En tiedä tuleeko minun mainita lukijalle ensimäiset mietteeni niistä
seikoista, joita tässä aion kosketella, sillä ne ovat niin
metafysilliset ja niin tavattomat, ett'eivät ne kenties miellytä
kaikkia. Ja kuitenkin pidän itseäni jossakin määrin velvoitettuna
puhumaan niistä, jotta saatettaisiin päättää, ovatko perusteeni
tarpeeksi varmat. Olin aikoja sitten huomannut, että siveyttä koskevissa
seikoissa joskus täytyy seurata epävarmoja vakaumuksia aivan kuin ne
olisivat epäilemättömät, kuten yllä olen sanonut. Mutta koska nyt
tahdoin yksinomaan antautua totuuden etsimiseen, pidin päinvastaista
menettelyä välttämättömänä, nimittäin että hylkäisin vääränä kaiken sen,
joka minulle antaisi aihetta vähimpäänkin epäilykseen. Tämän tein
huomatakseni, olisiko sen jälkeen tietoisuudessani jälellä mitään, jota
olisi vallan mahdoton epäillä. Koska aistimemme meitä välistä pettävät,
oletin, ett'ei mikään seikka ole sellainen, jommoisena ne sen meille
näyttävät. Ja koska on ihmisiä, jotka erehtyvät geometrian
yksinkertaisimpienkin kysymyksien suhteen ja tekevät niistä vääriä
johtopäätöksiä, pidin itseäni tässä suhteessa yhtä mahdollisena
erehtymään kuin muita ja hylkäsin sentähden kaikki perusteet, joita
ennen olin pitänyt todistuksina. Lopuksi otin huomioon, että meillä
unissa voi olla kaikki samat ajatukset kuin hereillä ollessamme, ilman
että niistä yhdenkään tässä tapauksessa tarvitsee olla tosi, ja päätin
olettaa että kaikki seikat, joita olin valveilla ollessani ajatellut,
olivat yhtä vähäisessä määrässä todet kuin unieni harhakuvat. Mutta heti
jälestäpäin havaitsin, että olettaessani kaikkea vääräksi minä itse,
joka sitä ajattelin, välttämättömästi olin jotakin. Ja huomattuani tämän
totuuden: _Ajattelen, siis olen olemassa_ niin varmaksi ja
järkähtämättömäksi, ett'eivät skeptikkojen liioitelluimmatkaan
olettamukset voineet sitä järkyttää, luulin arvelematta voivani ottaa
sen hakemani filosofian alkuperukseksi.
Sitten tutkin tarkasti omaa olemustani ja huomasin voivani kuvitella,
ett'ei minulla ollenkaan ollut ruumista ja ett'ei ollut mitään maailmaa
eikä mitään paikkaa, jossa olin, mutta en voinut kuvitella omaa
olemattomuuttani. Päinvastoin juuri se, että epäilin muiden seikkojen
olemassaoloa, todisti selvästi ja vallan varmasti oman olemassaoloni.
Jos sitä vastoin vain olisin lakannut ajattelemasta ja jos kaikki muu,
jota olin kuvitellut olevaksi, olisi ollut todellista, ei minulla olisi
ollut mitään syytä olettaa, että minä olin olemassa. Tästä päätin, että
olen substanssi, jonka koko olemus ja luonto on pelkkää ajattelemista,
ja joka ei olemassaoloansa varten tarvitse mitään paikallisuutta eikä
mitään aineellista esinettä. Siis tämä minä, s. o. sielu, joka juuri
tekee minut siksi, mikä olen, on kokonaan erilainen kuin ruumis ja
lisäksi paljon helpommin käsitettävissä kuin se; vaikkapa ruumista ei
olisikaan, ei sielu lakkaisi olemasta se, mikä se on.
