Ensimmäisessä esitetään ne syyt, joiden nojalla voimme epäillä kaikkea
mitä tiedämme, varsinkin mitä aineellisiin esineihin tulee, niinkauan
kuin meillä ei ole sen parempia perustuksia tieteillemme, kuin mitä
tähän asti on ollut. Tämän perinpohjaisen epäilemisen hyöty, joka tosin
täydessä selvyydessään ilmenee vasta tuonnempana, on etenkin siinä, että
se vapauttaa meidät kaikista ennakkoluuloista, valmistaa henkeämme
irtautumaan aistien vaikutuksista ja vihdoin tekee vastaisen epäilemisen
mahdottomaksi kaiken sen suhteen, minkä kerran tästä epäilyksestä
päästyämme olemme havainneet todeksi.
Toisessa mietelmässä henki, käyttäen sille ominaista vapautta, otaksuu
olemattomaksi kaikki semmoisetkin, joiden olemassa olosta voi olla
vähintäkään epäilystä, mutta käsittää samalla kerrassaan mahdottomaksi
ettei ainakin henki itse olisi olemassa. Tämä huomio on erittäin
suuriarvoinen, sillä täten on samalla löydetty peruste, jonka mukaan
henki voi päättää mitä siihen itseensä, toisin sanoen ihmisen älylliseen
puoleen, ja mitä ruumiiseen kuuluu. Mutta koska monikin ehkä jo tässä
kohden voipi odottaa todistuksia sielun kuolemattomuudesta, täytyy minun
tässä huomauttaa, että olen kokenut tyystin noudattaa sitä periaatetta,
etten kirjoita mitään, jota en samalla tarkalleen todista, ja etten siis
ole voinut aineen järjestämisessä noudattaa muuta sääntöä kuin mitä
suuretieteilijät yleensä käyttävät, nimittäin että ensin esitän kaikki
ne lausekkeet, joista tutkimuksen alainen väitelmä riippuu, ja vasta
sitten käyn tekemään johtopäätöksiä itse väitelmästä. Tulee huomata että
tietoon sielun kuolemattomuudesta tarvitaan ennen kaikkea mahdollisimman
selvä ja ruumiiseen kohdistuvista mietteistä vapaa käsitys sielun
olemuksesta, ja tämä onkin nyt puheena olevassa mietelmässä saavutettu.
Mutta sitäpaitsi tarvitsee meidän samaa tarkoitusta varten tietää, että
kaikki mitä me selvästi ja täsmälleen tajuamme, todella on juuri sitä ja
sellaista miksi me sen siten tajuamme. Tätä viimemainittua seikkaa taas
ei ole käynyt todistaminen ennenkuin neljännessä mietelmässä. Edelleen
on aineen olemus tarkalleen selvitettävä, mikä tapahtuu osittain
toisessa, osittain viidennessä ja kuudennessa mietelmässä. Näistä
seikoista vuorostaan johtuu, että kaikki ne oliot, jotka äsken
mainitulla tavalla tajutaan erinäisiksi substanseiksi, niinkuin sielu ja
ruumis, todella ovatkin oleellisesti toisistaan eriäviä substanseja,
mikä johtopäätös on tehtynä kuudennessa mietelmässä. Mutta
viimeksimainittu lauseke tulee vielä samassa kuudennessa mietelmässä
vahvistetuksi sillä, ettemme voi käsittää mitään aineellista kappaletta
muuksi kuin jakautuvaksi emmekä päinvastoin henkeä muuksi kuin
jakautumattomaksi, sillä emmehän saata ajatella esim. keskikohtaa
jossakin henkioliossa, mikä kyllä käy päinsä aineelliseen kappaleesen
nähden, olkoonpa se kuinka pieni hyvänsä. Näkyy siis että henki ja
aineellinen kappale eivät ole ainoastaan oleellisesti toisistaan
