Kernaasti jatkaisin tässä esitystäni ja osottaisin koko niiden
totuuksien sarjan, jotka olen johtanut näistä ensimäisistä. Mutta sitä
varten minun tässä täytyisi kosketella useita kysymyksiä,[1] joista
oppineet ovat eri mieltä, ja siis riitaantua heidän kanssaan, jota en
tahdo. Sentähden luulen olevan parasta olla niitä koskettelematta, ja
vain yleisesti mainita mitkä ne ovat, jotta viisaimmat henkilöt
saattaisivat päättää, onko hyödyllistä, että yleisö saa tutustua niiden
yksityiskohtiin. Olen aina lujasti pysynyt kiinni siinä päätöksessäni,
ett'en hyväksyisi mitään muuta periaatetta kuin sen, jota juuri olen
käyttänyt todistaakseni Jumalan ja sielun olemassaolon, ja ett'en
pitäisi mitään seikkaa totena, joka ei näyttäisi minusta selvemmältä ja
varmemmalta kuin geometriset todistukset minusta ennen olivat
näyttäneet. Ja kuitenkin olen lyhyessä ajassa saavuttanut tyydyttäviä
tuloksia kaikista tärkeimmistä ja vaikeimmista kysymyksistä, joita
filosofiassa tavallisesti käsitellään; ja olen sen lisäksi havainnut
muutamia lakeja, jotka Jumala on niin sijoittanut luontoon ja joista hän
on painanut henkeemme sellaisen käsityksen, ett'emme, tarpeeksi
tutkittuamme niitä, voi epäillä, että ne vallitsevat kaikkea pysyväistä
ja kaikkea mikä tapahtuu maailmassa. Tarkastamalla näiden lakien sarjaa
luulen keksineeni useita hyödyllisempiä ja tärkeämpiä totuuksia kuin
kaikki se, mitä sitä ennen olin oppinut tai edes toivonut oppivani.
[1] Descartes viittaa tässä Galilein tuomioon, joka langetettiin sen
johdosta, että hän oli väittänyt maan liikkuvan. Suom. huom.
Koska olen koettanut esittää tärkeimmät niistä tutkimuksessa,[1] jota
muutamat asianhaarat estävät minua julkaisemasta, en saata ilmaista
niitä tässä muulla tavalla kuin mainitsemalla tuon tutkimuksen
pääsisällyksen. Minulla oli ensin aikomus käsitellä siinä kaikkea, mitä
tiesin aineellisista seikoista. Maalarit, jotka eivät tasapinnalle
laatimassaan kuvassa voi esittää esineen kaikkia puolia, valitsevat
huomattavimman puolen, jolle yksin antavat valaistuksen langeta, kuvaten
muut puolet tummemmiksi ja sallien niiden esiintyä vain sen verran, kuin
niitä havaitaan tuota tärkeintä puolta katseltaessa. Samoin minäkin,
peljäten, ett'en tutkimukseeni saattaisi ottaa kaikkea, mitä minulla oli
mielessä, ryhdyin siinä laajemmin esittämään ainoastaan sitä mitä tiesin
valosta. Tähän lisäsin tilaisuuden tarjoutuessa muutamia huomautuksia
auringosta ja kiintotähdistä, koska valo melkein yksinomaan lähtee
niistä; sitäpaitsi kiertotähdistä, pyrstötähdistä ja maasta, koska valo
niistä heijastuu takaisin; erityisesti kaikista kappaleista maan päällä,
koska ne ovat joko värilliset, läpikuultavat tai valoisat; ja lopuksi
ihmisestä, koska hän kaikkea tätä katselee.
[1] Descartes tarkoittaa tässä teostansa »Traité du monde ou de la
lumière« (Tutkimus maailmasta tai valosta). Tämä teos julkaistiin vasta
D:n kuoltua. Suom. huom.
Verhotakseni kevyesti kaikki nämät seikat ja voidakseni vapaammin lausua
mielipiteeni niistä, tarvitsematta hyväksyä tai hyljätä oppineiden
vakautuneita mielipiteitä, päätin jättää tämän todellisen maailman
kokonaan heidän väittelyjensä alaiseksi ja puhua ainoastaan siitä, mikä
tapahtuisi vallan uudessa maailmassa, jos Jumala jossakin paikassa
avaruutta loisi tarpeeksi ainetta muodostaakseen sellaisen, jos hän eri
tavalla ja ilman järjestystä panisi tämän aineen eri osat liikkeelle,
niin että siitä syntyisi niin sekava kaaos, kuin runoilijat suinkin
voivat kuvitella, ja jos hän vielä lisäksi tälle luonnolle soisi
ainoastaan tavallisen apunsa ja antaisi sen toimia määrättyjen lakiensa
mukaisesti. Ensiksi selitin tämän aineen laatua ja osotin sen olevan
selvintä maailmassa, lukuunottamatta sitä, mitä yllä sanoin Jumalasta ja
sielusta. Oletin ennen kaikkea, ett'ei aineella ole mitään sellaisia
muotoja eikä sellaisia ominaisuuksia, joista filosofiset oppisuunnat
väittelevät, eikä yleensä mitään sellaista, joka ei olisi niin
luonnollista ja meille tajuttavaa, ett'ei kukaan voisi edes teeskennellä
olevansa sitä ymmärtämättä. Lisäksi osotin luonnonlait, ja perustamatta
todistuksiani muuhun kuin Jumalan äärettömään täydellisyyteen, koetin
todistaa todeksi kaiken sen, mitä vain jotenkin saattoi epäillä, sekä
osottaa ett'ei, jos Jumala olisi luonnut useampia maailmoja, voisi olla
ainoatakaan, jossa nämät lait eivät olisi voimassa.
