_Ihmissielun olemus; tietomme siitä on selvempi kuin ruumiista._
Eilisessä mietiskelyssäni kietouduin niin valtaviin epäilyksiin etten
enää voi niitä unohtaa enkä kuitenkaan ymmärrä millä tavalla ne olisivat
ratkaistavat. Olen ikäänkuin olisin yhtäkkiä uponnut meren syvyyteen ja
niin hämmästynyt etten osaa tukea jalkaani pohjaan enkä liioin uida
pinnalle. Ponnistan kuitenkin kaikki voimani vaeltaakseni uudelleen
samaa tietä, jota eilen alotin. Poistan siis tajunnastani kaikki, mikä
on vähäisenkin epäilyksen alaista, aivan kuin jos olisin havainnut sen
kokonaan vääräksi, ja jatkan sitten etsintääni siksi, kunnes pääsen
varmaan tietämiseen taikka paremman puutteessa ainakin varmuuteen
siitä, ettei mitään varmuutta ole olemassa. Arkhimedes haki yhtä ainoata
kiinteää ja liikkumatonta pistettä siirtääksensä koko maanpallon
sijoiltaan. Ja suuria tuloksia voisin minäkin toivoa, jos vaan aluksi
onnistuisin löytämään rahtusenkaan tietoa, joka olisi järkähtämättömän
varmaa.
Oletan siis että kaikki mitä näen on pelkkiä valekuvia. En usko että
koskaan on ollut olemassa mitään semmoista kuin petollinen muistini
esittelee. Minulla ei ole mitään aisteja; ruumis, muoto, ulottuvaisuus,
liikunto ja paikallisuus ovat pelkkiä olemattomuuksia. Mikä siis on
totta? Kentiesi ainoastaan se, ettei mitään varmuutta ole. Mutta mistä
tiedän ettei kaiken sen lisäksi, mitä tähän asti olen tarkastanut, ole
olemassa jotakin, jota ei ollenkaan voisi epäillä? Onko ehkä olemassa
joku Jumala tahi miksi häntä nimittäisin, joka synnyttää minussa nämä
ajatuksenikin? Mutta miksikäs minä taas semmoista luulisin, sillä
voinhan ehkä yhtä hyvin itse olla niiden synnyttäjä. Entä sitten minä
itse, olenkohan minä jotakin? Olen jo sanonut ettei minulla ole aisteja
eikä ruumista. Kuitenkin epäröin; sillä mitä seuraa tästä? Olenko niin
kiinnitetty ruumiiseen ja aisteihin, etten voi olla olemassa ilman
niitä? Mutta olenhan jo vakuuttanut itselleni ettei ole olemassa mitään,
ei taivasta eikä maata, ei henkiä eikä ruumiita. Enköhän siis ole jo
tullut vakuutetuksi siitäkin, etten minäkään ole olemassa? Päinvastoin:
kaiketi ainakin minä olin olemassa jos kerran tulin jostakin
vakuutetuksi. Ja jos taas on olemassa joku voimallinen ja viisas
petturihenki, joka tahallansa minua aina pettää, niin olen kai varmaan
olemassa minäkin, niinkauan kuin olen hänen pettämisensä esineenä.
Pettäköön siis vain minkä taitaa: koskaan hän ei kuitenkaan saa sitä
aikaan että olisin »ei mitään» niinkauan kuin kerran ajattelen olevani
jotakin. Harkittuani siis asiaa riittävästi kaikilta puolilta täytyy
lopuksi päättää että lause: »Minä olen olemassa» välttämättömästi on
totta, niin usein kuin sen lausun tahi hengessäni käsitän.
Varmaa on siis että minä olen olemassa. Mutta mikä ja millainen olen?
Lähinnä on nyt siis varottava, etten ajattelemattomasti taas otaksu
olevani jotain muuta kuin mitä todella olen ja siten sekoita erhetystä
juuri siihen tietoon, jota väitän kaikkein varmimmaksi ja selkeimmäksi.