Tämän jälkeen tutkin millaisen väitteen täytyy olla, jotta se olisi
oikea ja varma. Sillä koska juuri olin keksinyt sellaisen, pidin
velvollisuutenani ottaa selville, missä tämä varmuus piilee.
Huomattuani, ett'ei lauseessa: Ajattelen, siis olen olemassa, ole muuta
joka takaisi sen totuuttaa kuin se, että selvästi käsitän ajatuksen
välttämättömästi edellyttävän olemassaoloa, luulin voivani ottaa
yleiseksi säännöksi sen, että kaikki ne seikat, jotka käsitämme hyvin
selvästi ja hyvin tarkasti, ovat todet, ja että vain on vaikeus havaita,
mitkä seikat selvästi käsitämme.
Sitten tulin epäilemiseni johdosta ajatelleeksi, ett'ei olemukseni ollut
täydellinen. Sillä huomasin selvästi, että tieto on jotakin
täydellisempää kuin epäilys. Aloin siis tutkia, minkä tähden olin
ruvennut ajattelemaan jotakin täydellisempää kuin minä itse ja huomasin
selvästi, että tämän ajatuksen oli täytynyt johtua jostakin todella
täydellisemmästä olennosta. Mitä tulee siihen käsitykseen, joka minulla
oli useasta minua itseä ulkopuolella olevasta seikasta, kuten taivaasta,
maasta, valosta, lämmöstä ja lukuisista muista seikoista, ei niiden
synnyn selvillesaaminen minussa herättänyt sanottavaa levottomuutta.
Sillä en huomannut niissä mitään, joka olisi tehnyt ne minua
etevämmiksi, ja saatoin siis olettaa että ne, jos olivat todellisia,
olivat luonnostani riippuvia ominaisuuksia, mikäli luonnossani oli
täydellisyyttä, ja että, ell'eivät olleet todellisia, olin saanut ne
tyhjästä, s. o. että ne olivat mielikuvituksessani, koska minä olin
puuteellinen. Mutta niin ei voinut olla sen käsitteen laita, joka
minulla oli minua täydellisemmästä olennosta; sillä on vallan ilmeisesti
mahdotonta, että olisin saanut mainitun käsitteen tyhjästä. Ja koska on
yhtä ristiriitaista olettaa täydellisemmän johtuvan vähemmän
täydellisestä tai olevan siitä riippuvaisen, en ollut voinut itsestäni
saada tuota täydellisemmän käsitettä. En siis mitenkään muuten ollut
voinut saada viimeksimainittua käsitettä kuin siten, että sen minulle
oli antanut joku olento, joka todella oli minua täydellisempi ja joka
omisti kaikki ne täydellisyydet, joita voin kuvitella, ja tämä olento
oli sanalla sanoen Jumala.
Tein lisäksi sen johtopäätöksen, ett'en minä, koska tunsin muutamia
täydellisiä ominaisuuksia, joita minulla itsellä ei ollut, voinut olla
ainoa olemassaoleva olento (käytän tässä lukijan suosiollisella luvalla
filosofisia oppisanoja), vaan että välttämättömästi oli joku
täydellisempi olento, josta olin riippuvainen ja jolta olin saanut
kaikki, mitä minulla oli. Sillä jos yksin olisin ollut olemassa ja
riippumaton kaikesta muusta, joten itseltäni olisin saanut omistamani
vähäisen määrän täydellisen olennon ominaisuuksia, niin yhtä hyvin
olisin voinut itseltäni saada kaikki ne ominaisuudet, joiden tiesin
itseltäni puuttuvan, ja olisin omasta voimastani voinut olla ääretön,
ijankaikkinen, muuttumaton, kaikkitietävä, kaikkivaltias, minulla olisi
sanalla sanoen voinut olla kaikki ne täydelliset ominaisuudet, joita