Sitten selitin, miten suurimman osan tämän kaaoksen ainetta näiden
lakien voimasta täytyisi asettua sekä järjestyä siten, että se
muodostuisi meidän taivaanavaruuden kaltaiseksi, kuinka osan tätä
ainetta täytyisi muodostaa maapallo, osan kierto- ja pyrstötähtejä ja
osan auringon kaltainen taivaankappale sekä kiintotähtejä. Ja
saavuttuani täten varsinaiseen aineeseeni, valoon, selitin perinpohjin
sen valon laadun, joka olisi tuossa auringossa ja noissa tähdissä, miten
se niistä lähtien silmänräpäyksessä kulkisi halki äärettömien
avaruuksien ja kuinka se heijastuisi kierto- ja pyrstötähdistä maahan.
Lisäsin tähän useita huomautuksia näiden avaruuksien ja näiden tähtien
laadusta, asemasta, liikkeistä ja eri ominaisuuksista, joten luulin
tarpeeksi osottaneeni, että kaikki tässä nykyisessä maailmassa
välttämättömästi on tai ainakin voi olla samanlaista kuin
kuvittelemassani maailmassa, jota selitin.
Tästä johduin puhumaan etenkin maasta ja osotin, kuinka sen muodostaneen
aineen eri osat välttämättömästi pyrkisivät suoraan keskipistettä kohti,
vaikkapa olisin olettanut, ett'ei Jumala olisi pannut niihin mitään
painoa. Lisäksi näytin, että taivaan ja tähtien, etenkin kuun, aseman
täytyisi vaikuttaa maan pinnalla olevaan veteen ja ilmaan aikaansaaden
luodetta ja vuosta, jotka kaikin puolin olisivat samojen ilmiöiden
kaltaiset, jotka havaitaan meidän merissä. Sitäpaitsi osotin, että
taivaan ja tähtien täytyisi aikaansaada idästä länteen kulkeva ilma- ja
merivirta, joka havaitaan kääntöpiirien sisällä; kuinka vuoret, meret,
lähteet ja virrat luonnollisesti syntyisivät; kuinka metallit
ilmestyisivät maan sisustaan; kuinka kasvit versoisivat kentillä ja
kuinka yleensä kaikki seka-aineiset eli kokoonpannut kappaleet
syntyisivät maan pinnalla. Koska paitsi tätä en tuntenut muuta valon
aikaansaajaa kuin tulen, koetin hyvin tarkasti saada selville kaikki,
mikä on sen luonnolle omituista, miten se syntyy, miten se pysyy yllä,
miten sillä välistä on vain lämpöä ilman valoa, ja välistä ainoastaan
valoa ilman lämpöä; kuinka se saattaa synnyttää esineissä eri värejä ja
eri ominaisuuksia, kuinka se sulattaa toiset, koventaa toiset esineet,
kuinka se voi kuluttaa melkein kaikki aineet tai muuttaa ne tuhaksi ja
savuksi, ja kuinka vihdoin yksistään sen oman voiman ankaruus tuhasta
muodostaa lasia. Tämä tuhan muuttaminen lasiksi oli mielestäni
ihmeellisimpiä luonnonilmiöitä, ja minua huvitti erityisesti sen
selittäminen.
Kuitenkaan en kaikista näistä seikoista tahtonut tehdä sitä
johtopäätöstä, että tämä maailma on luotu sillä tavoin kuin olen
esittänyt; sillä on paljon todenmukaisempaa, että Jumala alusta pitäen
on tehnyt sen sellaiseksi, kuin sen piti olla. On näet varmaa, ja on
teologien yleensä hyväksymä mielipide, että se toiminta, jonka avulla
Jumala nyt ylläpitää maailmaa, on vallan sama kuin se, jonka kautta hän
sen loi. Joll'ei hän alussa olisi antanut sille muuta muotoa kuin
kaaoksen, mutta kuitenkin asetettuaan luonnonlait olisi myöntänyt sille
apunsa, jotta se olisi saattanut kehittyä tavalliseen suuntaansa, voimme
kuitenkin vähentämättä luomisen ihmettä uskoa, että kaikki puhtaasti
aineelliset seikat yksistään sen kautta olisivat voineet aikojen
kuluessa muuttua sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Ja niiden luontoa on
paljon helpompi ymmärtää, jos oletamme niiden vähitellen näin syntyneen,
kuin jos ajattelemme niiden olevan heti valmiina luodut.