Mietiskelen siis nyt uudelleen mitä arvelin olevani ennen kuin jouduin
näihin ajatuksiin. Kun sitten olen silloisista arveluistani poistanut
kaiken sen mitä jostain syystä saattoi pitää vähänkin epäiltävänä, jää
vihdoin jälelle juuri se mikä on järkähtämättömän varmaa. Mikä siis olin
mielestäni tätä ennen? Ihminen tietysti. Mutta mitä on ihminen? Sanonko
järjellinen elävä olento? En, sillä sitten olisi kysyttävä mitä on elävä
olento ja mitä järjellinen, ja niin saisin yhden kysymyksen sijasta
useampia ja vaikeampia; eikä minulla tällä kertaa ole aikaakaan moisten
saivartelujen selvittämiseen. Otan siis vastaukseksi kysymykseen sen
mitä tätä ennen itse luonnostaan kuvastui mieleeni, kun tutkistelin mitä
olin. Siis ensiksikin että minulla oli kasvot, kädet, käsivarret ja koko
tuo jäsenkoneisto, joka huomataan kuolleessa raadossakin ja jota nimitin
ruumiiksi. Toiseksi taas johtui mieleeni että elin ravinnosta, kävelin,
aistein ja ajattelin, mitkä toiminnot mielestäni kuuluivat sielulle.
Mutta mitä sielu oli, siihen joko en kiinnittänyt mitään huomiota taikka
kuvittelin sitä joksikin vähäiseksi tuulahduksen, tulen tai ilman
tapaiseksi olioksi, joka oli puhallettuna eli vuodatettuna tukevampain
osieni huokosiin. Ruumiista, aineellisena kappaleena, minulla ei ollut
olevinaan epätietoisuutta lainkaan. Luulin tuntevani sen olemuksen aivan
tarkalleen, ja jos olisin tahtonut kuvata sen sellaisena miksi sen
mielessäni käsitin, niin olisin selittänyt näin: kappaleella ylipäänsä
ymmärrän kaikkea, jota rajoittaa joku muoto tahi paikka, joka täyttää
vissin tilan sillä tavalla että se siitä sulkee pois kaikki muut
kappaleet, jota käypi havaitseminen kosketus-, näkö-, kuulo-, maku- tahi
hajuaistimella ja joka saattaa liikkuakin monella tavalla, tosin ei
itsestään, vaan jonkun toisen sitä koskettavan esineen sysäyksestä.
Sillä liikunto-, tuntemis- ja ajatuskyky ei mielestäni mitenkään voinut
kuulua kappaleen olemukseen; päin vastoin herätti se ihmetystäni että
eräissä kappaleissa oli sellaisia kykyjä.
Entäpä jos nyt otaksun että joku tuollainen voimallinen ja, luvalla
sanoen, ilkeämielinen pettäjä on jokaisessa asiassa peijannut minua
minkä on voinut: voinko silloin väittää että minulla toden teolla on
vähintäkään kaikesta siitä, minkä ylempänä sanoin kuuluvan ruumiin
olemukseen? Tarkastan, ajattelen, tuumailen. Ei mikään näy soveltuvan.
Väsyttävää olisi luetella niitä tässä turhan päiten uudelleen. Entä
niistä, jotka sanoin kuuluvan sieluun, esim. ravinto tai liikuntoni? Kun
ei minulla enään ole ruumista, eivät tietysti nämäkään ole muuta kuin
kuvitelmia. Entä aistiminen? Sekään tietysti ei käy päinsä ilman
ruumista, ja unissani minulla taas on ollut olevinaan paljonkin
aistimuksia, jotka sitten olen huomannut perättömiksi. Ajatteleminen?
Kas tässä sen löydän! Ajatteleminen se on ainoa, jota minusta ei voi
erottaa. Ja sen ohessa pysyy varmana tuo edellinen: Minä olen. Mutta
kuinka kauan? Nähtävästi niinkauan kuin ajattelen; sillä voisihan
tapahtua, että, jos kokonaan lakkaisin ajattelemasta, samalla kokonaan
lakkaisin olemastakin. Nyt en myönnä mitään, joka ei välttämättömästi
ole totta. Olen siis tarkalleen sanottuna ainoastaan ajatteleva olio,
toisin sanoen sielu, henki, äly eli järki,--sanoja joiden merkitys
minulle tähän asti on ollut tuntematon! Olenpa siis kuin olenkin
todellinen, oleva olio. Mutta minkälainen olio? Sanoin ajatteleva. Entä
muuta? Koetan kuvitella mielessäni olenko ehkä vielä jotain muutakin.