saatoin ajatella Jumalan omistavan. Noudattaen juuri esittämiäni
perusteita tarvitsi minun, oppiakseni tuntemaan Jumalan luontoa niin
suuressa määrin kuin kykyni sallisi, ainoastaan tarkata kaikkia niitä
seikkoja, joista minulla oli käsitystä, ja kysyä, oliko niiden
omistaminen jotakin täydellistä vai ei. Ja sain sen vakaumuksen, ett'ei
Jumalalla ole yhtään sellaista ominaisuutta, jossa voi huomata jotakin
epätäydellistä, vaan että hänellä on kaikki muut ominaisuudet. Niinpä
huomasin, ett'ei Jumalalla voi olla epäilystä, epävakaisuutta, surua,
eikä senkaltaisia, koska itse iloiten olisin vapautunut niistä. Minulla
oli sitäpaitsi useiden aisteilla havaittavien ja aineellisten esineiden
mielteitä. Sillä vaikka oletin, että näin unta ja että siis kaikki,
minkä näin ja mitä kuvittelin, oli epätodellista, en voinut kuitenkaan
kieltää, että minulla oli nuo mielteet. Koska omassa itsessäni selvästi
olin havainnut, että ajatteleva luonto on erilainen kuin aineellinen,
koska arvelin sen seikan, että joku esine on kokoonpantu, osottavan
tämän esineen riippuvaisuutta ja koska riippuvaisuus päivänselvästi on
puutteellisuus, tein sen johtopäätöksen, ett'ei se olisi mikään
täydellisyyden merkki, jos Jumala olisi kokoonpantu näistä kahdesta
luonnosta, ja ett'ei Jumala siis ole sellainen. Päinvastoin sain sen
vakaumuksen, että jos maailmassa on sellaisia esineitä, henkiä tai
muunluontoisia olioita, jotka eivät ole vallan täydellisiä, niiden
olemuksen täytyy siihen määrään riippua Jumalan vallasta, ett'eivät ne
hetkeäkään voisi pysyä ilman hänen apuansa.
Tämän jälkeen tahdoin etsiä muita totuuksia; rupesin punnitsemaan
geometrisen tutkimuksen esinettä ja käsitin sitä yksijaksoiseksi
kappaleeksi tai pituudeltaan, leveydeltään ja korkeudeltaan äärettömäksi
avaruudeksi, joka saattaa jakautua eri muotoisiin osiin sekä liikkua ja
siirtyä joka tavalla, kuten geometrian tutkijat olettavat. Tarkastin
sitten muutamia heidän yksinkertaisimpia todistuksiaan ja huomasin sen
suuren varmuuden, jonka kaikki tunnustavat niissä olevan, vain
perustuvan siihen, että ne käsitetään ilmeisen selvästi, mainitsemani
säännön mukaisesti; mutta huomasin myös, ett'ei niissä ollut mitään,
joka minulle olisi saattanut varmaksi noiden suureiden olemassaolon.
Sillä ajatellessani esimerkiksi kolmiota, olin kyllä varma siitä, että
sen kolme kulmaa yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa,
mutta siltä ei mikään tuottanut minulle varmuutta siitä, että kolmio
todella oli olemassa. Kun taaskin rupesin tarkastamaan sitä käsitystä,
joka minulla oli täydellisestä olennosta, huomasin, että olemassaolo
kuuluu sen käsitteeseen samoin kuin kolmio-käsitteeseen kuuluu se
totuus, että sen kolme kulmaa yhteensä vastaa kahta suoraa kulmaa, tai
kuin ympyrä-käsitteeseen kuuluu, että jokainen piste sen kehällä on yhtä
pitkän matkan päässä sen keskipisteestä, jopa tuo täydellisen olennon
olemassaolo oli selvempikin. Siis on ainakin yhtä varmaa, kuin mikään
geometrinen todistus, että Jumala, joka on tuo täydellinen olento, on
olemassa.