Elottomien esineiden ja kasvien selittämisestä siirryin tarkastamaan
eläimiä ja erittäinkin ihmisiä. Mutta koska en tässä kohdin vielä
omistanut tarpeeksi tietoja voidakseni siitä puhua yhtä varmasti kuin
muista seikoista, s. o. koska en voinut osottaa ensin syitä ja sitten
seurauksia, enkä sanoa mistä iduista ja millä tavoin luonnon täytyy ne
synnyttää, tyydyin siihen olettamukseen, että Jumala olisi muodostanut
ihmisen ruumiin kokonaan nykyisten ihmisten ruumiin kaltaiseksi, sekä
mitä raajojen ulkonaiseen muotoon, että elinten sisäiseen muodostukseen
tulee. Oletin vielä, että Jumala olisi tehnyt ihmisruumiin juuri siitä
aineesta, jota olen kuvaillut, ja ett'ei hän alussa siihen olisi pannut
mitään järkevää sielua, eikä muuten mitään elävän ja tuntevan sielun
ominaisuuksia, vaan että hän olisi virittänyt ihmisen sydämeen
tuollaisen valottoman tulen, josta äsken puhuin. Tätä tulta kuvittelin
samanlaiseksi kuin sitä, joka kuumentaa märkinä latoon pantuja heiniä
tai sen voiman kaltaiseksi, joka panee käymään nuoret viinit, kun ne
rypälekuorineen pannaan astioihin. Sillä tutkiessani niitä toimituksia,
jotka edellämainitun johdosta saattaisivat olla tällaisessa ruumiissa,
huomasin juuri samanlaisia kuin meidänkin ruumiissamme on, ilman että
niitä havaitsemme ja ilman että siis sielumme, s. o. tuo ruumiista
tarkasti eroava osa, jonka luonto on pelkkää ajattelemista, kuten
aikaisemmin on ollut mainittu, ollenkaan niihin ottaa osaa. Nämät
ruumiin toimitukset ovat vallan samanlaiset kuin eläimillä, ja saatamme
sanoa että järjettömät eläimet tässä suhteessa ovat meidän kaltaisemme;
siltä en ruumiissa huomannut mitään sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat
olennoiset ajatukselle ja jotka ovat yksinomaan meidän tunnusmerkkejämme
ihmisinä. Kun sitävastoin oletin Jumalan luoneen järjellisen sielun ja
yhdistäneen sen tällaiseen ruumiiseen erityisellä tavalla, jonka
selitin, havaitsin siinä myöskin kaikki nämä ominaisuudet.
Jotta saatettaisiin huomata millä lailla olen käsitellyt tätä ainetta,
tahdon tässä selittää sydämen ja valtimojen liikkeen. Koska tämä liike
on ensimäinen ja yleisimpiä, jotka huomataan eläimissä, saattaa siitä
helposti johtua käsittämään kaikkia muita. Jotta helpommin
ymmärrettäisiin sitä mikä seuraa, kehotan niitä, jotka eivät ole
perehtyneet anatomiaan, ensin leikkauttamaan jonkun suuren keuhkoilla
varustetun eläimen sydämen, sillä se on kaikin puolin jotenkin
ihmissydämen kaltainen, ja näytättämään itselleen sen molemmat kammiot
eli ontelot. Tarkastakoot ensin oikeanpuolista kammiota, joka ovat
kahden sangen paksun putken yhteydessä, nimittäin alemman onttolaskimon,
joka on veren pääsäiliö ja ikäänkuin puunrunko jonka oksia kaikki muut
laskimot ovat, ja keuhkovaltimon yhteydessä, joka alkaa sydämestä ja
sitten jakautuu useampiin ympäri keuhkoja leviäviin haaroihin. Tutkikoot
sitten vasemmanpuolista kammiota, joka niinikään on kahden putken
yhteydessä, jotka ovat yhtä paksut, jopa paksummatkin kuin edelliset.
