_Mitä kaikkea voimme epäillä?_
Jo moniaita vuosia sitten tulin huomanneeksi, miten monta väärää tietoa
olin nuoruudessani uskonut todeksi ja omistanut itselleni ja miten
epäiltävää oli kaikki mitä niiden nojalla olin myöhemmin rakentanut.
Täytyisi siis vielä kerran elämässäni mullistaa koko tietoisuuteni
sisällys ylös alaisin ja, pohjia myöten, ensimmäisistä alkeista saakka
alkaa kaikki uudelleen, jos mieli saada mitään varmaa ja pysyväistä
tieteissä aikoihin. Työ näytti mahdottoman suurelta. Päätin sentähden
odottaa kypsyneempää ikää, ikää joka olisi tieteelliseen työhön
soveliain mitä konsaan voin saavuttaa. Aikaa on siitä kulunut. Olen jo
viivytellyt niin kauan, että toiminnan kalliit hetket ovat
tuhlautumaisillaan tyhjään tuumailuun. Onneksi siis olen tänään päässyt
työhön käsiksi. Mieleni on huolista irti. Ei mikään häiritse rauhaani.
Vetäydyn yksinäisyyteen ja olen nyt vihdoinkin yhtä valmis kuin vapaa
heittämään nurin kaikki entiset mielipiteeni. Tarpeetonta on kuitenkin
ryhtyä todistuksilla näyttämään niitä kaikkia vääriksi, ja tuskinpa
sellainen päämäärä koskaan olisi saavutettavissakaan. Vaan kun jo terve
käytännöllinen järki opettaa, että on yhtä paljon syytä olla uskomatta
sellaista, mikä ei ole täysin varmaa ja epäilemätöntä, kuin sitäkin,
joka on ilmeisesti väärää, niin voin huoleti hyljätä kaikki vanhat
tietoni, jos vaan tulen huomanneeksi että niissä jokaisessa on jotain
epäilemisen aihetta. Mutta tarpeetonta on tätä varten ryhtyä siihen
suunnattomaan työhön, jota niiden tarkastaminen yksitellen vaatisi. Kun
perustukset on kaivettu pois, hajoaa rakennus itsestään. Käyn siis
suoraa päätä niiden alkukäsitteiden kimppuun, joihin kaikki ennen
todeksi uskomani tiedot nojautuivat.
Kaikki ne tiedot, joita tähän asti olen pitänyt varmimpina totuuksina,
olen saanut tajuntaani joko aisteista itsestään tahi aistien
välityksillä muualta. Aistien olen huomannut joskus pettävän, ja
vaatiihan aivan jokapäiväinen varovaisuus, ettei pidä koskaan
täydellisesti uskoa ketään, joka vaan kerrankin on minua pettänyt.
Mutta ehkäpä on kuitenkin asia niin, että jos kohta aistit moniaiden
pikkuisten ja etäällä olevain esineiden suhteen pettävät, ne kuitenkin
muissa tapauksissa antavat aivan epäämättömiä tietoja, esim. että minä
nyt olen tässä, istun lieden ääressä talvinen takki ylläni,
paperipalanen kädessäni j. n. e. Entä nämä käteni ja koko ruumiini,
mitenkä kävisi kieltäminen että nämä kaikki ovat minun, ellen kuvittele
itseäni eräänlaiseksi mielisairaaksi, joiden aivot heikkomielisyys on
pimittänyt siihen määrään, että myötäänsä hokevat olevansa esim.
kuninkaita, vaikka ovat rutiköyhiä, kävelevänsä purppuravaatteissa,
vaikka itse teossa ovat ilkosen alasti, että heillä on pää savesta, että
koko mies on kurpitsi, lasista tehty t. m. s. Mutta hehän ovat
mielettömiä, enkä tosiaan näyttäisi mielevämmältä minäkään, jos itseäni
heihin vertaisin.
Tämähän kuuluisi joltakin--ellen vain olisi hyvinkin tottunut siihen,
että nukkuessani öisin näen unia ja olen silloin samojen ja joskus
vieläkin hullunkurisempien luulotusten alaisena, kuin nuo mielettömät
valveilla ollessaan, saati sitten että koska tahansa voi tapahtua että
yöllä maatessani olen olevinani varma näin tavallisista asioista kuin
että olen tässä, istun takki ylläni lieden ääressä, vaikka itse teossa
makaan riisuuntuneena vuoteella, peittojen ja patjojen välissä.
No mutta kaiken varmasti minä nyt ainakin tällä kertaa katselen tätä
paperia aivan valvovin silmin; päässäni, jota liikutan, ei ole unta niin
hituakaan; tieten, taiten ja tuntien ojennan vielä kättänikin. Näin
selvillä eivät olisi asiat, jos nukkuisin.
