriämättömyys toisistaan on yksi
niistä tähdellisimmistä täydellisyyksistä, jotka Jumalan mielteeseen
kuuluvat. Tätä kaikkein täydellisyyksien olennollisen yhteyden miellettä
minä tietysti en ole voinut saada mistään muualta kuin samasta
lähteestä, josta toistenkin täydellisyyksien mielteet ovat alkuisin.
Sillä mitenkä voisi joku syy, mikä hyvänsä, vaikuttaa sen, että tajuan
kaikki nuo etevyydet yhteen kuuluvina ja toisistaan eriämättöminä,
samalla myöskin vaikuttamatta minussa tietoa siitä, mitkä nuo etevyydet
ovat?
Mitä vihdoin erittäin vanhempiini tulee, niin voipihan kyllä olla totta
kaikki mitä heistä koskaan, olen ajatellut; mutta varmaa on ainakin
etteivät he minua ylläpidä eivätkä he myöskään ole minun tekijäni,
mikäli olen ajatteleva olio. Heistä on alkuisin ainoastaan jonkunlainen
aihe siihen aineeseen, jossa minuuteni s. o. ajatteleva henkeni
majailee. Näin ollen ei kysymys vanhemmistani tässä aiheuta mitään
vaikeuksia, vaan seuraa siitä että olen olemassa ja että tajuntaani on
kätkettynä eräs täydellisimmän olennon, Jumalan, mielle, aivan selvästi
itse Jumalan olemassa-olo.
Tutkimusaineestamme on jälellä ainoastaan kysymys siitä, millä tavalla
minä tämän mielteen olen Jumalalta saanut. En ole noutanut sitä
ulkomaailmasta aistimillani eikä se ole tullut minuun odottamattani ja
itse tietäkseen, kuten aistillisten kappalten mielteet usein tekevät,
osuessaan tahi ainakin näyttäessään osuvan aistien ulkonaisiin elimiin.
Ei se myöskään ole minun oma tekemäni, sillä enhän kykene siitä mitään
vähentämään enkä mitään siihen lisäämään. Niinmuodoin sen täytyy olla
myötäsyntyinen, samoin kuin on oman itseni mielle. Luonnollistahan onkin
että Jumala jo luodessaan painoi minuun tuon mielteen, kuten taitoniekka
panee leimansa teokseensa. Mutta silti ei ole vielä tarpeellista että
leima olisi jotakin itse teoksesta eriäväistä, vaan on juuri siihen
nähden, että Jumala on minut luonut, varsin luultavaa, että olen luotu
jollakin tapaa hänen kuvakseen ja kaltaisekseen, ja että tuo Jumalan
kaltaisuus, johon myöskin sisältyy mielle hänen olemuksestaan, ilmenee
minulle saman kyvyn kautta, jonka avulla tajuan omaa itseäni. Kun siis
käännän henkeni silmät omaan itseeni, niin ymmärrän ensiksikin itse
olevani vajavainen, toisesta riippuvainen olento, jonka elon uumeniin
kuitenkin on kätkettynä sammumaton pyrkimys johonkin suurempaan ja
parempaan. Mutta samalla ymmärrän myös että hän, josta olen
riippuvainen, omistaa kaiken sen suuruuden ja korkeuden, johon
pyrkimykseni tähtää, ei ainoastaan aiheina ja epämääräisinä
mahdollisuuksina, vaan valmiina todellisuutena äärettömässä
täydellisyydessä, ja että hän siis on Jumala.
Esitetyn todistuksen koko merkitys on siinä tiedossa etten minä millään
muotoa voisi olla olemassa sellaisena kuin olen, nimittäin ajattelevana
olentona, jolla on Jumalan mielle tajunnassaan, ellei myöskin Jumala
todenteolla olisi olemassa, nimittäin sama Jumala, jonka kuva tämä
mielle on, joka omistaa kaikki siihen kuuluvat, minulle tosin
käsittämättömät, mutta ei kuitenkaan ajatukselleni kokonaan
saavuttamattomat täydellisyydet ja jonka olemus on korotettu kaiken
vajavuuden ja virheellisyyden yläpuolelle. Tästä käy myöskin aivan
riittävästi selville ettei moinen olento voi olla petollinen. Sillä
luonnollinen järkeni käsittää että kaikkinainen vilppi ja petos osottaa
vajavuutta ja on siitä lähtöisin.
Mutta ennenkuin ryhdyn viimeksi mainittua seikkaa tarkemmin tutkimaan ja
syväydyn sisemmälle muihin siitä johtuviin totuuksiin, haluan viivähtää
hetkisen itse Jumalan tuntemisessa. Tahdon kehitellä mielessäni Hänen
ominaisuuksiaan sekä, mikäli pimeydessä harhailevan järkeni silmä
sietää, ihmetellen ja ylistäen kohottaa katseeni tämän mittaamattoman
valon ihanuutta tähyämään. Sillä niinkuin me uskolla käsitämme
tulevaisen elämän suurimman autuuden olevan Jumalallisen majesteetin
kirkkauden katselemista, samoin on tämä katselu meillä jo nytkin,
maallisesta vajavuudestaan huolimatta, suurimman auvon antajana.