Toinen näistä on keuhkolaskimo, joka lähtee keuhkoista, joissa se on
jakautuneena useampiin haaroihin, ja keuhkovaltimon haarojen sekä niiden
putkien yhteydessä, joiden kautta sisäänhengitetty ilma kulkee. Toinen
on iso valtimo eli aorta, joka lähtien sydämestä levittää haaransa
ympäri koko ruumista. Toivon myös, että huolellisesti tarkastetaan niitä
yhtätoista pientä iholämsää, jotka yhtämonen pienen oven tavoin avaavat
ja sulkevat molemmissa sydänkammioissa olevat neljä aukkoa. Kolme niistä
on alemman onttolaskimon suulla siten sijoittuneina, ett'eivät ne
mitenkään estä onttolaskimossa olevaa verta juoksemasta sydämen oikeaan
kammioon, vaan että estävät sitä virtaamasta sieltä takaisin; kolme
muuta on keuhkovaltimon sydämenpuolisella suulla ja päinvastoin
sijoittuneina kuin edelliset, nimittäin siten, että ne sallivat veren
sydämestä virrata keuhkoihin, mutta eivät salli keuhkoissa olevan veren
samaa tietä palata sydämeen. Lisäksi on keuhkolaskimon päässä kaksi
lämsää, jotka päästävät veren keuhkoista virtaamaan sydämeen, mutta
estävät sitä palaamasta keuhkoihin. Vihdoin on aortan suulla kolme
lämsää, jotka päästävät veren kulkemaan pois sydämestä, mutta estävät
sitä sinne palaamasta.
Syy siihen, että näiden iholämsien luku on yksitoista, on yksistään se,
että keuhkolaskimon pää on soikea ja sentähden tarpeeksi sulkeutuu
kahdella lämsällä, kun sitävastoin muut valtimojen ja laskimojen suut,
jotka ovat pyöreät, tätä varten tarvitsevat kolmea lämsää. Otettakoon
lisäksi huomioon, että aorta ja keuhkovaltimo ovat paljon kovempaa ja
tiiviimpää ainetta kuin keuhkolaskimo ja alempi onttolaskimo ja että
viimeksi mainitut laajenevat ennen yhtymistään sydämeen, muodostaen
ikäänkuin kaksi laukkua, n. k. sydänkorvat, joiden liha on sydänlihan
kaltaista.[1] Huomattakoon lisäksi, että sydämen lämpö aina on suurempi
kuin minkään muun ruumiinpaikan, ja että tällä lämmöllä on voima
nopeasti pullistaa ja laajentaa jokainen sydämeen tuleva veripisara;
samoin näet käy kaikkien nesteiden, jotka pisaroittain kaadetaan hyvin
kuumaan astiaan.
[1] Nykyään kutsutaan näitä Descartes'n mainitsemia »sydänkorvia»
»sydäneteisiksi«, jotka ovat itse sydämen osia. Suom. huom.
Tämän jälkeen on minun tarpeellista sydämen liikkeen selittämiseksi
ainoastaan sanoa, että kun sydämen kammiot eivät ole täynnä verta,
välttämättömästi virtaa verta alemmasta onttolaskimosta oikeaan
sydänkammioon ja keuhkolaskimosta vasempaan, sillä mainitut suonet ovat
aina täynnä verta, eivätkä niiden sydämenpuoliset päät voi estää verta
valumasta niistä pois. Mutta niinpian kuin kumpaankin sydänkammioon on
tullut pisara verta, nämät pisarat, jotka tietysti ovat sangen suuret,
koska ne aukot, joista ne tulevat, ovat laajat, ja ne suonet, joista ne
tipahtavat, ovat täynnä verta, harvenevat ja paisuvat sydämessä olevan
lämmön vaikutuksesta. Täten ne paisuttavat koko sydäntä ja saattavat
viisi niiden suonien suulla olevaa lämsäreikää, josta ovat tulleet
sydämeen, sulkeutumaan, siten estäen enempää verta virtaamasta sinne.
Harveten harvenemistaan nämät pisarat lykkäävät kuutta muuta valtimojen
päissä olevaa lämsää, aukaisevat ne ja paisuttavat siten kaikkia
keuhkovaltimon ja aortan haaroja melkein samana hetkenä kuin sydäntä.
Tämä supistuu heti sen jälkeen, kuten myös valtimot tekevät, koska
näihin tullut veri taas jäähtyy; niiden kuusi iholämsää sulkeutuu, ja
alemman onttolaskimon ja keuhkolaskimon viisi lämsää aukeaa uudelleen
päästäen sisään kaksi uutta veripisaraa, jotka taaskin paisuttavat
sydäntä ja valtimoja vallan kuin edelliset. Koska sydämeen täten tuleva
veri kulkee niiden kahden laukun kautta, joita kutsutaan sydänkorviksi,
on siitä seurauksena, että näiden korvien liike on päinvastainen kuin
sydämen; kun ne paisuvat, sydän supistuu. Jott'eivät ne, jotka eivät
tunne matematisten todistusten varmuutta, eivätkä ole tottuneet
erottamaan todellisia syitä todenmukaisista, hätäisesti ja tutkimatta
kieltäisi tätä, tahdon huomauttaa, että juuri selittämäni liike johtuu
yksistään niiden elinten asennosta, jotka paljaalla silmällä saatamme
nähdä sydämessä, joita sormilla saatamme tunnustella siinä oleviksi,
sekä veren laadusta, jota kokemuksesta voimme tuntea. Ja kaikki tämä
tapahtuu yhtä varmasti kuin kellon liike sen painojen ja rattaiden
voiman, asennon ja muodon johdosta.