eriäväisiä, vaan vielä tavallansa toisilleen vastakkaisiakin. Pitemmälle
ei asian esitys tässä kirjassa ulotu, sillä yhdeltä puolen riittää se,
mihin ylempänä on viitattu, osottamaan ettei ruumiin kuolemasta suinkaan
seuraa sielun kuolema, ja siis valmistamaan ihmisille toisen elämän
toivoa, ja toiselta puolen ovat ne edellytykset, joista sielun
kuolemattomuus voidaan johtaa, yhteydessä koko fysiikin esityksen
kanssa. Täytyy näet ensiksikin tietää, että kaikki substansit ylipäänsä,
eli siis ne oliot, joiden olemassa olo edellyttää välitöntä luomistointa
Jumalan puolelta, ovat luonnostaan häviämättömät eivätkä koskaan lakkaa
olemasta, ellei sama Jumala kiellä niiltä myötävaikutustaan ja tee niitä
jälleen tyhjäksi. Edelleen on huomattava että näin ollen myöskin aine
kaikkein aineellisten kappalten yleinen emäs ja alusta, on substansi,
eikä siis koskaan häviä, mutta että ihmisen ruumis, siinä määrin kuin se
eriää muista kappaleista, on kokoonpantu ainoastaan vissillä tapaa
muodostuneista ja asentonsa puolesta toisiinsa suhteutuvista jäsenistä
ynnä muista satunnaismääreistä eli aksidenseistä. Ihmishenki sitävastoin
ei ole tuolla tavalla kokoon pantu mistään satunnaismääreistä, vaan on
se olemukseltaan puhdas substansi. Sillä jos hengen satunnaismääreitä,
niinkuin käsittämistä, tahtomista, havaitsemista, muutetaan, niin ei
siitä seuraa että itse henki olemukseltaan muuttuisi joksikin toiseksi.
Mutta ihmisruumis muuttuu oleellisesti toiseksi, jos vaan muutamienkin
jäsenten muotoa muutetaan. Tästä taas seuraa että ruumis kuoleman kautta
vallan helposti häviää ja lakkaa olemasta, mutta että sielu oman
luontonsa mukaan on kuolematon.
Kolmannessa mietelmässä olen esittänyt omintakeisen todistuksen Jumalan
olemisesta ja selvittänyt sen mielestäni riittävän laveasti. Mutta kun
tarkoitukseni oli saada lukijan ajatusta niin paljon kuin mahdollista
pysytetyksi vapaana aistien vaikutuksista enkä sen vuoksi ole tässä
kohden käyttänyt mitään aistillisesta maailmasta lainattuja vertauskuvia
esityksen valaisemiseksi, niin voi kyllä olla, että monikin paikka on
jäänyt liian himmeäksi ja vaikeaksi käsittää. Kuitenkin toivon että nuo
vaikeudet tuonnempana saadaan poistetuksi, nimittäin vastauksissani
edellä mainittuihin vastaväitteisiin. Tämä koskee m. m. etenkin
todistelmaani siitä että meissä oleva ehdottomasti täydellisen olennon
mielle sisältää niin paljon ajateltua todellisuutta (realitas
objectiva),[1] että sen alkusyyn myös täytyy olla ehdottomasti
täydellisen. Tätä seikkaa valaistaan mainituissa vastauksissa
vertauksella taitehikkaasti tehtyyn koneeseen, jonka mielle on jonkun
taitoniekan ajatuksissa. Sillä niinkuin tässä mielteessä ilmenevällä
ajatellulla koneella täytyy olla joku alkusyynsä, nimittäin taitoniekan
tieto, joko se sitten on alkuperin hänen omansa taikka jonkun toisen
hänelle antama, samoin täytyy meissä olevan jumalanmielteen alkusyynä
olla itse Jumala.
