Kysymyksiä Jumalasta ja ihmisen sielusta olen jo tätä ennen lyhyesti
käsitellyt ranskankielisessä kirjassani »Discours de la méthode»
vuodelta 1637. Tarkoituksenani ei silloin kuitenkaan ollut näiden asiain
perinpohjainen tutkiminen. Päinvastoin oli kysymysten käsittely
mainitussa teoksessa niin sanoakseni ainoastaan »maisteleva.» Tahdoin
näet lukijain arvosteluista saada osviittoja näiden asiain vastaiseen
syvällisempään käsittelemiseen. Ja varmaanpa ovatkin nämä kysymykset
itsessään siksi tärkeitä että niitä kyllä kannattaa ottaa puheiksi
useamman kuin yhden kerran. Toisekseen on se menettelytapakin, jota olen
näissä tutkimuksissani käyttänyt, siksi uusi ja yleisestä tavasta
poikkeava, ettei se mielestäni hyvästi sovellu laveammin esitettäväksi
ranskankielisessä, suuren yleisön käsiin aiotussa kirjassa, josta
heikompiälyisetkin helposti voisivat ottaa aihetta yritelläkseen
käyttämään samaa menettelöä.
Äskenmainitussa teoksessani kehotin kaikkia, jotka huomaisivat
kirjoituksissani jotakin vastustettavaa tai moitittavaa,
hyväntahtoisesti siitä minulle huomauttamaan. Nyt puheena oleviin
kysymyksiin nähden on kuitenkin esitetty ainoastaan kaksi
vastaväitettä, jotka ansaitsevat huomiota. Niihin on minun siis tässä
ensin lyhyesti vastattava, ennenkuin ryhdyn itse kysymyksiä tarkemmin
selvittelemään.
Ensiksikin on väitetty ettei siitä, että sielu, kääntyessään omaa
itseänsä katselemaan, ei _havaitse_ olevansa mitään muuta kuin pelkkä
ajatteleva olio, suinkaan seuraa että sielun olemus todellisuudessa
_olisi_ ainoastaan siinä että se on ajatteleva olio, siinä merkityksessä
nimittäin, että sana _ainoastaan_ sulkisi pois kaikki muut määreet,
joita ehkä voitaisiin pitää sielun olemukseen kuuluvina. Tähän
väitteeseen vastaan etten minäkään ole tahtonut puheena olevassa
kirjassani sulkea noita toisia määreitä sielun olemuksesta pois itse
asian olennaiseen luontoon nähden (josta silloin ei ollut
kysymystäkään), vaan ainoastaan mitä omaan havaitsemiseeni tulee.
Tarkoitukseni oli siis vain väittää etten minä puolestani _huomaa_
itsessäni mitään muuta sellaista, jonka tietäisin kuuluvan omaan
olemukseeni, kuin juuri ja yksin sen, että olen ajatteleva olio, toisin
sanoen olio, jossa on ajattelemisen kyky. Seuraavassa sitä vastoin tulen
osottamaan mitenkä siitä etten tiedä mitään muuta olemukseeni kuuluvan,
seuraa se, ettei siihen todella muuta kuulukaan.
Toinen vastaväite tarkoittaa sanoa ettei muka siitä, että tietoisuuteeni
sisältyy erään minua täydellisemmän olennon mielle, vielä seuraa että
tuo mielle todella olisi minua täydellisempi, ja paljoa vähemmin sitä,
että mielteen edustama olento myöskin olisi olemassa. Tähän vastaan
ensiksikin huomauttamalla että sanaa mielle, idea, käytetään kahdessa
merkityksessä, nimittäin toiselta puolen osottamaan mieltämistoimintoa
ja toiselta puolen tarkoittamaan itse sitä oliota, jota mielle edustaa.
Ensinmainitussa merkityksessä tietysti ei käy sanominen että mielle
olisi minua, tekijäänsä täydellisempi. Jälkimmäisessä sitävastoin voipi
mielle-sanalla merkitty olio, vaikka sitä ei oletetakaan olevaksi
muualla kuin ajattelevassa ymmärryksessä, kuitenkin oman olemuksensa
luonnon puolesta olla minua täydellisempi. Mitenkä taas yksistään siitä
että minussa on minua itseäni täydellisemmän olion aate, seuraa tuon
olion todellinen olemassaolo, tulee seuraavassa seikkaperäisesti
esitettäväksi.