Mutta jos kysytään miksi laskimoveri ei lopu näin taukoamatta
virratessaan sydämeen, ja miksi valtimot eivät liiaksi täyty, koska
sydämen kautta kulkeva veri joutuu niihin, ei minun tarvitse vastata
siihen muuta, kuin mitä eräs englantilainen lääkäri[1] siitä jo on
kirjoittanut. Häntä saamme kiittää siitä, että hän tässä kohdin on
raivannut tien. Tämä mies näet ensiksi opetti, että valtimojen päissä
on useampia hienoja suonia, joita myöten niiden sydämestä saama veri
virtaa laskimojen ohuisiin haaroihin, joista se taaskin kulkee sydämeen.
Veren liike on siis alituista kiertokulkua. Tuo englantilainen lääkäri
todistaa tämän hyvin viittaamalla haavalääkärien tavalliseen
menettelyyn, jotka panemalla höllän siteen käsivarteen sen paikan
yläpuolelle, jossa aukaisevat laskimon, saattavat veren vuotamaan
haavasta runsaammin kuin jos eivät olisi panneet tätä sidettä. Kävisi
vallan päinvastoin, jos he panisivat siteensä haavan alapuolelle käden
ja haavan välille, tai jos kiinnittäisivät sen hyvin lujasti haavan
yläpuolelle. Sillä on selvää, että höllästi köytetty side voi estää
käsivarressa olevaa verta palaamasta sydämeen laskimoja myöten, mutta
ett'ei se voi estää siihen yhä tulemasta uutta verta valtimoja pitkin,
koska nämät ovat laskimojen alla ja koska niiden seinämät ovat
sitkeämpää ainetta ja niitä siis on vaikeampi puristaa kokoon. Sydämestä
tuleva veri pyrkii myös valtimoja myöten voimakkaammin tunkeutumaan
kättä kohti kuin se palaa laskimoja pitkin sydämeen. Ja koska tämä veri
vuotaa pois käsivarresta laskimoon leikatusta aukosta, niin täytyy sen
välttämättömästi päästä liikkumaan siteen alapuolitse, s. o. läheltä
käsivarren äärimäistä osaa, jossa se saattaa lähteä valtimosta. Sama
englantilainen lääkäri todistaa myös sangen hyvin verenkiertokulun
osottamalla pieniä lämsiä, jotka ovat niin sijoittuneina eri paikkoihin
laskimojen seiniin, ett'eivät ne ollenkaan salli veren juosta
keskiruumiista raajoihin, vaan sallivat sen ainoastaan palata raajoista.
Lisäksi hän sen vielä todistaa sen kokemuksesta havaitun tosiseikan
avulla, joka osottaa, että kaikki ruumiissa oleva veri varsin lyhyessä
ajassa voi vuotaa kuiviin yhdestä ainoasta valtimosta, kun se on
aukaistu, vaikkapa siihen olisikin pantu hyvin kireä side vallan lähelle
sydäntä ja vaikka aukko olisi tehty sydämen ja siteen välille, joten ei
ollenkaan voisi olettaa siitä vuotavan veren tulevan muualta.
[1] Harvey, joka huomasi veren kiertokulun. Hän julkaisi siitä teoksen:
»De motu cordis et sanguinis in animalibus« v. 1629. Suom. huom.
