Se nauru, joka välistä yhtyy paheksumiseen, on tavallisesti
keinotekoinen ja teeskennelty; jos se taaskin on luonnollinen, johtuu se
siitä ilosta, jota tunnemme huomatessamme, ett'ei paheksumistamme
herättänyt seikka voi meitä loukata tai myöskin mainitun seikan
uutuudesta tai odottamattomasta ilmestymisestä. Ilo, viha ja ihmettely
siis ovat tämänlaisia naurun vaikuttimia. Kuitenkin luulen sen myöskin
voivan syntyä ilman mitään ilon tunnetta yksinomaan vastenmielisyyden
johdosta, joka sysää verta pernasta sydämeen, josta se harvenneena
virtaa keuhkoihin; nämät se helposti paisuttaa, koska ne ovat melkein
tyhjät. Yleensä kaikki, mikä täten äkkiä paisuttaa keuhkoja, synnyttää
ulkonaiset naurun liikkeet, ell'ei suru muuta niitä voihkinaan ja
kirkunaan yhtyneiksi liikkeiksi, jotka seuraavat itkua. Tästä seikasta
kirjoittaa Vivès[1], kertoen, että ensimäiset ruokapalat, jotka hän,
kauan oltuaan syömättä, pisti suuhunsa, panivat hänet nauramaan. Tämä
saattoi johtua siitä, että hänen keuhkonsa ravinnon puutteen tähden
olivat vailla verta ja siis helposti paisuivat ensimäisen ruokamehun
vaikutuksesta, joka mehu kulki vatsasta sydämeen. Jo pelkkä syömisen
kuvitteleminen saattoi sen aiheuttaa, ennenkuin hänen syömiensä ruokien
mehu ehti sinne.
[1] Vivès oli Aristoteles'n ja skolastikkojen vastustajia. Hän syntyi
Valenciassa v. 1492 ja kuoli Brüggen kaupungissa v. 1540. Suom. huom.