Mainitsen tässä vielä lisäksi näkökohdan, joka minusta näyttää suuressa
määrin estävän kaikkien mielenliikutuksien vahingollista vaikutusta.
Onnemme ja onnettomuutemme on pääasiallisesti riippuvainen sisäisestä
kiihotustilasta, jonka sielu itsessään herättää, ja joka eroaa
mielenliikutuksista siinä, että jälkimäiset aina ovat riippuvavaiset
jostakin elonhengekkeiden liikkeestä. Vaikka tämä sielun kiihotustila
usein on yhtynyt sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka ovat sille sukua,
saattavat ne myös usein olla toisenlaistenkin mielenliikutuksien
yhteydessä; jopa syntyä vallan päinvastaisista. Jos esim. mies itkee
vaimovainajataan, jonka (kuten välistä tapahtuu) hän ei kuitenkaan soisi
heräävän kuolleista, saattaa hän kuitenkin tuntea surua nähdessään
hautajaismenot ja ajatellessaan että henkilö, jonka seuraan hän oli
tottunut, on muuttanut manan majoille. Tällöin saattaa tapahtua niin,
että rakkauden ja säälin jäännös, jotka palaavat hänen
mielikuvitukseensa, nostaa todellisia kyyneleitä hänen silmiinsä, vaikka
hän sielunsa sisällä tuntee salaista iloa, joka on niin voimakas,
ett'eivät samanaikaiset kyyneleet ja suru voi sitä ollenkaan vähentää.
Samoin omituisten vaiheiden lukeminen tai niiden esittäminen teatterissa
välistä herättää meissä surun tunteita, toiste taas iloa, rakkautta tai
vihaa, ja yleensä kaikkia mielenliikutuksia, riippuen niistä erilaisista
tapahtumista, jotka tarjoutuvat kuvitusvoimallemme. Mutta samalla
tunnemme näistä mielenliikutuksista tyydytystä; ja tämä mielihyvä on
henkistä iloa, joka saattaa syntyä yhtä hyvin surusta kuin kaikista
muista mielenliikutuksista.