Moinen jäsen-liitelmä, jota sanotaan ihmisruumiiksi, minä en ole; en
myöskään ole noihin jäseniin puhallettu ilma, tuulahdus, tuli, höyry tai
hengähdys, enkä mitään muutakaan, jota voin kuvitella. Oletinhan ettei
näitä kaikkia ole olemassakaan, vaan siitä huolimatta minä kuitenkin
olen jotain.
Mutta voisihan ehkä olla niinkin, että nuo samat ainekset, jotka oletan
olemattomiksi, kun en niitä tunne, kuitenkin todellisuudessa kuuluvat
siihen minääni jonka tunnen? Sitä en tiedä, enkä siis tahdo semmoista
väitellä. Voin arvostella ainoastaan sellaista, jonka tunnen ja tiedän.
Tiedän vaan sen että olen, ja kysyn: mitä on se minä, jonka olemisen
tiedän? Varmaahan on ettei tämän minäni semmoisenaan tunteminen voi
riippua mistään sellaisesta jonka olemassa-oloakaan en vielä tiedä ja
jota minun siis täytyisi mielikuvituksellani kuvitella. Mutta juuri nuo
sanat mielikuvitus ja kuvitteleminen ne muistuttavatkin minua
erhetyksestäni, sillä pelkkää kuvitteluahan se itse asiassa olisi, jos
mielikuvituksen avulla kokisin saada selville mitä olen. Mielikuvitushan
ei ole muuta kuin aineellisen olion haamun eli kuvan sisällistä
katselua. Mutta tähänastinen tietoni sanoo ainoastaan että minä olen
olemassa, vaan että sitävastoin kuvat sekä ylipäänsä kaikki, mikä kuuluu
aineellisten kappalten olemukseen, mahdollisesti ovat pelkkiä unelmia.
Ja kun taas tämän huomaan, niin on tietysti yhtä mieletöntä kysyä juuri
mielikuvitukseltani mitä olen, kuin jos sanoisin: olen juuri päässyt
hereille ja käsitän jo osan totuudesta; mutta koska en vielä käsitä
kyllin selvästi, niin nukahdan tahallani uudelleen, jotta unissani
saisin tosiperäisemmän ja selvemmän tiedon siitä, mitä nyt vasta osaksi
käsitän. Tiedän siis ettei mikään niistä ominaisuuksista, joita voin
mielikuvituksen avulla käsittää, voi kuulua siihen tietoon itsestäni
mikä minulla nyt on, ja että on tarpeellista mitä tyystimmin vierottaa
henkeni noista ominaisuuksista, jotta se pääsisi mahdollisimman selvään
käsitykseen omasta itsestään.
Mutta mitä siis olen?
--Olen ajatteleva olio.
Mitä on ajatteleva olio?
--Se on samaa kuin epäilevä, käsittävä, väittävä, kieltävä, tahtova,
hylkivä, kuvitteleva ja aistiva olio. Tämä ei tosiaankaan ole vähän, jos
vaan nuo ominaisuudet kaikki todellakin minuun kuuluvat. Mutta miksi ne
eivät kuuluisi? Enkö minä itse ole juuri se, joka epäilen melkein
kaikkea, joka jonkun verran kuitenkin jotakin käsitän, joka väitän
tämän ainoan käsittämäni seikan todeksi, kiellän kaiken muun, haluan
tietää enemmän, varon pettymistä, joka vasten tahtoanikin kuvittelen
mielessäni yhtä ja toista ja huomaan saavani koko joukon vaikutelmia
aisteista?--Olkoonpa siis että aina olen nukuksissa, olkoonpa niinkin
että se, joka minut on luonut, pettää minua minkä ennättää, niin ovat
nyt luettelemani ominaisuudet kuitenkin kaikki yhtä tosia kuin sekin
että olen olemassa. Vai onko näissä mitään joka on vierasta minulle
ajattelevana oliona ja siis vierasta todelliselle olemukselleni? Sillä
onhan minun olemiseni epäilevänä, käsittävänä, tahtovana oliona niin
ilmi selvää, ettei sitä millään selittämisellä voikaan selvemmäksi
saada. Mutta minäpä se myöskin olen sama olio joka harjoitan
mielikuvitusta; sillä vaikkei tosin mikään mielessäni kuviteltu esine
todella olisikaan olemassa, niin on ainakin itse kuvituskyky olemassa ja
muodostaa osan ajattelemisestani. Ja sama olio minä vihdoin myös olen
joka aistin, toisin sanoen huomaan aineellisia olioita aistien
välityksellä. Näen siis valoa, kuulen hälinää ja tunnen lämpöä. Nämä
aistimukseni kyllä semmoisinaan ovat epätosia, sillä olenhan nukuksissa.