Niinpä niin. Tarvitsee vain muistaa, että usein muulloinkin olen
unissani ajatellut aivan samoin--ja pettynyt. Tarkemmin tätä
ajatellessani käy mahdottomuus saada valvomistilaa selvillä
tunnusmerkeillä erotetuksi nukkumisesta niin ilmeiseksi, että oikein
ällistyttää, ja vähältä puuttuu ettei juuri tämä ällistymiseni saa minua
uskomaan että nykyinen tilani sittenkin on unennäköä.
Mutta olkoonpa niinkin että tämä kaikki on unta ja ettei siis
näkemykseni erikoiskohdissaan, nim. että nyt avaan silmiäni, liikutan
päätäni, ojentelen käsiäni, ehkäpä ei sekään että minulla ylipäänsä on
tällaiset kädet ja tällainen koko ruumis, ole tosia, niin on kai
kuitenkin myönnettävä että ne esineet, joita minä tässä unissani olen
näkevinäni, ovat ikäänkuin jonkunlaisia maalattuja kuvia, jotka eivät
ole voineet syntyä muutoin kuin todellisia esineitä jäljittelemällä, ja
etteivät siis ainakaan nämä silmäni, pääni, käteni ja koko ruumiini
olioina yleensä ole ainoastaan kuviteltuja, vaan myöskin todellisia.
Eiväthän maalaritkaan edes kuvatessaan niin oudonmuotoisia olentoja kuin
sireenejä ja satyyrejä, voi kyhätä niiden haamuja aivan uppi uusista ja
olemattomista aineksista, vaan he sommittelevat niitä ajattelemalla eri
eläinten jäseniä yhteen. Ja jospa jonkun onnistuisikin keksiä jotakin
siihen määrään uutta, ettei kerrassaan mitään sentapaista olisi ennen
nähty ja joka niinmuodoin olisi kauttaaltaan mielikuvituksen luoma
valhekuva, niin ainakin siihen käytettyjen värien täytyisi olla
todellisia värejä.
Sama täytyy olla asianlaita silmieni, pääni, käsieni j. n. e. suhteen,
mitä niiden yleisolemukseen tulee. Olkoonpa siis vielä että ne myöskin
olioina yleensä olisivat vain kuviteltuja, niin täytyy ainakin
todellisuudessa olla olemassa toisia vieläkin yksinkertaisempia ja
yleisempiä olioita, jotka muodostavat ne todelliset värit, mistä
ajatuksissamme olevat esineiden kuvat ovat tehdyt, olkootpa sitten kuvat
itsessään todellisia tahi ei.
Tätä lajia näyttää olevan aine yleensä ja sen ulottuvaisuus; samoin
ulottuvaisten esineiden muoto, kvantiteetti eli koko ja luku, samoin
paikallisuus ja aika y. m. Tästä syystä siis ehkä saatamme pitää
epäiltävinä sellaiset tieteet kuin fysiikin, tähtitieteen, lääketieteen,
samoin kuin muutkin tieteenhaarat, jotka ovat riippuvaisia yhdistettyjen
esineiden havaitsemisesta, mutta sitävastoin luvunlasku, mittausoppi ja
muut sellaiset, joiden esineinä ovat kaikkein yksinkertaisimmat, ja
yleisimmät käsitteet ja joille on jokseenkin yhdentekevää ovatko niiden
käsittelemät esineet olemassa taikka ei, ne kait ainakin sisältävät
varmoja ja epäilemättömiä tietoja. Onhan kaksi ynnä kolme aina viisi,
samoin kuin neliössä neljä sivua, nukuinpa taikka valvoin. Mahdottomalta
siis näyttää että näin ilmiselviä totuuksia voisi koskaan epäillä.
Mutta sydämmeni syvyyteen on kätkettynä eräs vanha juurtunut luulotus,
että on muka olemassa eräs kaikkivoipa Jumala, joka on luonut minutkin
sellaiseksi kuin olen. Mistä tiedän ettei hän ole laittanut esim. niin,
että maa sekä taivas ulottuvaisuuksineen, muotoineen, kokoineen ja
paikallisuuksineen itse asiassa ovat olemattomia, vaan että ne kaikki
ainoastaan näyttävät olevan olemassa sellaisina kuin minä ne nyt
käsitän? Mistä tiedän ettei laskiessani yhteen kaksi ja kolme,
lukiessani neliön sivuja tahi muussa ehkä vielä helpommassa asiassa
minun laitani ole sama kuin usein monen muunkin, nimittäin että erehdyn
juuri siinä, minkä luulen kaikkein parhaiten tietäväni? Niin suuresti
toki ei Jumala liene aikonut minua pettää, sillä sanotaanhan hänen
olevan ikihyvän. Mutta jos hyvyytensä ei olisi sallinut hänen luoda
minua sellaiseksi, että aina ja kaikessa petyn, niin olisi kai saman
syyn pitänyt estää minua konsaan pettymästä; mutta niinhän nyt ei ole
asian laita. Ehkäpä on niitäkin, jotka mieluummin tahtovat kokonaan
kieltää moisen kaikkivoivan Jumalan olemassa-olon, kuin myöntää kaikki
muut asiat epävarmoiksi. Heidän mielipiteitään en käy tässä
vastustelemaan ja olkoon siis tuo juttu Jumalasta kokonaan perätön,
mielikuvituksen luoma sekin. Selittäkööt siis kieltäjät huoleti joko
jonkunlaisen sallimuksen, sattuman taikka olioiden ikuisen kehityksen
työksi sen, että olen sukeutunut siksi mikä olen, ainakin on heidän
myönnettävä että pettyminen ja erehtyminen on heikkouden ja
epätäydellisyyden merkki. Kuta vähäpätöisemmäksi he niinmuodoin
olemukseni alkuunpanijan merkitsevät, sitä varmemmaksi käy
epätäydellisyyteni ja sen mukaan ainainen erehtyväisyytenikin.
