Määriteltyäni rakkauden, vihan, halun, ilon, surun, ja kosketeltuani
kaikkia ruumiinliikkeitä, jotka tapahtuvat joko niiden edellä tai
jälkeen, ei ole tarpeellista tässä tarkastaa muuta kuin niiden hyötyä.
Tässä suhteessa tulee huomata, että ne kaikki luonnon järjestyksen
mukaisesti saavat alkunsa ruumiista ja heräävät sielussa ainoastaan sen
tähden, että se on yhdistynyt ruumiiseen. Niiden luonnollinen tarkoitus
on siis taivuttaa sielua ryhtymään tekoihin, jotka ovat omiaan
ylläpitämään tai jossakin määrin tekemään ruumista täydellisemmäksi.
Tärkeimmät tässä suhteessa ovat ilo ja suru. Sielu näet saa välittömästi
tiedon ruumista vahingottavista seikoista ainoastaan kivun tunnon
kautta. Tämä synnyttää sielussa ensiksi surun mielenliikutuksen, sitten
vihaa kipua synnyttävää esinettä kohtaan ja kolmanneksi halun vapautua
siitä. Samoin sielu saa tiedon ruumiille hyödyllisistä seikoista
jonkunmoisen kiihotuksen kautta, joka sielussa herättää iloa, sitten
rakkautta sitä esinettä kohtaan, jota kuvitellaan tämän ilon syyksi, ja
lopuksi sen toivon, että tämä ilo jatkuisi tai että sen nautinto olisi
pysyväinen. Tästä siis huomaamme, että kaikki nämät viisi
mielenliikutusta ovat hyvin hyödylliset ruumiille, ja että suru jossakin
määrin on alkuperäisempi ja hyödyllisempi kuin ilo, viha kuin rakkaus,
koska on tärkeämpää poistaa sellaista, joka vahingottaa ja saattaa
turmioon, kuin saavuttaa sellaista, joka tuottaa jonkun täydellisemmän
ominaisuuden, jota vailla saatamme tulla toimeen.