Mutta ainakin minä _olen näkevinäni_, kuulevinani ja tuntevinani lämpöä.
Tämä ei voi olla epätotta, ja tämä ilmiö se minussa juuri on, jota
aistimiseksi sanotaan. Ja tarkalleen siten käsiteltynä tämä kaikki ei
ole muuta kuin ajattelemista.
Näistä seikoista opin jo melkoista paremmin tuntemaan mikä olen. Mutta
yhä vieläkin näyttää siltä, enkä voi olla sitä luulematta, että tieto
aineellisista olioista, joista ajatus muovailee mielikuvat ja joita
aistimetkin tähystelevät, tarjoutuu minulle paljoa selvempänä kuin
tuosta omituisesta minästäni, johon mielikuvitus ei pääse käsiksi, niin
kummallista kuin onkin että käsitän selvemmin esineet, jotka huomaan
olevan epäiltäviä, tuntemattomia, minulle vieraita, kuin sen mikä on
totta ja tunnettua ja joka on juuri oma itseni. Mutta huomaanpa mistä
tämä tulee. Henkeäni huvittavat pienet harharetket. Se ei vielä ota
oikein pysyäkseen totuuden ahtaissa kehyksissä. No hyvä! Saakoon se
vielä kerran mahdollisimman höllät ohjat. Kun ne sitten jälleen
sopivalla hetkellä kiinnitetään, oppii se kyllä vastedes paremmin
pysymään aisoissaan. Tarkastakaammepa nyt noita samaisia esineitä,
joista meillä yleisen luulon mukaan on kaikkein selvimmät tiedot, nim.
kappaleita, joita koskettelemme ja näemme. En tarkoita kappaleita
yleensä, sillä nuo yleiskäsitteethän tavallisesti ovat jonkun verran
hämärämpiä, vaan yksityistä kappaletta semmoisenaan. Otamme siis
esimerkiksi tämän vahapalasen. Se on vasta äsken-ikään mesikakusta
eritetty; siinä on vielä hiukan hunajan makeutta, hiukan kukkien
tuoksua. Sen väri, muoto, koko ovat aivan ilmeisen selvät. Se on kova,
kylmä, lahea koskettaa. Jos napautan sitä kovalla esineellä, antaa se
äänen. Siinä on sanalla sanoen kaikki ne ominaisuudet, jotka näyttävät
tarpeellisilta aineellisen kappaleen mahdollisimman tarkkaan
tuntemiseen. Mutta kas! Puhuessani tässä olenkin siirtänyt vahapalasen
liian lähelle tulta. Äskeiset makeuden jätteet ovat hävinneet, tuoksu
haihtuu pois, väri muuttuu, muoto katoo, koko paisuu. Vahapalaseni
juoksee kuin vesi, se on lämpöinen. En voi koskettaa sitä, ja
napauttaessa se ei äännähdä.