Se, että useiden mielestä on vaikeata tuntea Jumalan olemassaoloa sekä
oman sielun olemusta, johtuu siitä, ett'eivät he koskaan kohota
henkeänsä ylemmäksi aistimaailmaa ja että ovat tottuneet kuvittelemaan
kaikkea havainnollisena, joka on erityinen ajattelemistapa aineellisten
esineiden suhteen. Tämän tähden eivät he voi käsittää mitään, joka ei
ole kuviteltavissa. Tämä katsantotapa ilmenee vallan selvästi itse
filosofienkin kouluissa opettamasta periaatteesta, ett'ei käsityskyky
sisällä mitään, joka ei alkuperäisesti olisi ollut aistimus. Mutta
ainakin on varmaa ett'eivät Jumala- ja sielu-käsitteet ole olleet
aistimuksia; ja minusta tuntuu siltä kuin ne, jotka tahtovat tajuta
mainittuja käsitteitä kuvitusvoimallaan, menettelisivät niiden tavoin,
jotka silmillään tahtovat kuulla säveleitä tai tuntea tuoksuja. Ja tässä
on vielä otettava huomioon se erotus, että näköaisti antaa meille yhtä
oikeita esineiden mielteitä kuin haju- ja kuuloaisti, jota vastoin
kuvitusvoimamme ja aistimme eivät koskaan voisi hankkia meille
varmuutta, ell'ei ymmärryksemme tulisi avuksi.
Jos vielä on ihmisiä, jotka eivät esittämieni perusteiden nojalla ole
kyllin varmat Jumalan ja sielunsa olemassaolosta, niin soisin heidän
ajattelevan, että kaikki muut seikat, joita he pitävät varmempina kuten
esimerkiksi se, että heillä on ruumis, että on tähdet, maa ja
senkaltaisia, ovat vielä epävarmemmat. Sillä jos jollakulla onkin
moralinen varmuus[1] noista asioista, niin ett'ei voi epäillä niitä
ilman että on vailla järkevyyttä, ei järkevästi ajatteleva henkilö
myöskään voi kieltää, metafysillisen varmuuden ollessa kysymyksessä,
että mainittujen esineiden varmuutta itse teossa sopii yhtä paljon
epäillä kuin sitä unissa esiintyvää kuvitteluamme, että meillä on toinen
ruumis ja että näemme toisia tähtiä ja toisen maan, vaikka tämä on
vallan perätöntä. Sillä miten tiedämme, etteivät ajatuksemme unta
nähdessämme ole yhtä todelliset kuin hereillä olessamme, koska edelliset
useinkin ovat vallan yhtä vilkkaat ja selvät? Punnitkootpa vaikka
kaikista nerokkaimmat henkilöt tätä seikkaa niin kauan kuin haluavat;
minä puolestani en luule heidän voivan esittää kyllin pätevää perustetta
tämän epäilyksen poistamiseksi, elleivät edellytä Jumalan olemassaoloa.
Sillä ensiksikin äsken laatimani sääntö, että kaikki ne seikat, jotka
selvästi ja tarkasti käsitämme, ovat todet, on varma ainoastaan
sentähden, että Jumala on olemassa, että hän on täydellinen olento ja
että kaikki, mitä meissä on, on hänen antamaansa. Tästä seuraa, että
kaikki mielteemme ja käsitteemme ollen todellisia ja Jumalasta
lähteneitä, mikäli ovat selvät ja tarkat, myös ovat todet. Jos meillä
siis sangen usein onkin vääriä mielteitä ja käsitteitä, voivat ne olla
vain sellaisia, joissa on jotakin sekavaa ja epäselvää; tässä suhteessa
niissä on tyhjän luonnetta, s. o. ne ovat vain sentähden meissä sekavat,
ett'emme ole täydellisiä. Myöskin on ilmeisen selvästi yhtä
ristiriitaista olettaa, että todettomuus ja puutteellisuus johtuvat
Jumalasta, kuin että totuus ja täydellisyys syntyvät tyhjästä. Mutta
joll'emme tietäisi, että kaikki, mikä meissä on todellista ja totta,
johtuu täydellisestä ja äärettömästä olennosta, ei meillä, huolimatta
käsitteiden selvyydestä ja tarkkuudesta, olisi mitään takeita siitä,
että ne ovat todet ja siis täydelliset.