Mutta on vielä monta muuta syytä, jotka todistavat, että
verenkiertokulun varsinainen syy on se, jonka olen maininnut. Ensiksi se
erotus, joka huomataan laskimo- ja valtimoveren välillä, ei saata johtua
muusta kuin siitä, että veri, tultuaan harvemmaksi ja ikäänkuin
suodatetuksi kulkiessaan sydämen läpi, on ohuempaa, nopeammin liikkuvaa
ja lämpimämpää juuri tultuaan sydämestä, kuin se on vähää ennen tuloansa
sydämeen, s. o. valuessaan laskimossa. Lähemmin tarkastettaessa
huomataan tämä erotus etupäässä sydämen läheisyydessä, eikä juuri
sellaisissa ruumiinosissa, jotka ovat siitä kauimpana. Tämän lisäksi
keuhkovaltimon ja aortan seinäkalvojen kovuus osottaa selvästi, että
veri pulppuilee niitä vastaan voimakkaammin kuin laskimojen seinämiä
vastaan. Ja vasen sydänkammio ja aorta ovat laajemmat ja leveämmät kuin
oikea sydänkammio ja keuhkovaltimo ainoastaan sentähden, että
keuhkolaskimon veri, joka lähdettyään sydämestä vain on ollut
keuhkoissa, on ohuempaa ja harvenee suuremmassa määrin ja helpommin kuin
alemmasta onttolaskimosta välittömästi tuleva veri. Mitä hyötyä
lääkäreillä olisi valtasuonen koskettelemisesta, ell'eivät siitä
huomaisi, että veren lämpö ja nopeus eri asianhaarojen mukaan sydämen
kuumuuden vaikutuksesta voi enetä tai vähetä? Jos tutkimme miten tämä
lämpö siirtyy toisiin ruumiinosiin, täytyy meidän myöntää sen tapahtuvan
veren avulla, joka kulkiessaan sydämen kautta lämpenee ja sitten leviää
ympäri ruumista. Miten selitämme sen, että, poistamalla veren jostakin
ruumiinosasta, samalla poistamme siitä lämmön? Vaikka sydän olisi yhtä
kuuma kuin sulatettu rauta, se ei saattaisi tarpeeksi lämmittää jalkoja
ja käsiä, ell'ei siitä lakkaamatta vuotaisi verta niihin. Tästä
huomaamme myös, että hengityksen varsinainen tehtävä on hankkia
tarpeellinen määrä raitista ilmaa keuhkoihin, jotta siellä se veri, joka
tulee oikeasta sydänkammiosta, missä se on tullut ohueksi ja muuttunut
höyrynkaltaiseksi, taaskin muuttuisi sakeammaksi ennenkuin se virtaa
vasempaan sydänkammioon. Sillä muuten se ei kelpaisi ravinnoksi siinä
olevalle lämmölle.
Tämän havaitsemme todeksi tarkastamalla sellaisia eläimiä, joilla ei ole
keuhkoja; niillä näet on vain yksi sydänkammio. Samoin äidinkohdussa
olevassa sikiössä, joka ei voi käyttää keuhkojaan, on aukko, jonka
kautta verta virtaa alemmasta onttolaskimosta vasempaan sydänkammioon,
sekä suoni, jota myöten veri juoksee keuhkovaltimosta aortaan,
kulkematta keuhkojen läpi. Mitenkä ruoansulatus tapahtuisi, ell'ei sydän
lähettäisi valtimoja pitkin vatsaan lämpöä ja samalla muutamia keveimmin
liikkuvia verenosasia, jotka sulattavat nautittuja ruoka-aineita?
Saatammehan helposti käsittää sen toimituksen, joka muuttaa näiden
ruoka-aineiden mehun vereksi, jos otamme huomioon, että se toistamiseen
puhdistuu kiertäessään päivässä sata jopa parisataa kertaa tai
useamminkin sydämen kautta.
Emme kaipaa muuta selittääksemme ruumiin eri nesteiden syntyä ja
ylläpitoa kuin että otamme huomioon sen voiman, jonka vaikutuksesta
veri, tullessaan ohuemmaksi, kulkee sydämestä valtimojen päihin, jolloin
muutamat verisolut pysähtyvät eri ruumiinosiin, karkottaen toisia siltä
paikalta, johon ne itse sijoittuvat, ja sen seikan, että toiset
verisolut sijoittuvat yhteen määrättyyn paikkaan eivätkä muualle,
riippuen niiden kohtaamien huokosien asemasta, muodosta ja ko'osta. Tämä
muistuttaa seuloja, joiden pohjareiät ovat erikokoisia ja jotka, kuten
jokainen on saattanut nähdä, erottavat erilaisia jyviä toisistaan.
Omituisinta tässä kaikessa on vihdoin elonhengekkeiden synty, jotka ovat
hyvin ohuen ilmavirtauksen tai pikemmin hyvin puhtaan ja nopeaan
leimuavan liekin kaltaisia ja joita lakkaamatta hyvin runsaasti kohoaa
sydämestä aivoihin sieltä kulkien hermoja myöten lihaksiin ja synnyttäen
kaikkien jäsenten liikkeen. Ei tarvitse hakea tähän muuta syytä kuin
sen, että keveimmät ja helpoimmin liikkuvat verisolut ovat sopivimmat
synnyttämään näitä elonhengekkeitä ja että ne ennemmin kulkevat aivoihin
kuin muualle. Sillä ne valtimot, jotka johtavat elonhengekkeitä
aivoihin, kulkevat sinne suorinta tietä sydämestä. Ja on olemassa
mekaniikin- ja samalla luonnonlaki, jonka voimasta useista samaan
suuntaan kulkevista aineosasista, joilla ei ole tarpeeksi tilaa,
vahvemmat syrjäyttävät ne osaset, jotka liikkuvat hitaammin. Samoin on
laita niiden verisolujen, jotka kulkevat vasemmasta sydänkammiosta
aivoihin, jonne vahvemmat solut, syrjäytettyään heikommat ja hitaammin
kulkevat, siis yksin saapuvat.