Onko sama vahapala vielä jälellä? Täytyy myöntää että niin on. Kukaan
ei sitä kiellä, kukaan ei luule toisin olevan. Mikä se siis oli vahassa,
joka niin tarkkaan ja täsmälleen käsitettiin? Varmaankaan ei mikään
niistä ominaisuuksista, joita aisteillani havaitsin, sillä kaikki mikä
oli makua, hajua, näköä, koskentaa tai kuuloa, on nyt muuttunut, mutta
vaha on kuitenkin jälellä. Kentiesi oli se sitä mitä nyt ajattelen,
nimittäin ettei itse vaha ollutkaan samaa kuin hunajan makeus, kukkien
lemu, valkoinen väri, muoto tai ääni, vaan kappale, joka äsken
ainoastaan ilmaisihe minulle noiden ominaisuuksien kautta, nyt
sitävastoin kokonaan toisenlaisten. Mutta mitä on sitten itsessään se,
joksi vahakappaletta siten kuvittelen? Tarkatkaamme ja katsokaamme mitä
jää jälelle, kun poistetaan kaikki ne ominaisuudet, jotka eivät vahaan
kuulu. Jälelle ei jää mitään muuta kuin jotakin ulottuvaista,
taipuvaista, muuttuvaista. Mutta mitä merkitsee taipuvainen ja
muuttuvainen? Sitäkö että kuvittelen että tätä vahapalasta käy
muuttaminen ympyriäisestä muodosta neliömäiseen tahi siitä
kolmiomaiseen? Ei suinkaan, sillä minä käsitän että siinä on
mahdollisuus lukemattomiin sellaisiin muunnoksiin. Mutta
mielikuvituksessani en kuitenkaan voi läpikäydä lukemattomia muunnoksia,
josta taas näkyy että käsitykseni muuntuvaisuudesta ei voi olla
mielikuvitus-kyvyn synnyttämä. Mitä on ulottuvainen? Eiköhän vain itse
ulottuvaisuuskin ole jotain tuntematonta. Sillä vahan sulaessa
ulottuvaisuus suurenee, kiehuessa se käy vielä sitäkin suuremmaksi ja
suurenee vaan yhä jos kuumuutta lisätään. Oikeastaan täytyy sanoa vahan
luontoon kuuluvan että se ulottuvaisuudelleenkin on useampien
muunnoksien alainen kuin mitä koskaan olen mielikuvituksellani tajunnut.
Lopullisesti on siis myönnettävä etten minä itse asiassa tajuakaan tämän
vahapalan olemusta mielikuvituksella, vaan järjelläni. Tarkoitan näet
juuri tätä erityistä vahapalasta, sillä vahasta ylipäänsä se on helpompi
ymmärtää.
Mutta mikä on sitten tämä vahapalanen, jota näin ollen käsitetään
ainoastaan järjellä? Juuri se sama, jonka näen, jota kosketan, jota
kuvittelen mielessäni, sanalla sanoen aivan sama miksi sitä alussakin
arvelin. Mutta huomioon on otettava ettei sen tajuaminen ole eikä
koskaan ole ollut samaa kuin näkeminen, koskettaminen tai
kuvitteleminen, vaan se on puhtaan järjen havainto, joka tosin saattaa
olla joko vaillinainen ja sekava, niinkuin se tätä ennen oli, taikka
taas selvä ja täsmällinen, kuten nyt, aina sitä myöten minkä verran
kiinnitän huomiota juuri niihin ominaisuuksiin, joissa tämän esineen
todellinen olemus ilmenee. Usein ihmettelen itsekseni miten taipuvainen
järkeni on erhetyksiin. Sillä vaikka minä näitä mietteitäni mietin aivan
ääneti, niin riipun samalla kuitenkin kiinni sanoissa, ja tavallinen
puhetapa pyrkii minua pettämään. Sanommehan nimittäin näkevämme itse
vahan, jos se vaan on tarpeeksi lähellä, eikä että me väristä tai
muodosta päätämme sen olevan lähellä. Suora johtopäätös tästä olisi että
vaha tunnetaan itse näkemisellä eikä pelkän järjen sisällisellä
tajunnalla,--ikäänkuin en olisi ikkunasta nähnyt ihmisiä kävelevän
kadulla, jotka minä yhtä tavallisesti sanon »näkeväni» kuin vahankin,
vaikka itse teossa en näe muuta kuin hattuja ja vaatteita, joiden
sisässä voisi olla liikkuvia nukkeja, vaikka minä arvosteluni kautta
päätän että niissä on ihmisiä. Tästä selviää siis että sen, minkä luulen
ja jokapäiväisen puhetavan mukaan sanon näkeväni silmilläni, minä itse
teossa tajuankin arvostelukyvylläni.
Mutta joka haluaa tietää enemmän kuin rahvas, hänen ei sovi perustaa
ajatustansa rahvaan keksimäin puheentapojen virheellisyyksiin.