[1] Skolastisesta filosofiasta periytynyt käsite "realitas obiectiva"
tarkoittaa todellisuutta (esim. jotakin oliota) semmoisena kuin se on
ajattelevan henkiolennon tajunnassa. Sen vastakohta on "realitas
formalis sive actualis" = todellisuus semmoisena kuin se on. Edellinen
on tässä kirjassa käännetty sanoilla "ajateltu todellisuus",
jälkimmäinen sanoilla "tosiasiallinen todellisuus." Sopisi ehkä myös
sanoa yleislaatuinen (obiectiva) ja ominaislaatuinen (formalis)
todellisuus, katsoen siihen että olio käsitteessä on ainoastaan eräiden
enemmän tai vähemmän yleisten tuntomerkkiensä edustamana; empiirisessä
todellisuudessa se sitä vastoin esiintyy kaikkine ominaisine
tuntomerkkeineen. *Suomentaja*.
Neljännessä, mietelmässä todistetaan että kaikki, minkä selvään ja
täsmälleen tajuamme, on totta, ja samalla osotetaan ajatustemme
epätotuuden syy. Nämä seikat ovatkin tarpeelliset tietää yhtä hyvin
edellä saavutettujen tulosten varmistamiseksi kuin seuraavan esityksen
ymmärtämiseen. Tässä on kuitenkin huomattava ettei nyt puheena olevassa
mietelmässä lainkaan ole kysymystä synnistä eli erhetyksestä hyvän ja
pahan noudattamisessa, vaan ainoastaan erhetyksestä johon joudumme toden
ja epätoden erottamisessa toisistaan arvostelmain avulla. Eikä tässä
liioin tarkoiteta uskon eikä siveellisen elämän asioita, vaan ainoastaan
puhtaasti spekulatiivisia, pelkän luonnollisen järjen avulla tutkittavia
totuuksia.
Viidennessä mietelmässä, jossa m. m. annetaan yleispiirteinen selitys
aineellisesta luonnosta, esitetään sitäpaitsi uusi todistus Jumalan
olemisesta. Tämänkin suhteen saattaa ilmestyä joitakuita vaikeuksia,
jotka saavat ratkaisunsa vastauksissa vastaväitteisiin. Edelleen
osotetaan todeksi että itse mittausopillisten todistelmainkin varmuus
riippuu siitä, että meillä on tietoa Jumalasta.
Kuudennessa mietelmässä esitetään järjen eli ajatuskyvyn (intellectio)
eriäväisyys mielikuvituksesta; selitellään tätä eriäväisyyttä osottavat
tuntomerkit; todistetaan hengen oleellinen eriäväisyys ruumiista; mutta
osotetaan samalla että nämä kaksi kuitenkin ovat niin kiinteässä
yhteydessä keskenään, että ne tavallaan muodostavat yhden kokonaisuuden.
Edelleen tarkastellaan niitä erhetyksiä, joita aistien vaikutuksesta
tavallisesti syntyy, ja esitetään keinoja niiden välttämiseksi. Lopuksi
tehdään selkoa kaikista niistä perusteista yleensä joista voidaan
päättää että aineellisia kappaleita on olemassa. Todistuksina itse
siihen asiaan, jonka todenperäisyydestä on kysymys, nimittäin että
ulkoinen maailma todellakin on olemassa, että ihmisellä on ruumis
j. n. e., ei näillä perusteluilla tosin ole suurta merkitystä, näitä
asioita kun ei kukaan järjellinen ihminen ole koskaan todenteolla
epäillyt. Mutta lähempi tarkastus osottaa, että nämä todistelmat
varmuudessa ja selvyydessä eivät vedä vertoja niille, joiden avulla
vastaavat tiedot omasta hengestämme ja Jumalasta ovat saavutetut, niin
että juuri viimeksimainitut todistukset ovat varmimmat ja selkeimmät
kaikista, mitä ihmisnero ylipäänsä kykenee käsittämään. Ja tämän seikan
todistaminen se on ollutkin näiden mietelmieni varsinaisena
silmämääränä. Ne muut kysymykset, joita esityksessä tilapäisesti
kosketellaan, eivät siis tässä kaipaa erityistä selontekoa.
METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ, JOISSA TODISTETAAN JUMALAN OLEMASSA-OLO JA
SIELUN ERIÄVÄISYYS RUUMIISTA.