Olin erityisen tarkasti esittänyt tämän kaiken siinä tutkimuksessa,
jonka tätä ennen olin aikonut julkaista. Sitten olin osottanut millaisen
ihmisruumiin hermojen ja lihasten rakenteen täytyy olla, jotta niissä
olevat elonhengekkeet saattaisivat liikuttaa jäseniä. Nähdään
esimerkiksi ruumiista katkaistujen päiden vielä hetken sen jälkeen, kuin
ne on leikattu poikki, liikkuvan ja purevan maata, vaikka niissä ei enää
ole henkeä. Lisäksi olin tehnyt selkoa niistä aivoissa tapahtuvista
muutoksista, jotka aikaansaavat valvomistilan, nukkumisen ja unet; olin
vielä esittänyt miten valo, äänet, hajut, maut, lämpö ja kaikki muut
ulkoesineiden ominaisuudet saattavat aistimien välityksellä herättää
aivoissa eri mielteitä; miten nälkä, jano ja muut sisäiset aistimukset
myös vaikuttavat aivoihin. Vielä olin osottanut mitä tulee pitää sinä
yhteisenä aistina, joka vastaanottaa nämät mielteet; mitä niitä
säilyttävä muisti on, mitä mielikuvitus, joka saattaa muutella niitä eri
tavalla ja muodostaa niistä uusia ja joka levittäen elonhengekkeitä
lihaksiin, panee ruumiin jäsenet liikkumaan usealla eri tavalla, niin
että ne ulkonaisten aistimuksien ja sisäisten mielenliikutuksien
johdosta saattavat liikkua, ilman että tahto niitä johtaa. Tätä eivät
suinkaan ne pitäne omituisena, jotka tietävät, kuinka monenlaisia
automateja eli itsekseen liikkuvia koneita inhimillinen taitavuus osaa
laatia käyttämällä ainoastaan hyvin harvoja kappaleita. Vertaamalla
niitä niihin lukuisiin luihin, lihaksiin, hermoihin, valtimoihin,
laskimoihin ja kaikkiin muihin elimiin, jotka havaitaan jokaisessa
eläinruumiissa, pitävät he tätä ruumista koneena, joka ollen Jumalan
kätten tekoa, on verrattomasti paremmin laadittu ja liikkeiltään
ihmeellisempi kuin mikään ihmisten keksimä kone. Olin tässä kohdin
erityisesti osottanut, että jos olisi sellaisia koneita, joissa olisi
apinan, tai jonkun muun järkeä kaipaavan eläimen ulkoraajat ja muoto, ei
meillä olisi mitään mahdollisuutta huomata, ett'eivät nämät koneet joka
suhteessa olisi samanlaiset kuin mainitut eläimet. Jos sitävastoin olisi
sellaisia koneita jotka olisivat meidän ruumiimme kaltaiset ja
matkisivat toimintaamme niin paljon kuin siveelliseltä kannalta olisi
mahdollista, olisi meillä kaksi varmaa keinoa saadaksemme selville,
ett'eivät ne kuitenkaan olisi todellisia ihmisiä. Ensiksi näet
huomaisimme, ett'eivät nämät koneet koskaan voisi käyttää sanoja eivätkä
muita merkkejä kuten me teemme ilmaistaksemme muille ajatuksiamme. Tosin
saatamme kuvitella senkaltaista konetta, joka voi lausua sanoja jopa
lausua muutamia sanoja sellaisten ruumiinliikkeiden johdosta, jotka
aikaansaavat jonkun muutoksen sen elimissä; esimerkiksi kysyä, mitä
haluatte, jos koskettelemme siinä jotakin paikkaa, ja jos koskettelemme
jotakin toista paikkaa, huutaa, että siihen koskee, ja senkaltaisia.
Mutta se ei koskaan voi asettaa sanojansa niin, että se järkevästi
vastaisi kaikkeen siihen mitä sille sanotaan, jonka kaikkein
tylsämielisimmätkin ihmiset saattavat tehdä. Toiseksi nämät koneet,
vaikka toimittaisivatkin monta seikkaa yhtä hyvin tai paremmin kuin
kukaan meistä, välttämättömästi olisivat kykenemättömät toisiin toimiin,
josta saattaisi päättää, ett'eivät ne toimi itsetietoisesti, vaan
ainoastaan koneellisesti elintensä rakenteen mukaisesti. Sillä järki on
yleinen välikappale, jota voidaan käyttää kaikenlaisissa eri sattumissa,
jotavastoin mainitut elimet tarvitsevat erityistä edelläkäypää
sovittelua kutakin erityistä tekoa varten. Siis on henkiseltä kannalta
mahdotonta, että tällaista sovittelua olisi niin paljon yhdessä
koneessa, että se saattaisi sen toimimaan kaikissa elämän tiloissa
samoin kuin me järkeämme käyttämällä toimimme.