Näitä perusteita vastaan ei minulla tosiaankaan ole mitään
muistutettavaa. Olen lopullisesti pakotettu tunnustamaan ettei ennen
uskomissani totuuksissa ole ainoatakaan, jonka pätevyys olisi
epäilemätön, ja tämä epäileminen ei tapahdu ajattelemattomuudesta eikä
kevytmielisyydestä, vaan painavista ja hyvin mietityistä syistä.
Varmuutta saavuttaakseni täytyy siis lakata niitä uskomasta yhtä tyystin
kuin jos olisivat aivan ilmeisesti vääriä.
Mutta eipä riitä vielä sekään että olen tämän kaiken kerran huomannut,
on myös muistettava pitää sitä mielessäni. Sillä myötäänsä palajavat
tajuntaani nuo vanhat rakkaat luulelmat. Juurtuneen tavan ja
jokapäiväisen tottumuksen voimalla ne valtaavat herkkäuskoisen mieleni,
melkeinpä vastoin tahtoanikin. En koskaan voi vierautua niihin
myöntymästä ja luottamasta, jos vaan oletan ne sellaisiksi kuin ne
todella ovat, nimittäin tosin jonkun verran epäiltäviksi, kuten jo on
osotettu, mutta kuitenkin sangen todennäköisiksi, ja että niitä muka on
paljoa järkevämpää uskoa tosiksi kuin kiistää kokonaan perättömiksi.
Parasta siis että taiten tahtoen itse petän itseäni päinvastaiseen
suuntaan ja uhmallakin jonkun aikaa otaksun kaikki varmimmatkin tietoni
vääriksi kuvitelmiksi, kunnes sitten etuluulot kumpaiseltakin puolelta
pääsevät tasapainoon eikä mikään huono tottumus enää voi horjuttaa
arvostelukykyäni saamasta oikeata tietoa todellisuudesta semmoisena kuin
se on. Tiedänhän ettei tästä ole peljättävissä mitään vaaraa eikä
erhetystä tai että antaisin liian suuren vallan epäuskoisuudelleni,
sillä eihän harrastukseni esineenä nyt ole käytännöllisen elämäni
suuntaaminen, vaan ainoastaan teoreettisen tiedon saavuttaminen.
Oletan siis että ei Jumala, joka on hyvä ja itse totuuden lähde, vaan
joku voimallinen ja viekas hornan henki on oikein tarmonsa takaa
yltäytynyt minua pettämään. Taivaan avaruus, ilma, maa, värit, muodot,
äänet, sanalla sanoen: koko ulkoinen maailma ei ole mitään muuta kuin
sikermä pettäviä unia, joilla hän on osannut kietoa herkkäuskoisuuteni
pauloihinsa. Katselen itseäni. Minulla ei ole käsiä, ei silmiä, ei lihaa
eikä verta, ei aisteja: harhaluulo vain, joka uskottelee minulla
sellaisia olevan. Piinnyn itsepintaisesti tähän uuteen käsitykseeni ja
pysyn siinä. Jospa sitten en kykenisikään pääsemään oikean totuuden
perille, niin pidänhän ainakin visusti varalta sitä, minkä todella varoa
voinkin, nimittäin etten usko vääriä luulelmia ja etten päästä tuota
petturihenkeä enään valamaan viekotuksiansa mieleeni, olkoonpa hän
sitten kuinka voimallinen ja ovela tahansa.
Mutta työlästä on tämäkin. Jonkunlainen kaihon tunne painostaa mieltäni
ja vetää sitä väkisinkin entisen elon tottumuksiin. Olen kuin vanki,
joka uneksuu olevansa vapaa, ja aavistaessaan, että tuo kaikki onkin
vain pettävää unta, heräämisen pelosta jälleen vienosti vaivahtaa
unettaren viehteleviin verkkoihin. Samoin minäkin miltei tahallani
uinahdan uudelleen entisiin mielipiteihini ja pelkään heräämistä
äskeiseen käsitykseeni, jottei suloista lepoani seuraisi työläs
valvomisen aika, joka, toivotun valon sijasta, olisi vietettävä jo
kerran poistettujen vaikeuksien selkenemättömissä pimennoissa.