Paitsi näitä kahta vastaväitettä olen tosin saanut nähdä pari melkoisen
pitkää kyhäelmää, joiden sisällys kuitenkaan ei ole tähdätty minun
näistä asioista esittämiäni perusteluja vastaan, vaan koetetaan niissä
jumalankieltäjäin yleislauselmista lainatuilla todisteilla ahdistaa
niitä johtopäätöksiä joihin olen tullut. Mutta moisilla todisteillahan
ei voi olla mitään arvoa niiden silmissä, jotka pystyvät ymmärtämään
minun perustelujani, ja n. s. suuren enemmistön arvostelut taas ovat
siksi nurinkuriset ja häilyväiset että yleensä uskotaan sitä mitä
ensiksi kuullaan, olkoonpa se kuinka väärää ja mieletöntä tahansa, jota
vastoin myöhemmin esitetty oikea ja varma ajatuskanta, jossa edellinen
osotetaan vääräksi, tavallisesti hyljätään. Näistä syistä en rupea tässä
antamaan noihin kyhäelmiin mitään seikkaperäistä vastausta, jotta en
tarvitseisi ruveta niitä itseäänkin tässä toistelemaan.
Sen verran olkoon ylipäiten sanottu että perustuksena kaikkeen siihen
mitä ateistiselta taholta tavallisesti hoetaan Jumalan olevaisuutta
vastaan, on se väite, että Jumalalla muka kuvitellaan olevan
inhimillisiä intohimoja taikka että ihmisjärjelle aiheettomasti
omistetaan sellainen voima ja viisaus että pyrimme määrittelemään ja
käsittämään mitä Jumala voi ja mitä hänen tulee tehdä. Mutta kun vain
pidämme mielessämme sen erotuksen että meidän järkemme on äärellinen,
Jumala sitävastoin käsittämätön ja ääretön, niin eivät nämä seikat tee
mitään vaikeuksia.
Tavallansa olen siis saanut tietää mitä ihmisillä on ajatuskannastani
sanottavana ja ryhdyn nyt tässä uudelleen käsittelemään noita samoja
kysymyksiä Jumalan ja sielun olemuksesta, samalla kosketellen koko
metafysiikan alkuperustuksia. Mitään yleisön kiitosta en tästä odota
enkä liioin suurta lukijakuntaakaan. Enpä edes suosittele teostani
luettavaksikaan muille kuin niille, jotka ottavat vaivaksensa seurata
mukanani vakavan miettimisen vaikealla polulla, henkilöille sellaisille,
jotka sekä voivat että tahtovat vapauttaa järkensä aistien maailmasta
sekä samalla kaikista ennakkoluuloista, mutta joita, kuten hyvin tiedän,
on varsin vähän olemassa. Mitä taas tulee niihin, jotka eivät viitsi
pyrkiä käsittämään todistelujeni koko juoksua ja keskinäistä yhteyttä,
vaan tähtäävät viisastelunsa, kuten monellakin on tapana, yksityisiin
lauseisiin, niin en luule heidän tämän kirjan lukemisesta suuriakaan
kostuvan. Mahdollista kyllä että he monessakin kohden löytävät
tilaisuutta laskeaksensa jonkun nokkelan kompisanan, mutta tuskinpa
lienee heillä esiintuotavana mitään, joka olisi omiansa saattamaan minua
ahdinkoon taikka edes ansaitsisi vastaamista.
Mutta voipihan olla muitakin, joita kirjani ei voi ensi silmäyksellä
tyydyttää, ja samoin olisi liian vaateliasta jos luulisin saattavani
edeltäpäin arvata mikä kohta minkin mielestä tuntuu vaikealta. Sen
vuoksi tulen näissä mietelmissä ensiksi esittämään juuri ne ajatukset,
joiden avulla itse mielestäni olen päässyt varmaan ja selvään totuuden
käsittämiseen, nähdäkseni voisinko ehkä vakuuttaa muita samoilla
perusteilla, joiden avulla itse olen saavuttanut vakaumukseni. Sen
jälkeen otan vastatakseni eräiden oppineiden neromiesten muistutuksiin,
joiden tutkittavana nämä mietelmät ovat olleet ennenkuin ne painosta
julkaistiin. He ovat nimittäin tehneet mietelmiäni vastaan siksi paljon
ja erilaisia huomautuksia, ettei toivoakseni muille voine johtua mieleen
mitään vähänkään arvokkaampaa vastaväitettä, jota edelliset eivät jo
olisi kosketelleet.
Pyydän siis lukijoitani mitä hartaimmin jättämään loppuarvostelunsa
muodostamisen siksi kuin hyväntahtoisesti ovat lukeneet läpi myöskin
ylempänä mainitsemani muistutukset ja kaikki niihin antamani
vastaselitykset.