Näiden kahden seikan nojalla voimme myös huomata ihmisen ja eläimen
erotuksen. Sillä on sangen huomattava asia, ett'ei ole niin
tylsämielisiä ja tyhmiä ihmisiä, ei edes mielipuolia, ett'eivät kykenisi
sovittamaan yhteen eri sanoja ja niistä muodostamaan puhetta
ilmaistakseen ajatuksiansa, kun sitävastoin ei mikään eläin, kuinka
täydellinen ja onnellisesti siinnyt liekään, voi tehdä samoin. Tämä ei
ole seuraus elimien puutteesta, sillä saattavathan harakat ja papukaijat
lausua sanoja kuten mekin, mutta eivät siltä osaa puhua kuten me, s. o.
osottaen ajattelevansa sitä mitä puhuvat. Sitä vastoin kuuromykkinä
syntyneet ihmiset, jotka kaipaavat yhtä paljon tai enemmän puhe-elimiä
kuin eläimet, tavallisesti itse keksivät muutamia merkkejä, joiden
avulla ilmaisevat ajatuksensa niille, joilla on aikaa oppia tätä heidän
kieltänsä.
Tämä ei yksistään osota, että eläimillä on vähemmän järkeä kuin
ihmisellä, vaan että se kokonaan niiltä puuttuu. Sillä puhumiseen
tarvitaan varsin vähän järkeä. Koska saman lajin eläimissä huomataan
erilaisuuksia samoin kuin ihmisissä, ja koska toisia eläimiä saattaa
helpommin opettaa kuin toisia, niin sellainen apina tai papukaija, joka
olisi täydellisin lajiansa, varmaankin saattaisi tässä suhteessa kohota
yhtä järkevälle kannalle kuin tyhmin lapsi tai ainakin heikkomielinen
lapsi, ell'ei niiden sielu olisi kokonaan erilainen kuin meidän. Ei näet
pidä sekoittaa sanoja luonollisiin liikkeihin, jotka ilmaisevat
mielenliikutuksia ja joita niin hyvin koneet kuin eläimet saattavat
matkia, eikä myöskään pidä luulla, kuten muutamat ihmiset vanhoina
aikoina, että eläimet osaavat puhua, vaikk'emme me ymmärrä niiden
kieltä. Sillä jos niin olisi asianlaita, voisivat ne yhtä hyvin ilmaista
ajatuksensa meille kuin vertaisilleen, koska niillä on useita
samankaltaisia elimiä kuin meillä. On myöskin sangen huomattava seikka,
että, vaikka on useita eläimiä, jotka muutamissa teoissa osottavat
suurempaa taitavuutta kuin me, samat eläimet ovat vallan taitamattomat
useissa toisissa. Mutta siitä, että ne toimittavat jonkun seikan
paremmin kuin me, ei seuraa, että niillä on älyä, sillä siinä
tapauksessa niillä olisi enemmän älyä kuin kenelläkään meistä ja
menettelisivät kaikissa muissa seikoissa paremmin kuin me. Päinvastoin
ilmenee tästä, ett'ei niillä ole ollenkaan älyä ja että luonto niissä
toimii niiden elinten järjestyksen mukaisesti. Samoinhan kello, joka on
kokoonpantu ainoastaan rattaista ja pontimista, saattaa laskea tunnit ja
mitata aikaa paljon täsmällisemmin kuin ikinä me kaikessa
älykkäisyydessämme.
Tämän jälkeen olin kuvaillut järjellistä sielua ja osottanut, ett'ei se
mitenkään ole voinut syntyä aineen voimasta, kuten ne muut seikat,
joista olin puhunut, vaan että sen täytyy olla erityisesti luotu. Ja
koska ei riitä, että se vain asustaa ihmisruumiissa kuten perämies
laivassaan, yksistään liikuttaen sen jäseniä, on välttämätöntä, että se
on lähemmin liittynyt siihen, jotta sillä voisi olla sellaisia tunteita
ja haluja kuin meillä on ja että se niin muodostaisi todellisen
ihmisen. Muuten olen laveammin puhunut sielusta, koska tämä kysymys on
tärkeimpiä. Sillä lähinnä niiden erehdystä, jotka kieltävät Jumalan
olemassaolon, jonka erehdyksen luulen edellä kumonneeni, ei ole toista,
joka siinä määrin eksyttäisi heikkoja henkiä pois hyveen suoralta tieltä
kuin se luulo, että eläinten sielu on samanluontoinen kuin meidän, ja
että meillä siis tämän elämän jälkeen on yhtä vähän pelättävää ja
toivottavaa kuin kärpäsillä ja muurahaisilla. Mutta jos tiedämme, kuinka
erilaiset ne ovat, käsitämme paljon paremmin ne perusteet, jotka
todistavat että meidän sielumme olemukseltaan on ruumiista kokonaan
riippumatonta laatua, ja ett'ei sen siis ole pakko kuolla ruumiin
kanssa. Koska emme myöskään huomaa muita seikkoja, jotka voisivat
hävittää sielua, saatamme pikemmin päättää, että se on kuolematon.