Jatkakaamme siis tarkastustamme siitä, käsitinkö minä mitä vaha on
täydellisemmin ja selvemmin silloin, kun sitä ensiksi katselin ja luulin
tuntevani sen ulkonaisella aistilla tai ainakin n. s. yleishavainnolla
eli mielikuvituksella, vaiko nyt kun olen tyystemmin tutkinut niin hyvin
vahan olemusta kuin myöskin sen tuntomerkkejä. Varmaan olisi epäilys
tästä kysymyksestä ihan mieletöntä, sillä mitä täsmällisyyttä oli
ensimmäisessä käsityksessäni? Mitä oli tuossa käsityksessäni
senlaatuista ettei samanlaista käsitystä olisi voinut olla millä
eläimellä tahansa? Kun sitävastoin poistin vahasta nuo ulkonaiset
ominaisuudet ja tarkastelen sitä sitten ikäänkuin alastomaksi
riisuttuna, niin on ainakin varmaa ettei tällainen käsittäminen,
vaikkapa arvostelussani vielä saattaisi piilläkin jonkun verran
erehdystä, ole mahdollinen ilman ihmishenkeä.
Mutta mitä on sanottava itse tästä hengestäni, toisin sanoen minusta
itsestäni, sillä enhän vielä myönnä itsessäni olevan mitään muuta kuin
hengen? Enkö minä, joka mielestäni nyt niin täsmälleen tunnen tämän
vahan, tuntisi omaa itseäni ei ainoastaan paljoa todenperäisemmin ja
varmemmin, vaan myöskin paljoa täsmällisemmin ja selvemmin? Sillä jos
päätän että vaha on olemassa, koska minä sen näen, niin varmaan seuraa
juuri siitä, että minä näen vahan, vielä paljoa varmemmin ja selvemmin
minun oma olemassaoloni. Voihan kyllä olla ettei se, minkä näen,
todellisuudessa olekaan vahaa, voipa olla niinkin, ettei minulla ole
silmiäkään millä mitään voisi nähdä. Mutta kerrassaan mahdotonta on
etten minä, kun kerran näen tahi, mikä on samaa, ajattelen näkeväni,
ajattelemiseni toteuttajana olisi jotakin. Jos taas päätän vahan
olemisen siitä että kosketan sitä, seuraa siitäkin minun oma olemiseni,
ja aivan sama johtopäätös on tehtävä myöskin jos mielikuvituksen nojalla
tahi mistä muusta syystä tahansa päätän vahan olevan olemassa. Mutta se
mitä täten huomaan vahasta, voidaan soveltaa kaikkiin ulkona itsestäni
oleviin esineihin. Ja kun taas käsitykseni vahasta kävi täsmällisemmäksi
sen jälkeen kuin se ei enään perustunut pelkkään näkemiseen tai
kosketukseen, vaan huomattiin johtuvan useammista muistakin syistä, niin
on selvää että minä nyt tunnen etenkin juuri omaa itseäni entistä
täsmällisemmin, koska eivät mitkään tunnusmerkit voi auttaa minua
tuntemaan vahaa tahi mitä hyvänsä muuta esinettä, tuomatta samalla itse
kukin lisä-selvyyttä ja varmuutta oman itseni tuntemiseen Mutta sielussa
itsessään on vielä tämän lisäksi niin paljon muitakin ominaisuuksia,
jotka tekevät sielun olemuksen tuntemisen täsmällisemmäksi kuin
aineellisten kappalten, että tuskin kannattaa edes luetella niitä
vaikutteita, jotka siihen tulevat ruumiista.
Niinpä olen nyt vihdoin tullut siihen mihin aioin. Sillä kun nyt tiedän,
ettei aineellisten kappaltenkaan käsittäminen oikeastaan tapahdu aistien
eikä mielikuvituskyvyn, vaan yksinomaan älyn kautta, ettei niitä siis
tajuta koskettamalla eikä näkemisellä, vaan ainoastaan ajatuksellisella
älyämisellä, niin on selvää ettei ole olemassa mitään, jonka tajuaminen
olisi helpompi ja josta tietoni voisi olla selkeämpi, kuin omasta
hengestäni. Mutta tottumus vanhaan ajatustapaan ei voi niin vähällä
haihtua. Pysähdyn siis tähän, saadakseni tilaisuutta pitemmän
mietiskelyn kautta kiinnittää tämän uuden tiedon syvemmälle muistiini.