[1] Descartes erottaa moralisen varmuuden metafysillisestä varmuudesta.
Hän määrittelee itse ne seuraavasti: »Edellinen riittää meille tapojemme
järjestämiseen... Niinpä ne jotka eivät koskaan ole olleet Roomassa,
eivät ollenkaan epäile, että se on Italian kaupunki, vaikkapa voisi olla
mahdollista, että kaikki ne, joilta he sen ovat kuulleet, ovat heille
valehdelleet... Toisenlainen varmuus on se, kun ajattelemme, ett'ei asia
voi mitenkään olla toisin, kuin miksi sitä käsitämme.« (Descartes,
Principia Philosophiae, IV.) Suom. huom.
Kun siis Jumalasta ja sielusta saavuttamamme tieto näin on saattanut
tämän ohjeen varmaksi, on helppo huomata, ett'eivät unissamme
esiintyvät mielikuvitukset mitenkään voi meissä herättää epäilystä
niiden ajatuksien totuudesta, jotka meillä on hereillä ollessamme. Sillä
jos olisi sattunut niin, että jollakulla unissa olisi ollut tarkka
käsitys esimerkiksi jostakin geometrikon keksimästä uudesta
todistuksesta, niin ei unennäkö estäisi hänen käsitystään olemasta
oikea. Sillä mitä tulee uniemme tavallisimpaan erehdykseen, joka on
siinä, että ne osottavat meillä useita esineitä samalla tavoin kuin
ulkonaiset aistimme, ei haittaa, jos ne saattavat meitä epäilemään
sellaisten mielteiden ja käsitteiden todenperäisyyttä, sillä nämät
voivat varsin usein valveillakin ollessamme pettää meitä. Niinpä
keltatautiset näkevät kaikki keltaisessa valossa; ja tähdet tai muut
hyvin etäiset esineet näyttävät meistä paljon pienemmiltä kuin ne
todellisuudessa ovat. Sanalla sanoen, meidän täytyy joko sitten olemme
hereillä tai nukumme, perustaa totenapitämisemme yksinomaan järkemme
havaitsemaan ilmeiseen selvyyteen. On huomattava, että sanon järkemme,
enkä mielikuvituksemme ja aistimuksiemme. Sillä vaikka näemmekin
auringon hyvin selvästi, emme siitä saa päättää, että se on sen
suuruinen, jolta se näyttää; ja vaikka voimmekin varsin hyvin kuvitella
eläintä, jolla on jalopeuran pää ja vuohen ruumis ei siitä vielä seuraa,
että todella on olemassa tällaisia eläimiä, niin kutsuttuja kimeroita.
Sillä järki ei meille sano, että näkemämme ja kuvittelemamme seikka
todella on sellainen, vaan se sanoo, että kaikilla mielteillämme ja
käsitteillämme täytyy olla joku totuuden perusta. On näet mahdotonta,
että Jumala, joka on vallan täydellinen ja totuudellinen, muuten olisi
istuttanut ne meihin. Koska siis arvostelumme eivät koskaan ole niin
selvät ja täydelliset unissa kuin valveilla ollessamme, vaikkapa
mielikuvituksemme nukkuessamme välistä onkin yhtä vilkas ja selvä, jopa
vilkkaampi ja selvempikin kuin valvoessamme, niin järki vakuuttaa meille
toiselta puolen, ett'eivät ajatuksemme voi olla vallan todet, koska emme
ole täydellisiä, ja että ajatuksiemme sisältämä totuuden määrä
epäilemättä on tavattavissa valveilla ollessamme, eikä unta nähdessämme.